Horjuu kirkon kivijalka (yhä)?

esitelmä Pielaveden seurakunnan 200-vuotis juhlassa

18.9.2011, 18:00

Sammeli Juntunen, Savonlinna-Säämingin srk:n kirkkoherra

 

Hyvät kuulijat! Toivotan sydämellisesti onnea 200-vuotiaalle Pielaveden seurakunnalle. Se on jo miehen ikä. Vai pitäisikö sanoa naisen ikä? Uudessa testamentissa seurakunnastahan puhutaan ”äitinä” (2. Joh. 1)

 

Pamfletistani

”Horjuuko kirkon kivijalka?” Tällainen aihe minulle annettiin tähän esitelmään.  Se nousee siitä, että kirjoitin vuonna 2002 samannimisen pamfletin, jonka Kirjapaja kustansi.

 

Miksi kirjoitin? – Olin yliopistoteologina havainnoinut suomalaista kirkollista keskustelua. Minusta näytti siltä, että siinä vaikutti trendi, joko oli Kristuksen evankeliumin kannalta haitallinen ja siksi kirkkoa näivettävä.  Annoin sille nimen ”moderni jumalakuvateologia”.

 

Väitin kirjassa, että suomalainen “sivistynyt” Jumalasta puhumisen tapa toimi tuolloin käsitteen “jumalakuva” avulla. Siinä on lyhyesti sanottuna kyse on ajattelusta, jossa Jumala on ihmiselle tavoittamaton ja sanoittamaton. Kristillinen usko ei tavoita Jumalaa itseään, vaan erilaisia inhimillisiä jumalakuvia. Kirkon tehtävänä on inhimillisten jumalakuvien vertailu mm. eettisin ja kulttuurisin perustein. Mutta Jumalaa itseään ei koskaan tavoiteta.

 

Siksi modernin jumalakuvateologian mukaan ajatus “oikea opista” on valtapolitiikkaa, fundamentalismia. Ns. ”fiksu pappi” on sellainen, jolla on suvaitseva jumalakuva. Hän ei ajattele, että kristinuskon jumalakuva on sen todempi kuin muittenkaan uskontojen.

 

Väitin, että vaikka tällainen teologia saattaa kuulostaa hyvältä, se vääristää perusteellisesti sen, miten Jumalan kanssa ollaan tekemisissä.

 

Kirkon perinteinen teologia opettaa ihan eri tavalla ihmisen ja Jumalan suhteesta. Sen mukaan Jumala kyllä itsessään on pyhä ja käsittämätön, ihmiselle ja hänen sanoilleen tavoittamaton. Armossaan Jumala kuitenkin syntyi Jeesuksessa ihmiseksi, meidän tasollemme, meidän tavoitettavaksemme. Hän sovitti meidät itsensä kanssa. Siksi meillä voi Jeesuksen kautta olla Jumalasta parempi osallisuus kuin vain pelkkä inhimillinen jumalakuva. Kun uskomme Kristukseen ja etsimme Raamatusta hänen kasvojaan, niin silloin meissä toimii Jumala itse, Pyhä Henki. Kyse ei ole pelkästä itse muodostetusta jumalakuvasta, vaan Jeesuksen kautta saadusta yhteydestä Jumalaan. Se toimii kasteen, ehtoollisen, Raamatun opetuksen ja rukouksen kautta.

 

Näinhän useimmissa kirkkomme paikallisseurakunnissa opetetaankin. Kirjoitin pamfletissani, että ”moderni jumalakuvateologia” ei ole niinkään paikallistason ongelma. Se vaikuttaa kirkollisen julkisuuden ”sivistyneellä” ylätasolla. Mutta sieltä käsin se horjuttaa kirkon kivijalkaa. Mediajulkisuus vaikuttaa nimittäin vahvasti siihen, millaisena salonkikelpoista ja ”suvaitsevaista” kristinuskoa pidetään. Se valuu vähitellen käytännön seurakuntaelämään.

Entä nykyään, horjuuko vieläkin?

Pamflettini julkaisemisesta on kohta kymmenen vuotta.

 

No horjuuko kirkon kivijalka vieläkin, voi kysyä. – Kyllä se horjuu, ei ehkä ihan samalla tavalla, mutta horjuu.

 

Kun pamflettini julkaistiin vuonna 2002,  sen nimi sai osakseen jonkin verran kritiikkiä. Sanottiin, että ei kirkon kivijalka mihinkään horju. Eikä se yhdessä mielessä horjukaan, nimittäin tässä:

 

”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. (1 Kor 3:11)”

 

Kristus on kirkon kivijalka, eikä hän horju yhtään mihinkään, ei ikinä. Mutta ei se ole mitenkään varmaa, että kirkko pysyy tällä perustalla. Ja jos se siltä lipeää, silloin se horjuu ja lopulta sortuu.

 

Meiltä ollaan viemässä pois Jumalan sana

Haluan painottaa sitä, että ne ongelmat, joita kirkon tilasta tuon esiin, ne eivät välttämättä näy paikallistasolla, seurakunnissa. Ne ovat kokonaiskirkon ongelmia, jotka näkyvät siinä, miten julkisuudessa kokonaiskirkon identiteettiä ja tehtävää hahmotetaan. Se on usein pahasti pielessä. Ja se aiheuttaa hämmennystä ja näivettymistä käytännön seurakuntatyössä. Paikallistasolla ei oikein tiedetä, että mitä meidän pitäisi loppujen lopuksi kirkkona olla ja tehdä, kun sitä ei kerran ylätasollakaan tiedetä.

 

Ja kun tämä otetaan huomioon, voi sanoa näin: Kirkon kivijalka horjuu, koska meiltä ollaan ottamassa pois Jumalan sana.

 

Tässä on mukana retorista liioittelua. Se sallittakoon, koska kyse on niin vakavasta asiasta. Meiltä ollaan ottamassa pois Jumalan sana.

 

Kirkon neljä vuodenaikaa -vihkonen

Vai mitä on sanottava vaikkapa siitä, että Kirkon tiedotuskeskuksen hiljattain julkaisemassa kirkon vuosikertomuksessa Kirkon neljä vuodenaikaa, siinä ei mainita lainkaan Jeesusta Kristusta eikä hänen pelastustyötään. Kyseessä on hienolle paperille painettu, upeasti kuvitettu ja melko laaja vihkonen, jonka on tarkoitus olla kirkon virallinen mainos ja käyntikortti, jota jaettaisiin vaikkapa kastekoteihin. Ideana on kertoa, mitä kirkko oikein tekee ja miksi siihen kannattaa edelleen kuulua. 

 

Kun sain vihkosen postissa, lukaisin sen ja samalla totesin, että meidän seurakuntaan sitä ei tilata. Siinä kun ei ollut lainkaan kirkon sanomasta nousevaa sisältöä.

 

En kuitenkaan viitsinyt silloin ruveta asiasta pauhaamaan. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen, kun toimittaja Heli Karhumäki nosti asian esiin Kotimaa-lehden kolumnissaan 16.6.2011. Hän kertoo ajatuksistaan lehtisen luettuaan:

 

"Oli pakko todeta: ei sanaakaan Jeesuksesta. Ei sanaakaan armosta, evankeliumista, rististä, Jumalan rakkaudesta tai syntien sovituksesta. Ei ylösnousemuksesta, joka antaa taivastoivon. Ei Pyhästä Hengestä, joka yhdistää kirkon. Ei ehtoollisesta, jossa Kristus on läsnä. Ei lähetystyöstä, joka tuo yhä uusia ihmisiä Jeesuksen seuraajiksi. Mainittiin kyllä, että kirkolta edellytetään uskollisuutta perustehtävälleen. Esitteen mukaan kirkon perustehtävä on kriisiapu.

 

Ei se ole. Kirkon perustehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Se on perusta, jolle rakentuu kaikki esitteessä selostettu kirkon työ, diakonia ja hengellinen elämä. Ilman Kristusta kirkosta jää vain kulttuurinen kuori.” (Heli Karhumäki, Kotimaa 16.6.2011)

 

Ei yksi epäonnistunut mainoslehtinen nyt tietenkään meiltä Jumalan sanaa vie. Mutta se kertoo erään vaikutusvaltaisen trendin, joka on sitä tekemässä. Onhan Kirkon tiedotuskeskus sentään Kirkkohallituksen virallinen elin, jolla on paljon työntekijöitä ja resursseja. Miksi sieltä ei löydy edes sen vertaa teologista osaamista, jota rippikoulun perusoppimäärä edellyttäisi?

 

Usko, toivo ja rakkaus -kampanja

Siksi, että Jumalan sana ollaan ottamassa meiltä pois. Jumalan sanan saarnaa Jeesuksesta ollaan korvaamassa ihmisten välisellä keskustelulla elämän kysymyksistä. Ei enää perusteta kirkon olemassaoloa siihen, että Jumalan sana luo kirkon. Tässä uudessa teologia ihmisten välinen suvaitseva keskustelu luo kirkon.

 

Seuraava lainaus on Helsingin seurakuntayhtymän tiedotuksen v. 2007 lanseeraamasta mainoskampanjasta Usko, toivo ja rakkaus:

 

”Kristinusko tarjoaa parhaimmillaan sinulle juuri tätä. Keskustelua, jossa jokainen näkemys on yhtä arvokas. … Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiskelevat ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. … Seurakunnalla on oikeus päättää, millaisessa kirkossa se haluaa keskusteluaan käydä. Ja siellä, missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan.”

 

Apostoli Paavali – huono esimerkki?

Kolmas esimerkki nousee mieleeni Mikkelin hiippakunnan työntekijöille tarkoitetuilta ”Myö ja työ” -päiviltä, jotka pidettiin syyskuun alussa tänä vuonna. Siellä pohdittiin mm. sitä, mikä meidän kirkkomme tulevaisuus on ja mikä on tulevaisuuden ihanneseurakunta.

 

Päivät olivat toisaalta ihan antoisat, pidin varsinkin piispamme Seppo Häkkisen kahdesta lyhyestä esitelmästä. Outo sen sijaan oli osio ”Tulevaisuuden rannalla”, jossa toimittaja Kaisa Raittila ja TT Petri Merenlahti keskustelivat kirkon tulevaisuudesta. He tekivät sen jutustellen vapaasti Raamatun henkilöistä.

 

Raittila nosti esiin kaksi varoittavaa esimerkkiä Raamatusta, kaksi sellaista henkilöä, joitten esimerkkiä kirkon pitäisi tulevaisuudessa varoa. Toinen oli ukko Nooa. Ja syy oli se, että hän rakensi arkin. Näin tehdessään hän rajasi muut ihmiset ulkopuolelle, ottaen mukaansa vain pienen sisäpiirin ja eläimiä, mutta jätti enemmistön ihmisistä ulos.

 

Tämän pointsin voi jotenkin ymmärtää, vaikka se ontuukin tosi pahasti (eihän Raamatun Nooa -kertomuksen tähtäyspiste ole lainkaan se, että pitäisi käpertyä pieneen piiriin). Mutta todella outoa oli se, että se toinen varoittava esimerkki oli apostoli Paavali. Häntä ei pidä Raittilan mukaan seurata. Miksi?  – Siksi, että Paavali opetti ihmisiä! Raittilan mukaan nykyihminen ei siedä sitä, että hänelle opetetaan mitään, ei ainakaan Jumalasta. Jokaisen on saatava itse muodostaa näkemyksensä. Ihmisten opettaminen on omahyväistä ja sitä tulee tulevaisuuden ihannekirkon välttää.

 

Ei tämä tietenkään ollut Mikkelin ”Myö ja työ” –päivien keskeisin sanoma. Nostan sen kuitenkin esille, koska se kuvaa niin hyvin ilmiötä, josta nyt puhun.

 

 Meidän kirkossamme vallitsee suuri oikean opin pelko. Opillista auktoriteettia pidetään pahana – vallankäyttönä, fundamentalismina, pönäkkyytenä. Sanotaan että, hyvä piispa olisi sellainen, joka on alaisiaan radikaalimpi. Näin papit voivat kokea olevansa täysin vapaita virassaan. Kirkon keskeisin tehtävä olisi keskustelu, jossa jokainen näkemys on yhtä tärkeä. Jopa Olli Valtonen sanoi Kotimaan (15.9.2011) mukaan Kirkon viestintäpäivillä, että ”Oikean opin sijaan olisi ehkä aika korostaa oikeita tekoja.”

 

En minäkään ole vaatimassa paluuta puhtaasta opista saivartelemiseen. Mutta ei sellaista nykyään ole vaatimassa kirkossamme juuri kukaan. Miksi sitten ”oikean opin” vaaroja korostetaan niin paljon? 

 

On saarnattava Kristusta

Nähdäkseni siksi, että jotkut tahot haluavat kokonaan luopua siitä, että kirkon opetuksella on oltava jokin ”oikea” sisältö”. Silloin lähtökohdaksi jumalasuhteen asioissa tulevat kunkin yksilön omasta sisimmästä lähtevät tunnot ja kokemukset.

 

Jos näin pääsee käymään, silloin perkele on ottanut meiltä pois Jumalan sanan.

 

Miksi? Siksi, että ihminen ei löydä yhteyttä Jumalaan omasta sisimmästään ja sen tuntemuksista. Luther kirjoittaa asiasta näin:

 

"Leipäämme Jeesusta Kristusta ei kukaan voi saada itsestään, ei tutkimalla, ei kuulemalla, ei kyselemällä eikä etsimällä. Sillä Kristuksen tuntemiseen eivät mitkään kirjat riitä, kaikki oppi on siihen liian vähäistä ja kaikki ymmärrys liian tylsää. Yksin Isän itsensä on ilmaistava ja annettava meille se, niin kuin Johannes sanoo 6. luvussa: ”Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” - -

 

Oma pohdinta ei siis auta jumalasuhteessa. Mikä sitten auttaa? Jumalan sanan julkinen esillä pitäminen:

 

"Kristus, meidän leipämme, annetaan meille kahdella tavoin: ensiksi sanojen ja toiseksi alttarin sakramentin kautta. Siitä olisi paljon sanottavaa. Lyhyesti sanoen, on suuri armo, että Jumala sallii saarnata ja opettaa Kristuksesta.  - - Sakramentissa saadaan Kristus, mutta se olisi turhaa, jollei häntä samalla jaeta ja valmisteta Sanan avulla. Sillä Sana tuo Kristuksen kansan keskelle ja tekee hänet tunnetuiksi sydämille, mitä he eivät sakramentista koskaan ymmärtäisi. - -"

 

Edes ehtoollinen ei toimi oikein, jos sen viettämiseen ei kuulu oikea opetus Kristuksesta:

 

"Mitä hyödyttää, että se on olemassa ja leipä on meille valmiina, ellei sitä anneta meille emmekä me voi nauttia sitä? Käy juuri niin, kuin jos olisi valmistettu herkullinen ateria, eikä olisi ketään, joka jakaisi leivän, toisi ruoat tai tarjoaisi juomat, vaan olisi ravittava itseään hajulla tai katselemisella. Siksi on saarnattava yksin Kristusta, johdettava kaikki asiat hänen yhteyteensä ja viitattava häneen kaikissa kirjoissa: miksi hän on tullut, mitä hän on meille tuonut, miten meidän tulee uskoa ja suhtautua häneen, jotta kansa näin voisi Sanasta käsittää ja tuntea Kristuksen eikä palaisi niin huolettomasti messusta tuntematta Kristusta tai itseään."

 

Paavali  on siis oikeassa siinä, että ihmisille pitää opettaa Jumalasta ja Kristuksesta. Kaisa Raittilan Paavali-kritiikki menee ohi. Jumalasta ihmisille opettaminen ei ole omahyväistä oikeassa olemista, vaan Jumalan sanan leivän jakamista.

 

Paavali sanoi itsestään näin:

”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet” (1 Kor 4:1).

 

Mikkelin hiippakunnan Myö ja työ –päivillä dekaani Ouri Mattila piti tästä tekstistä hienon iltahartauden, jossa hän sanoi, että tällainen on oltava nykyisinkin kirkon työntekijän identiteetti. Meidän huostaamme on uskottu Jumalan sanan salaisuudet. Niitä meidän on opetettava ihmisille, jotta heihin syntyisi usko Jeesukseen ja se pysyisi yllä.

 

Sellainen ei ole omahyväistä yläpuolelle asettumista. Ouri Mattila kertoi nimittäin, että Paavalin käyttämä kreikankielinen sana ”palvelija” tarkoitti alun perin sellaista kaleerilaivan soutuorjaa, joka oli laitettu orjalaivan alimpaan kerrokseen soutamaan. Yläpuolella oli vielä kaksi penkkiriviä soutuorjia.  Silti, näin alhaiselle palvelijalleen Jumala oli uskonut sanomansa.

 

Meiltä ollaan viemässä lähetystyö

Kun meiltä ollaan kokonaiskirkon identiteetin tasolla viemässä Jumalan sana, niin siinä samassa meiltä ollaan viemässä lähetystyö. Perkele ei halua, että evankeliumia Kristuksesta opetetaan pakanoille. Siksi hän yrittää ovelin keinoin muuttaa kirkkojen lähetystyön yleiseksi aineelliseksi avustamiseksi, kehitysyhteistyöksi.

 

Näin on jo käynyt Ruotsin luterilaisessa kirkossa. Kotimaa -lehdessä oli alle vuosi sitten uutinen, jonka mukaan Ruotsin kirkko on itse antanut lausuman, jonka mukaan se luopuu julistavasta lähetystyöstä. Se tekee tästä lähin muuta auttamistoimintaa, sosiaalista ja aineellista avustustoimintaa. Ruotsalainen lähetystyö on vapaiden suuntien käsissä.

 

Suomen kokonaiskirkossa on nähtävissä vastaava trendi. Ei vielä yhtä voimakkaana, mutta kuitenkin. Lähetysjärjestöt saavat yhä suuremman osan varoistaan valtiolta. Ne rahat on tarkoitettu muuhun kuin evankeliumin julistamiseen.

 

Kehitysyhteistyö on tietysti hyvää ja tarpeellista toimintaa. Mutta eikö sen pitäisi hirvittää meitä kristittyjä, että hyvä saa syrjäyttää kaikkein tärkeimmän?

 

Ainakaan Kotimaan päätoimittaja Mari Teinilää tuo trendi ei hirvitä. Kotimaa -lehden pääkirjoituksessa 9.6.2011 hän kirjoitti kirjoitti otsikolla ”Lähetystyö kaipaa raikkaita avauksia” näin:

”Lähetysjärjestöjen varainhankinta on jo muutenkin muuttunut. Esimerkiksi Suomen Lähetysseura saa ulkoministeriöltä kehitysyhteistyötukea 7,6 miljoonaa euroa. Se on enää noin kaksi miljoonaa euroa vähemmän kuin kaikkien seurakuntien sille antama talousarviotuki. Suomen Lähetysseura ilmoittaakin olevansa Suomen vanhin kehitysyhteistyöjärjestö.

 

Ulkoministeriön vuosi vuodelta kasvavasta tuesta seuraa, että lähetysjärjestöjen toimintaa arvioidaan yhä enemmän kehitysyhteistyön kriteerein. Tämä ei ole hyvä eikä huono asia, mutta se on selkeä muutos aikaisempaan.”

 

Minusta tämä on käsittämätön mielipide kristillisen lehden päätoimittajalta. Eikä tosiaankaan mikään raikas avaus. On nimittäin selvää, että jos lähetystyötä arvioidaan yhä enemmän kehitysyhteistyön kriteerein ja sen perusteella annetaan ja otetaan vastaan rahaa, niin silloin evankeliumin julistus jää yhä vähemmän tärkeäksi. Lähetysjärjestöiltä ollaan ottamassa pois Jumalan sana.

 

Meiltä ollaan ottamassa pois mahdollisuus teologiseen itsekritiikkiin

Kun kirkolta ollaan viemässä Jumalan sana, siltä ollaan samalla viemässä mahdollisuus teologiseen itsekritiikkiin.

 

Perinteisesti kirkoissa on ajateltu, että Raamattu on Jumalan sanaa; vajavaisten ihmisten kautta kirjoitettua, mutta silti Jumalan sanaa. Raamatussa Jumala antaa meille oikean ja autenttisen todistuksen varsinaisesta Sanastaan, Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen meille valmistamastaan pelastuksesta.

 

Varsinkin luterilaisuus on painottanut sitä, että Raamatussa Jumalan antaa kirkolle ohjenuoran, jonka avulla se voi arvioida itseään ja opetustaan ja elämäänsä sen itsensä ulkopuolisin, jumalallisin kriteerein.

 

Suomen, ja yleensäkin länsimaiden luterilaisten kirkkojen on tullut yhä vaikeammaksi pitää Raamattua auktoriteettia omaavana Jumalan sanana. Jos Raamattua pidetään Jumalan sanana, se leimataan Suomessa yhä helpommin ”fundamentalismiksi” ja ”konservatiivisuudeksi”.

 

Olen melko äskettäin kirjoittanut Kirjapajan julkaiseman kirjan Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (2010). Siinä pohdin, miksi suomalainen raamattunäkemys on muotoutunut sellaiseksi, että Raamattu on menettänyt jumalallisen auktoriteettinsa. Esitän myös muutamia korjausehdotuksia, joiden avulla kokonaiskirkon olisi mielestäni mahdollista löytää Raamattu uudelleen Jumalan sanana.

 

Niihin en tässä kuitenkaan ehdi mennä. Haluan kuitenkin väärinkäsitysten välttämiseksi huomauttaa, että en kannata oppia Raamatun ehdottomasta erehtymättömyydestä. (Sellaistakin on nimittäin Suomessa viime aikoina esitetty, mutta se ei toimi).

 

Haluan tässä yhteydessä sanoa lähinnä sen, että Raamatun auktoriteetin menettäminen kirkossa on vakava asia. Sen vuoksi voimme lentää kuin leppäkeihäs pois kivijalaltamme, Kristukselta.

 

Kun menetämme Raamatun auktoriteetin Jumalan sanana, menetämme nimittäin mahdollisuuden arvioida julkisesti sitä, mikä on aitoa Kristuksen evankeliumia, joka antaa uskon kautta yhteyden Jumalaan ja mikä taas on harhaa. Menetämme mahdollisuuden arvioida Jumalan antamin kriteerein, mikä on keskeistä ja mikä on vähemmän tärkeää. Ja mikä on jonninjoutavaa. Menetämme mahdollisuuden arvioida, millaisissa asioissa saa ja pitää olla kriittinen ja mikä on turhaa ja vältettävää riitelyä. Vailla Jumalan sanan lamppua meille käy niin kuin sokeille sokeitten taluttajille.

 

Suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus

Kirkollisessa elämässämme on viime vuosien kirkollisen riitelyn johdosta alettu korostaa ”suvaitsevaisuutta” ja ”avarakatseisuutta”.

 

Se on toisaalta hyvä asia. Toisaalta se on saanut aikaan sen, että nykyisin on lähes mahdotonta  julkisesti kritisoida edes vakavia teologisia erheitä. Kaikkien kukkien on saatava kukkia. Kansankirkossa seinien on oltava levällään ja katto korkealla.

 

Kirkkoon toki kuuluu moneus ja ”sallittu erilaisuus”. Mutta jos perustava näkemys kirkon identiteetistä ja tehtävästä muuttuu niin radikaalisti kuin vaikkapa jo mainitussa otteessa Helsingin seurakuntayhtymän mainoskampanjasta, on sellaista voitava kritisoida. Ankarassakaan kritiikissä ei ole kyse vanhakantaisten turhautumisesta siihen, että enää ei tanssita heidän pillinsä mukaan. Kyse on siitä, että kirkko pysyisi kirkkona.

 

Varsinkin luterilaisina meidän luulisi tajuavan, että kirkko voi mennä vakavastikin pieleen. Eikö sellaisesta saisi olla varoittamassa? Kyllä saa, ainakin kirkon virallisen kannan mukaan. Seuraava lainaus on Tunnustuskirjoista:

 

"Siksi mekin olemme tehneet toisillemme perusteellisen selväksi, että on osattava tehdä ero erilaisten kiistojen välillä. On tosin tarpeetonta ja hyödytöntä kiistelemistä, joka hävittää enemmän kuin rakentaa; sellaisella ei saa häiritä kirkkoa. Mutta toisaalta on välttämättömiä kiistoja, jotka koskevat uskonkohtia eli kristillisen opin tärkeitä pääasioita; silloin on totuuden pelastamiseksi kumottava sen vastainen oppi." (SD, summa, 14-15)

 

 

Mitä kirkkoon on tullut Jumalan sanan tilalle?

Kun olemme kokonaiskirkossa menettämässä Jumalan sanan, niin mitä sitten on tulossa tilalle?

 

Kirkko itse

No ensinnäkin kirkko itse. Kirjoitin jo mainitussa kirjassani Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta, että nykyisin kirkollisista lehdistä saa yhtenään lukea kuinka ”kirkko sitä ja kirkko tätä”, mutta yhä harvemmin saa lukea Jeesuksesta ja Taivaallisen Isän tahdosta.

 

Kun Jumalan sana menetetään, kirkosta itsestään, sen jäsenistä, työntekijöistä ja organisaatiosta tulee pyhä ja pelastava asia.

 

Etiikka

Toiseksi Jumalan sanan tilalle on tullut etiikka ja hyvät teot.

 

Kirkon mediaseminaarista uutisoitiin Kotimaa –lehdessä otsikolla ”Tekojen kirkko. Kirkon julkisuuskuvan pitäisi muodostua sanojen sijaan teoista, todettiin Kirkon viestintäpäivillä”. Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo näki lehden mukaan kolme tapaa, jolla kirkko voi olla esillä julkisuudessa. Se voi a) korostaa historiallisia juuriaan ja vahvistaa identiteettiään rituaaleilla, kuten Luther-säätiö kuulemma tekee, b) painottaa henkilökohtaisia uskonnollisia kokemuksia, kuten Nokia Missiossa tehdään. Paras vaihtoehto olisi Hiilamon mukaan c) se, että kirkko antaa tekojen kuten diakoniatyön puhua puolestaan.

 

Vastaavaa hahmotteli Kotimaan mukaan Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtonen: ”Oikean opin sijaan olisi ehkä aika korostaa oikeita tekoja.”

 

Onhan tuossa järkeä. Köyhien ja heikkojen avustaminen on kirkolle tärkeää.

Silti asia on loppupeleissä niin, että jos kirkolla ei ole halua tai kykyä pitää julkisesti, iloisesti ja varmasti esillä sanomaa Jeesuksesta ja hänessä olevasta pelastuksesta, hyvät teot eivät meitä pelasta. Kirkko menettää identiteettinsä. Asia on aivan niin kuin Heli Karhumäki sanoi kolumnissaan:

 

Kirkon perustehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Se on perusta, jolle rakentuu kaikki esitteessä selostettu kirkon työ, diakonia ja hengellinen elämä. Ilman Kristusta kirkosta jää vain kulttuurinen kuori. (Kotimaa 16.6.2011)

 

Luther sanoi vastaavan näin 95 teesissään:

 

"Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.

(Verum thesaurum ecclesiae est sacrosanctum evangelium gloriae et gratiae Dei.)

 

Vähemmän tärkeä hyvät asiat

Kolmanneksi Jumalan sanan tilalle ovat kirkkoon tulleet muut hyvät, mutta silti perustehtävää vähemmän tärkeät asiat. Näitä ovat esim. valtava Heta -hanke, Kirjuri –hanke ja monet muut, sinänsä hyvät asiat, kuten työntekijöiden uusi palkkausjärjestelmä ja sen mahdollistama henkilökohtainen palkanosa (Hava), strategisen suunnittelun painottaminen, verkkoviestinnän parantaminen jne.

Kuten sanoin, ne ovat kaikki sinänsä hyviä asioita. Mutta ne vievät niin paljon aikaa, ettei kirkon johdolle eikä työntekijöille jää aikaa sille tärkeimmälle, Jumalan sanalle, Sen saarnaamiselle ja edellytysten antamiselle tuolle saarnaamiselle.

 

Miten monessa seurakunnassa esim. järjestetään viikoittaisia luentoja Raamatusta? Miten monessa seurakunnassa järjestetään päivittäisiä rukoushetkiä kirkoissa? Aika monessa varmaan, mutta yhä useammin ne on ulkoistettu jollekin herätysliikkeelle, josta löytyy aikaa, halua ja osaamista sellaiseen.

 

Mediakeskustelujen muovaama identiteetti

Neljänneksi Jumalan sanan ja siitä nousevan identiteetin tilalle kirkkoon on tullut se, että identiteetti nousee mediasta. Lehtien palstoilla ja TV:ssä ja internetin keskustelupalstoilla muotoutuu kuva siitä, mikä kansankirkkomme tehtävä on.

 

Tämä kuva on tavattoman mustavalkoinen. Vain sellaiseen useimpien toimittajien ja verkkokeskustelijoiden teologinen osaaminen riittää.

 

 Kuva muodostuu kahdesta poolista, ”kirkon konservatiiveista” eli ”fundamentalisteista” ja sitten ”kirkon liberaaleista” eli ”suvaitsevista uudistajista”. Kirkon julkinen identiteetti syntyy tasapainoilusta näiden poolien välillä. Olennaista sille on, ettei se ainakaan löpsähdä sinne konservatiivipooliin, vaan että suvaitsevaa uudistusmieltä kyllä löytyy. Mitä se suvaitseva uudistusmieli sitten on, sitä ei aina tiedetä. Olennaista on, että se vastaa median oletusta hyvästä ja sivistyneestä henkisyyden muodosta. Näin kuvitellaan vähennettävän kirkosta eroamisia.

 

Kirkon sisäinen riitely

Tähän kuvaan liittyy tietenkin myös kirkon sisäinen riitely. ”Konservatiivit” mollaavat ”liberaaleja” ja ”liberaalit konservatiiveja”. Sitten on kolmas joukko: ne jotka koettavat hillitä riitelyä painottamalla ”suvaitsevaisuutta”.

 

Kukin kolmesta ryhmästä vaikuttaa, tosin eri tavoilla, siihen samaan suuntaan, että Jumalan sanaa ollaan ottamassa meiltä pois. Kirkon julkisuuskuvaan ei jää lainkaan tilaa sille, mitä Luther halusi siellä olevan:

 

”On saarnattava yksin Kristusta, johdettava kaikki asiat hänen yhteyteensä ja viitattava häneen kaikissa kirjoissa: miksi hän on tullut, mitä hän on meille tuonut, miten meidän tulee uskoa ja suhtautua häneen, jotta kansa näin voisi Sanasta käsittää ja tuntea Kristuksen.”

 

Tarttis tehdä jotakin

Tarttis tehdä jotakin. Mitä?

 

Turhan iso asia yhden savolaisen kirkkoherran vastattavaksi.

 

Sanon kuitenkin jotakin.

 

1) Kokonaiskirkon julkinen identiteetti kohdalleen

Ensinnäkin kokonaiskirkon tasolla olisi saatava kirkon identiteetiksi ja tehtäväksi ja agendaksi se, mitä se toisaalta jo paikallisseurakunnissa enimmäkseen on. Nimittäin tuo Lutherin mainitsema Kristuksesta opettaminen. Kuten Karhumäki sen sanoitti:

 

Kirkon perustehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Se on perusta, jolle rakentuu kaikki esitteessä selostettu kirkon työ, diakonia ja hengellinen elämä. Ilman Kristusta kirkosta jää vain kulttuurinen kuori. (Kotimaa 16.6.2011)

 

Tämä tajutaan edelleen useimmissa paikallisseurakunnissa. Miksi sitä ei aina tajuta kirkon ylätasolla? Miksi Hesari ja TV:n keskusteluohjelmat saavat muokata kokonaiskirkon julkista identiteettiä niin vapaasti. Miksi meistä ollaan tekemässä ”kansan kirkko”, erikseen kirjoitettuna? Kansan tahtoko tosiaan määrää kokonaiskirkon agendan?

2) Kirkollinen raamattuteologia kohdalleen

Toinen tärkeä asia, joka liittyy edelliseen, on se, että kirkko ottaa Raamatun takaisin itselleen: Jumalan sanana, jolla on sille auktoriteettia. Tämä on tärkeää, jotta kirkko saisi Jumalalta kriteereitä arvioida itseään ja opetustaan. Vailla tätä kirkon sanoma tässä maassa ja maailmassa hajoaa eri kirkkopoliittisten ryhmien kamppailuksi vallasta ja näkyvyydestä.

 

Kuten sanottua, olen kirjassani Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta hahmotellut oman näkemykseni siitä, miten tätä kohti voitaisiin edetä.

 

3) Voiko Jumalasta puhua?

Mainitsen vielä kolmannen asian. Se on mielestäni niin olennainen teema, että jos tänään tapahtuisi kirkossa uskonpuhdistus, niin se olisi keskeisin teema. Nimittäin vastaus seuraaviin kysymyksiin:

 

Miten Jumalasta voi puhua? Miksi Jumalasta voi puhua?

 

Tästä asiasta vallitsee kirkossamme suuri hämmennys. Jotkut ovat luopuneet kokonaan siitä ajatuksesta, että Jumalasta voisi puhua jotain totta. He sanovat, että ”uskonnon äidinkieli” on sellaista, että se ei puhu lainkaan tosiasioista. Se pikemminkin kuvailee ihmisten sisäisiä kokemuksia ja ”arvojen” tuntoja.  Uskonnossa kaikki totuusväitteet ovat pahasta, sillä ne pyrkivät kahlitsemaan ja hallitsemaan. Kullakin yksilöllä kun nuo sisäiset arvon kokemukset ovat erilaisia.

 

Tuo on onneksi harhaluulo. Jumalasta voidaan puhua tosia asioita. Ei se puhe toki ole yhtä tarkkaa ja kohteensa hallussa pitävää kuin sillanrakennusinsinöörien kieli tai pesukoneen käyttöohje. Jumala on salattu.

 

Mutta salattu Jumala on ilmoittanut itsestään, ja siksi hänestä voidaan puhua ihmissanoin. Ensinnäkin: Hänen olemassaolonsa, valtansa ja viisautensa voidaan hämärästä aavistella luomakunnasta. Tätä tapahtuu kaikissa uskonnoissa, uskonnonfilosofiassa ja taiteissa. Jopa luonnontieteissä on alkuräjähdysteorian ja universumin hämmästyttävän hienosäädön ja evoluution ihmeiden takia ruvettu aavistelemaan kaikkivaltiaan ja kaikkiviisaan Luojan olemassaoloa. Katolinen teologia opettaa mielestäni oikein, että tällainen jumalapuhe on analogista, mutta silti totta.

 

Kaikkein olennaisin Jumalasta puhumisen mahdollistaja on kuitenkin Jeesus Kristus. Hänessä Jumala laskeutui alas luoksemme ja ylitti sen äärettömän kuilun, joka erottaa Luojan luodusta. Luoja tuli Jeesuksessa itse luoduksi. Samalla hän tuli sellaiseksi, että hänestä voi puhua ihmissanoin. Siksi, joka haluaa puhua Jumalasta, puhukoon ihmisestä Jeesuksesta; siitä, kuka hän oli, mitä hän sanoi ja opetti. Miten hän kuoli, miten hänet herätettiin kuolleista, miten hän asetti kasteen ja ehtoollisen ja lupasi syntien anteeksiantamisen.

 

Evankeliumilla Jeesuksesta on siis ihmissanoin ilmaistava,[1] tietty sisältö.

 

"Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Tämän me kirjoitamme, jotta ilomme tulisi täydelliseksi." (1. Joh 1:1–4)

 

Jeesuksen tähden meillä on kirkossa enemmän kuin inhimillisiä jumalakuvia. Jeesuksen tähden meillä on enemmän kuin inhimillinen keskustelu, jossa jokainen näkemys on yhtä tärkeä.

 

Lisäksi meillä on Jeesuksen tähden Pyhä Henki. Hän on lopulta se, joka mahdollistaa Jumalasta puhumisen siten, että sanoma menee perille kuulijassa ja saa aikaan hengellistä elämää.

 

Kokonaiskirkon olisi mielestäni hahmotettava, työntekijöilleen ja jäsenilleen ymmärrettävällä tavalla, miten ja miksi on mahdollista puhua Jumalasta; eikä pelkästään inhimillisistä jumalakuvista.

 

Sellainen puhe voi olla monenlaista. Niin se on Raamatussakin. Siihen kuuluu runoutta, käskyjä, armon vakuutusta, historiallista kerrontaa, myyttiä, lupausta, uhkausta, anteeksiannon sanoja, oppia, metafysiikkaa, jne. Ei ole olemassa jotain yhtä ”uskonnon äidinkieltä”. Raamattu käyttää Jumalasta puhuessaan inhimillisen kielen koko rikkautta ja sen erilaisia keinoja tavoittaa kohteensa.

 

Silti, ei Jumalasta voi puhua miten tahansa. Kaikki jumalapuhe perustuu loppujen lopuksi siihen, että Luojamme on syntynyt ihmiseksi neitsyt Mariasta, kuollut puolestamme ja vapauttanut meidät ylösnousemuksessaan Jumalan lapsiksi. Meidän kirkon työntekijöiden pitäisi tulla uudelleen tietoisiksi siitä, kuinka tuollainen puhe onnistuu nykymaailmassa. Ja miksi se onnistuu? Ja ennen kaikkea: miten sen voi linkittää nykyajan kysymyksiin, kuitenkin niin, ettei se vesity meistä itsestämme ja meidän kokemuksistamme puhumiseksi.

 

4) Piispuuden tehtävä

Miten Kristuksen evankeliumin opettamisen saisi vaikuttamaan koko kirkon identiteetissä, niin että meidän perustehtäväksemme nähtäisiin ylätasollakin muu kuin kriisiapu? Mielestäni keskeinen olisi piispojen ja tuomiokapitulien rooli. Piispan tehtävänä on pitää esillä apostolista evankeliumia sillä tavalla, että me muut kirkon jäsenet osaamme säilyttää kristillisen identiteettimme tässä muuttuvassa maailmassa, aitona ja samalla tuoreena.

 

Näinhän asia on määritelty myös kirkkomme tekemässä ekumeenisessa asiakirjassa, Porvoon sopimuksessa:

 

"Koko kirkon apostolisuuden sisällä on viran apostolinen suksessio, joka palvelee ja ilmentää kirkon jatkuvuutta Kristuksessa ja sen uskollisuutta Kristuksen sanoille ja teoille, jotka apostolit ovat meille välittäneet. Vihityllä viralla on erityinen vastuu todistaa tästä perinnöstä ja julistaa sitä uudestaan Kristuksen valtuuttamana jokaiselle sukupolvelle." (§ 40)

 

Nyt tällaista tehtävää joutuu liian usein hoitamaan joku satunnainen taho, vaikkapa Heli Karhumäki. Mutta eikö se olisi kuulunut jonkun piispan eikä toimittajan hommaan sanoa, että kirkon virallinen mainoslehtinen Kirkon neljä vuodenaikaa oli teologisesti perusteellisesti vastoin apostolien meille välittämää Kristuksen oppia. Että kirkon perustehtävä ei ole kriisiapu, vaan

 

”Kirkon perustehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Se on perusta, jolle rakentuu kaikki esitteessä selostettu kirkon työ, diakonia ja hengellinen elämä. Ilman Kristusta kirkosta jää vain kulttuurinen kuori.” (Kotimaa 16.6.2011)

 

Tai niin kuin Luther sen sanoi:

 

”On saarnattava yksin Kristusta, johdettava kaikki asiat hänen yhteyteensä ja viitattava häneen kaikissa kirjoissa: miksi hän on tullut, mitä hän on meille tuonut, miten meidän tulee uskoa ja suhtautua häneen, jotta kansa näin voisi Sanasta käsittää ja tuntea Kristuksen eikä palaisi niin huolettomasti messusta tuntematta Kristusta tai itseään.”

 

 

Tämä on yksinkertainen, mutta kirkkomme tulevaisuuden kannalta hyvin olennainen asia.



[1] Evankeliumia voi tosiaan opettaa ihmissanoin. Tämä yksinkertainen tosiasia unohtuu usein. Kuitenkin, Paavalin mukaan kolossalaiset olivat oppineet evankeliumin Epafraalta, joka oli sen heille sanoillaan opettanut. Ks. Kol. 1:5-7.