Jumala on kaupunkinsa keskellä (Ps 46:6)

Raamattutunti radiolähetysjärjestö Sanansaattajien kesäpäivillä

18.6.2011 klo 18.00–19.00

Savonlinnan Tuomiokirkko

 

Tämän raamattutunnin aiheeksi annettu Psalmin 46 jae 6. Se kuuluu näin:

 

”Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky. Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.”

 

Aion tutkailla, mitä Raamatussa sanotaan kaupungista, siis kaupungista noin yleensä ottaen. Kaupungin ideasta. Ei sitä hirmuisen paljon ole, mutta mielestäni se on yllättävän keskeinen teema. Ja lisäksi kaupungin käsitteen kautta voi luoda aika kattavan silmäyksen Raamatun kokonaisuuteen.

 

Paratiisi ei ollut koskematonta luontoa

 

Raamatun luomiskertomuksessa ei kaupunkia ole. Kun Jumala loi ihmisen, hän laittoi Aadamin ja Eevan puutarhaan, paratiisiin.

 

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä. (1 Moos 2:15)

 

Suomalaiselle tästä tulee helposti mieleen, että Eeden oli koskematonta luontoa.  Kun suomalainen haluaa Jumalan kasvojen eteen, niin on mentävä koskemattomaan luontoon, raakaan korpeen. ”Metsä saa olla kirkkoni”. Luonto, johon ihminen ei ole kirveellä koskenut, olisi jotenkin pyhää.

 

Mutta Raamatun sana paratiisi tarkoittaa nimenomaan istutettua, viljeltyä, hoidettua puutarhaa. Kasvien ja eläinten maailman ihanuuteen kuuluu Raamatun siis ajattelutavassa olennaisesti se, että ihminen viljelee ja varjelee, kultivoi sitä. Jumalan käskystä.

 

Ja sitähän kaupunki on, kulttuuria, ei koskematonta luontoa.

 

Meidän suomalaisten olisi ehkä hyvä tajuta tämä. Raja pyhän ja maallisen välillä ei mene siinä, että koskematon luonto on pyhää ja jumalallista ja ihmisen muokkaama maailma maallista. Ei, vaan Jumala tahtoi heti alun perin, että ihminen olisi muokkaamassa ja hoitamassa hänen luomaansa luontoa.

 

Ei siis tarvitse paeta kaupungista metsään, jotta voisi olla Luojan ihmiselle tahtomassa elinpiirissä.

 

Kuva lopullisesta pelastuksesta: kaupunkiyhteisö

 

Tämä näkyy erityisen hyvin siinä, että Raamatun lopussa kuvaksi lopullisesta pelastuksesta on valittu – mikä? No kaupunki.

 

Yksi niistä seitsemästä enkelistä, joilla oli seitsemässä maljassaan seitsemän viimeistä vitsausta, tuli luokseni ja puhui minulle. Hän sanoi: "Tule, minä näytän sinulle morsiamen, Karitsan vaimon." Henki valtasi minut, ja enkeli vei minut suurelle ja korkealle vuorelle ja näytti minulle pyhän kaupungin, Jerusalemin, joka laskeutui taivaasta, Jumalan luota. Se loisti Jumalan kirkkautta, se säihkyi kuin kallein jalokivi, kuin kristallinkirkas jaspis. (Ilm. 21:9–11)

 

Miksi juuri kaupunki on Raamatun kuva lopullisesta pelastuksesta? Ilmeisesti siksi, että kaupungissa toteutuu ihmisten keskinäinen yhteys. Se toteutuu kaupungissa paremmin kuin korvessa.

 

Jumala on luonut meidät ihmiset yhteyteen toistemme kanssa. Yhteisöön. Sitä kuvaa taivaallinen kaupunki.

 

Ainakin minulle tämä on aika sävähdyttävää. Itselleni olisi jotenkin luontevampaa, että taivasta kuvattaisiin jollakin muulla tavalla kuin kaupunkina. Vaikkapa juuri koskemattomana luontona. Tykkään nimittäin kuljeskella yksinäni tai koiran kanssa metsissä.

 

Mutta Jumala pitää ihmisten välistä yhteisöllisyyttä niin tärkeänä, että hän on valinnut sanassaan pelastuksen kuvaksi nimenomaan kaupungin. Jumalan silmissä ”kallein jalokivi” on ideaalinen kaupunki. Se on aika merkittävää.

 

Ihmisten välinen yhteys perustuu yhteyteen Jumalan kanssa

 

Kunnollinen, vahva yhteys ihmisten välillä perustuu – niin mihin? Siihen, että ihmisillä on yhteys Jumalaan. Rakkaudellaan Jumala yhdistää ihmiset toisiinsa.

 

Juuri tämä toteutuu lopullisessa pelastuksessa, taivaallisessa kaupungissa. Johannes kirjoittaa ilmestyksessään näin:

 

Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa. Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston. Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan. Kaikki kansojen kalleudet ja ihanuudet tuodaan sinne. (Ilm 21:22–26)

 

Kaupungin ideaan on siis pakattu hyvin paljon ihmiskunnan syvimmistä tarpeista ja kaipauksesta. Kunpa minäkin löytäisin hyvän yhteisön, ihanan kaupungin, rauhallisen yhteiselon toisten kanssa!

 

Sitä meidän nykyiset kaupunkimmekin pohjimmiltaan tavoittelevat. Kuitenkaan sitä saavuttamatta. Mutta siinä tavoittelussakin on paljon hyvää ja arvokasta. Se tavoittelu kertoo siitä, kuka ihminen on, mitä hän syvimmiltään tarvitsee ja kaipaa.

 

Hyväksi luotu, mutta langennut ihminen

 

Ennen kun Raamatun kertomus pääsee taivaalliseen kaupunkiin, siinä tapahtuu hyvin paljon muuta. Se kaikki valottaa muita puolia ihmisyydestä. Myös sen rikkonaisuutta, epäonnistumista, syyllisyyttä.

 

Jumala loi maailman ja ihmisen, hyviksi molemmat. Mutta silti ihminen lankesi syntiin. Sen seurauksena suhde Jumalaan katkesi. Entisen turvallisen luottamuksen sijaan tuli syyllisyys ja kauhu.

 

Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: "Missä sinä olet?" Mies vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin." (1. Moos. 3:8–9)

 

Samalla katkesi myös yhteys lähimmäiseen. Tätä kuvaa se, että Adam ja Eeva häpesivät alastomuuttaan. Adam syytti Eevaa lankeemuksesta. Rakkaus oli saanut vakavan särön.

 

Seuraavat 1. Mooseksen kirjan luvut kuvaavat sitä, kuinka synnin valta kasvoi ja kasvaa maan päällä. Kain tappoi Abelin. Hänen jälkeläisensä Lemek uhosi kostavansa pahan seitsemänkymmentäseitsemän kertaisesti. Hän kostaisi saamansa mustelman murhalla. Koston kierre oli alkanut. Se jatkuu yhä, niin kuin saamme päivittäin lehdistä lukea.

 

Jumala yritti panna ihmisen väkivaltaisuudelle stopin vedenpaisumuksella.

 

Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään.  Ja Herra sanoi: "Minä pyyhin maan päältä ihmisen, jonka olen luonut, ja ihmisen mukana karjaeläimet, pikkueläimet ja taivaan linnut, sillä minä kadun, että olen ne tehnyt." (1. Moos. 6:5–7)

 

Noan arkin avulla Jumala kuitenkin antoi ihmissuvulle uuden alun. Jumalan sääli ja kärsivällisyys voittivat hänen oikeudenmukaisen vihansa. Hän lupasi pitää yllä luonnon järjestyksen. Enää tuhotulva ei tulisi hävittämään maata. Siitäkin huolimatta, että me ihmiset olemme edelleen väkivaltaisia ja itsekkäitä, Jumala on luvannut olla kärsivällinen.

 

Jumalan kärsivällisyys pitää elämän yllä, mutta ei poista syntiongelmaa

 

Tuo Jumalan kärsivällisyys pitää siis yllä ihmiskunnan olemassaolon edellytykset:

 

"Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö." (1 Moos 8:21–22)

Mutta Jumalan kärsivällisyys ja elämän ruumiillisten edellytysten säilyminen eivät muuta ihmisen jumalasuhdetta. Siksi Nooan arkissa pelastuneista jatkunut ihmissuku ei ollut sydämeltään yhtään parempaa kuin vedenpaisumuksessa hukkunut porukka.

Ensimmäinen kaupunki

Tämä näkyy kertomuksessa ensimmäisen kaupungin perustamisesta:

Kun ihmiset siirtyivät itään, he löysivät Sinearin maasta tasangon ja jäivät sinne asumaan. Ja he sanoivat toisilleen: "Tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi." He käyttivät savitiiltä rakennuskivenä ja asfalttipikeä muuraamiseen. He sanoivat: "Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti. Sillä tavoin saamme mainetta emmekä myöskään hajaannu yli koko maan." (1. Moos. 11:2–4)  

Tässä pääsemme siis varsinaiseen aiheeseemme, kaupunkiin.

Ensimmäinen kaupunki rakennettiin Raamatun mukaan kolmesta syystä:

1)      Uskonnolliset syyt. ”Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti.” Ihmiset halusivat kaupungin ja sen keskustornin rakentamalla saavuttaa omin voimin sen taivaan ja sen Jumalan, jonka he olivat kadottaneet synnin seurauksena.

Tämä saattaa pitää paikkansa ihan historiallisestikin. Nykyisestä kaakkois- Turkista on löydetty arkeologisissa kaivauksissa kaupunkimaisia rakennelmia, jotka ovat vielä Jerikoa, aiemmin maailman vanhimpana pidettyä kaupunkia, vanhempia. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että kaupunkia on käytetty hautamuistomerkkinä, vainajien henkien palvelemiseksi. Jos tämä pitää paikkansa, se tukee osaltaan Raamatun myyttistä kertomusta ensimmäisen kaupungin perustamisen uskonnollisista syistä: ”torni, joka ulottuu taivaisiin”.

On muutenkin selvää, että varhaisimmat kaupungit liittyivät vahvasti uskontoon. Jokaisella kaupungilla oli oma pääjumalansa ja sen temppeli.

Raamatun Jumala ei pitänyt hyvänä kaupunkiin liitettyä yritystä saavuttaa taivas. Hän laskeutui alas taivaasta ja vaikutti niin, että ihmiset eivät enää ymmärtäneet toistensa puhetta. Ihmiskunta hajaantui eri kieliin ja eri kansoihin, jotka eivät ymmärrä toisiaan.

Miksi Jumala teki näin? Siksi, että alkukaupunkia rakentavien ihmisten motiivina oli itsekäs uho: ”Me saavutamme itse sen taivaan, joka meiltä on otettu pois.” Sellainen ei onnistu. Ihminen on rikkonut välinsä Jumalaan. Välien korjaaminen onnistu omin voimin.

Tämän saman voi nähdä nykyisistä länsimaisesta yhteiskunnasta. Siinä yritetään rakentaa ”hyvinvointiyhteiskuntaa”, mutta sillä tavalla, että Jumala on jätetty yhtälöstä pois. Kuvitellaan, että kun kaikilla on ruokaa ja asunto ja työtä ja koulutus ja terveydenhoito ja viihdettä, niin yksilö ja yhteisö tulee onnelliseksi. Ei siihen Jumalaa tarvita. Korkeintaan Jumalalle jätetään jokin pikku nurkka niitten yksityiselämässä, jotka sellaista taikauskoa haluavat.

Mutta ei sellainen toimi. Niin kuin Jeesus sanoi: ”Ei ihminen elä yksin leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.” Ihmisen vailla Jumalaa rakentamassa kaupungissa kärsitään hivuttavaa hengellistä nälkää.

2)      Itsekäs uho: ”Sillä tavoin saamme mainetta”.

Itsekäs uho on jossain muodossa jokaisen ihmisen rakentaman kaupungin perustuksessa. Kaupunkilaiset kokevat olevansa paljon parempia kuin maalaiset, nuo takaperoiset ”landepaukut”, nuo ”jyväjemmarit”. Itse katselin pienenä savonlinnalaisena nenänvartta pitkin sukulaisten asuttamaa Suomussalmea, jossa tuskin oli edes yhtä ainoaa sivistyksen eli kaupungin tuntomerkkiä, kerrostaloa. Ja edelleenkin ajattelen, että Savonlinna on paljon parempi kuin Mikkeli. Onhan meillä Oopperajuhlat, ja niillä vaan joku epätoivoinen ”Mikkelin Rapu ja muikku”. Ja tamperelaiset pitävät turkulaisia yksinkertaisina ja turkulaiset tamperelaisia tampioina. Inhimillinen kaupunki on maineestaan tarkka mollaamalla naapurejaan.

3)      Tarve saada olla yhtä toisten ihmisten kanssa: ”Sillä tavoin emme myöskään hajaannu yli koko maan.”

Tämä kaupungin rakentamisen motiivi on hyvä ja kaunis. Kun ihmiset asuvat rajatussa kaupungissa yhdessä toistensa kanssa, syntyy yhteisö. Syntyy kulttuuria, kauppaa, taidetta. Syntyy juhlia, kanssakäymistä, iloa, musiikkia, urheilua. Syntyvät sellaiset tärkeät instituutiot kuten hallinto, tuomioistuimet ja koululaitos.

Jos taas kaikki asuvat hajallaan kuin Jokisen eväät, tällainen on paljon laimeampaa ja vaikeampaa.

Näin siis Raamatun mukaan kaupungin ideassa on tosiinsa sekoittuneena sekä hyviä että huonoja aineksia. Kaupungin idea on siis syvästi traaginen idea. Niin kuin oikeastaan kaikki tässä syntiin langenneessa ihmiskunnassa. Ihminen ja koko maailma ja kaupunki ovat toisaalta hyvää, ovathan ne hyvän Jumalan luomistyötä ja hänen siunaamiaan. Mutta toisaalta ihmisyydessä on myös synti ja pahuus hyvin syvässä. Kaupungissa se näyttäytyy  jumalanvastaisena uhona, yrityksenä saavuttaa kadotettu paratiisi vailla Jumalaa ja olla muita ihmisiä parempia.

Viimeinen kaupunki

Raamatun lopussa Jumala antaa oman ratkaisunsa koko maailman ja myös kaupungin traagiseen ongelmaan. Seuraavaa kohtaa on jo siteerattu:

Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: "Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:1–4)

Lopullista kaupunkia ihmiskunnan ei tarvitse saavuttaa omin voimin taivaaseen kapuamalla. Se päinvastoin laskeutuu alas taivaasta meidän luoksemme, Jumalan tuomana.

 

Kaupungin ideaan kuuluu uskonnollinen dimensio. Siinä ensimmäisen kaupungin rakentajat olivat oikeassa. Mutta se dimensio ei saa olla ihmisen itsensä tekemää hurskautta. Sen on oltava Jumalan itsensä tuomaa armoa:

 

Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa.  Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa. (Ilm. 21:22–23)

 

Taivaan kaupunkiin kuuluu ihmisten yhdessäolo ja sen synnyttämä kulttuuri ja oikeamielinen hallinto. Ne ovat siis hyviä asioita. Niihin pitää pyrkiä jo nyt. Mutta lopullisesti ne toteutuvat vasta taivaan kaupungissa:

 

Kansat kulkevat sen valossa, ja maailman kuninkaat tuovat sinne mahtinsa kaiken loiston. Sen portteja ei suljeta päiväsaikaan, ja yötä siellä ei olekaan. Kaikki kansojen kalleudet ja ihanuudet tuodaan sinne. (Ilm. 21:24–25)

 

Mutta ne kuuluvat sinne vailla ylpeyttä, uhoa tai väkivaltaa:

 

Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan. (Ilm. 21:27)

 

Karitsan elämän kirjassa on Johanneksen mukaan niitten nimet, jotka ovat ”valkaisseet vaatteensa Karitsan veressä”.

 

Yksi vanhimmista kysyi minulta: "Keitä nämä valkeavaatteiset ovat? Mistä he ovat tulleet?" Minä vastasin: "Herra, sinä sen tiedät." Hän sanoi minulle: Nämä ovat päässeet suuresta ahdingosta. He ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä. Sen tähden he ovat Jumalan valtaistuimen edessä ja palvelevat häntä hänen pyhäkössään päivin ja öin, ja hän, joka istuu valtaistuimella, on levittänyt telttansa heidän ylleen. Nälkä ei heitä enää vaivaa, ei jano, enää ei heitä polta aurinko
eikä paahtava helle. Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät elämän veden lähteille, ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet. (Ilm. 7:13–17)

”Vaatteiden valkaiseminen Karitsan veressä” tarkoittaa sitä, että ihminen ei yritä kelvata Jumalalle omien ansioittensa perusteella. Hänen vanhurskautenaan eli hänen Jumalalle kelpaavuutenaan on se, että Jeesus on kuollut sovitusuhrina hänen edestään ja vuodattanut verensä.

Tähän perustuu se, että lopullinen kaupunki laskeutuu taivaasta alas meidän luoksemme, armosta. Emmekä me kapua ylös taivaaseen omalla yrityksellämme.

Kiertelevät paimentolaiset etsivät kaupunkia

Ensimmäisen, ihmisen rakentaman kaupungin ja viimeisen, Jumalan alas laskeman ideaalikaupungin välissä on Raamatussa muita kaupunkiin liittyviä kohtia. Eräs on psalmissa 107.

Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä, iäti kestää hänen armonsa. Näin sanokoot ne, jotka Herra on pelastanut, jotka hän on tuonut ahdingosta vapauteen,
koonnut vieraista maista, idästä ja lännestä, pohjoisesta ja meren suunnalta. Jotkut heistä harhailivat aavikolla eivätkä löytäneet kaupunkia,
johon asettua asumaan. Heitä vaivasi jano ja nälkä, he olivat nääntymäisillään.
Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra päästi heidät ahdingosta.
Hän osoitti heille tien, ja niin he löysivät kaupungin, jossa asua. Kiittäkööt he Herraa hänen hyvyydestään, ylistäkööt ihmeellisiä tekoja, jotka hän on ihmisille tehnyt!
Herra ravitsee nääntyvän, hän täyttää nälkäisen hyvillä antimilla. (Ps.107:1–9)

Tässä on varmaan taustalla muistumia ajoilta, jolloin israelilaisten esi-isät olivat kierteleviä paimentolaisheimoja, joilla ei ollut pysyvää asuinsijaa. Herra johdatti heidät viljeltyyn maahan ja antoi sen heille omaksi. He saivat omakseen kaupunkeja ja niiden kulttuurin näännyttävän ja pölyisen aavikon sijaan.

Tämä on vertauskuva ihmiskunnan kaipuusta rakkaudelliseen yhteyteen Jumalan ja toisten ihmisten kanssa.

 

Jerusalem, ideaalikaupunki?

Juutalaisille Jerusalemista eli Sionista tuli pyhä kaupunki, jossa Herra Jumala oli läsnä.

 

Herra on perustanut oman kaupunkinsa pyhille vuorille. Hän rakastaa Siionia, sen portteja, enemmän kuin mitään muuta Jaakobin kaupunkia. Kunniakasta on kaikki,
mitä sinusta kerrotaan, Jumalan kaupunki! (Ps. 87:1–3)

Herra on valinnut Siionin, sen hän on halunnut asunnokseen.
"Tämä on iäti minun asuinpaikkani. Tänne minä jään, tämän minä halusin.
Siion saa minun siunaukseni: siltä ei ravintoa puutu, sen köyhät minä ruokin kylläisiksi. Sen pappien ylle minä puen pelastuksen, sen uskolliset iloitsevat ja riemuitsevat. Siellä minä uudistan Daavidin mahdin, sytytän voidellulleni lampun. Kaikki hänen vihollisensa minä vaatetan häpeällä. Hänen kruununsa sädehtii ja loistaa." (Ps. 132:13–18)

Tiedämme, että loppujen lopuksi Jerusalem ei pystynyt lunastamaan paikkaansa Jumalan kaupunkina. Jerusalemiinkin tunkeutui väkivalta ja epäjumalanpalvelus.

Näin sanoo Herra Sebaot:   Kaatakaa puita, rakentakaa hyökkäysvalli
vasten Jerusalemin muuria. Tätä kaupunkia on rangaistava,
koska se on täynnä vääryyttä. Niin kuin lähteestä pulppuaa raikasta vettä,
niin tästä kaupungista tulvii aina uutta ja uutta pahuutta. Väkivallan ja sorron äänet sieltä kantautuvat, sairaita ja haavoille lyötyjä näen edessäni alinomaa. (Jer. 6:6–7)

Kuka säälii sinua, Jerusalem, kuka itkee kohtaloasi? Kuka poikkeaa kysymään vointiasi? Sinä hylkäsit minut, sanoo Herra, sinä käänsit minulle selkäsi. Niinpä minä kohotan käteni sinua vastaanja hävitän sinut, en enää voi armahtaa! Minä ajan asukkaat maan kaupungeista, heitän heidät niiden porteista, niin kuin viskaimella heitetään viljaa tuuleen. (Jer 15:5–7)

Valitusvirret kuvaavat tuhotun Jerusalemin kurjuutta:

Anoen ojentaa Siion käsiään, mutta kukaan ei auta häntä. Herra käski naapurikansat Jaakobin kimppuun. Jerusalem on tullut saastaksi niiden silmissä.

"Oikein on Herra tehnyt, olen kapinoinut hänen käskyjään vastaan. Kuulkaa siis, kaikki kansat, katsokaa kipuani! Neidot ja nuoret miehet on viety vankeina pois. "Minä kutsuin ystäviäni avuksi, mutta he pettivät minut. Pappini ja vanhimpani kuolivat nälkään minun muurieni sisällä etsiessään ruokaa henkensä pitimiksi. ”Katso, Herra, mihin hätään olen joutunut! Sisintäni polttaa tuska, sydän kääntyy rinnassani – miten uppiniskainen olenkaan ollut! Kujilla ja teillä vei miekka minulta lapset, sisällä taloissa raivosi rutto. (Val. 1:17–18)

Jerusalem ei siis ollutkaan ideaalikaupunki, jonka muurien suojaan Herra toi nääntyvän kansansa.

Miksi Jerusalem epäonnistui? 

Mikä tähän oli syynä? Uuden testamentin mukaan se, että Jumalan laki ei pysty muuttamaan ihmisten sydäntä Jumalan edessä paremmaksi. Pikemminkin käy päinvastoin: kun Jumalan laista tehdään pelastustie, se synnyttää syyllisyyttä. Laki ei uskonnon asioissa loppujen lopuksi muuta paremmaksi, vaan huonommaksi. Sydän joko paatuu tai joutuu epätoivoon.

Jerusalem perusti Jumalan kaupunkina olonsa Jumalan lakiin. Mutta lakia ihminen ei syntinsä vuoksi voi pitää niin hyvin, että jumalasuhde voisi perustua siihen.

Laki tuo mukanaan Jumalan vihan; ellei ole lakia, ei ole rikkomustakaan. (Room. 4:15)

Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: "Älä himoitse." Saatuaan lain käskystä aiheen synti herätti minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut. Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon ja minä kuolin. Näin käsky, jonka oli määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman. Saatuaan lain käskystä aiheen synti käskyn avulla petti ja surmasi minut. Laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä. (Room. 7:7–12)

Tämän vuoksi apostoli Paavalille juutalaisten pyhä kaupunki, Jerusalem, edustaa hyvän jumalasuhteen vastakohtaa. Se edustaa lain orjuutta, kirousta, jumalasuhteen totaalista epäonnistumista:

Te, jotka tahdotte elää lain alaisuudessa, vastatkaa: ettekö kuule, mitä laki sanoo? Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, että Abrahamilla oli kaksi poikaa, joista toisen synnytti orjatar, toisen vapaa nainen. Orjattaren poika syntyi luonnonjärjestyksen mukaisesti, vapaan naisen poika sen sijaan lupauksen voimasta. Tämä on vertauskuva. Naisilla tarkoitetaan kahta liittoa. Toinen on Siinainvuoren liitto, joka synnyttää orjuuteen, ja se on Hagar. Hagar tarkoittaa Arabiassa olevaa Siinainvuorta, ja sitä vastaa nykyinen Jerusalem, joka lapsineen elää orjuudessa. Mutta taivaallinen Jerusalem on vapaa, ja se on meidän äitimme. (Gal. 4:21–26)

Kaupunki –teeman tiimoilta voi siis Raamatusta oppia seuraavan, yksinkertaisen mutta silti aika hämmästyttävän lainalaisuuden: ihmisen suhde Jumalaan ja kanssaihmisiin ei pohjimmiltaan voi perustua lakiin. Ei moraalisuuteen, ei eettisyyteen.

Siionin vuori ja Jerusalemin kaupunki edustavat Jumalan itsensä antamaa kokeilua rakentaa nämä ihmisen keskeiset suhteet käskyjen varaan. Se ei toiminut, kuten Jumala itse Jeremian kirjassa sanoo:

"Tulee aika", sanoo Herra, "jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa. Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra. Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: 'Oppikaa tuntemaan Herra!' Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään." (Jer 31:31–34)

Kaupunkivaltio vertauskuvana uuden liiton kansasta

Kuten tiedämme, tämä uusi liitto toteutui Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Siihen liittoon tullaan, kun on kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mukaan ja uskoo Jeesukseen Jumalan Poikana ja omana Vapahtajana.

Herää kysymys, että liittyykö kaupungin käsite myös Uuteen liittoon? Kyllä se liittyy, kun vähän kaivelemme.

Efesolaiskirjeen toisessa luvussa Paavali kirjoittaa näin (v. 1938 käännös)

Muistakaa sen tähden, että te ennen, te lihanne puolesta pakanat, jotka olette saaneet ympärileikkaamattomien nimen niiltä, joita, lihaan käsillä tehdyn ympärileikkauksen mukaisesti, sanotaan ympärileikatuiksi – että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa; mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä. Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden, kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan, ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden. Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat; sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö. Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä (Ef. 2:11–19)

Tuo viimeisessä lauseessa oleva ilmaus ”te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä” on mielenkiintoinen. Alkukielellä ”pyhien kansalaisia” on ”sympolitai toon hagioon”. Eli sananmukaisesti käännettynä: ”pyhien kanssakaupunkilaisia”.

Taustalla on ajatus antiikin kaupunkivaltiosta (polis). Yksi kaupunki muodosti oman, itsenäisen yhteisön, pienen valtion. Paavalin ideana siis on, ett kristillisen kirkon ja seurakunnan eräitä puolia voi valottaa puhumalla kaupunkivaltiosta.

Kuinka niin? No siten, että niillä on yhteisiä piirteitä.

Antiikin kaupunkivaltiolla ja sen jäsenillä oli asioita, jotka yhdistivät heitä ja teki heistä kaupungin kansalaisia. Heitä yhdisti kaupungin yhteinen historia, kertomus kaupungin perustaneista suurmiehistä ja naisista. Heitä yhdisti se, että he asuivat kaupungin muurin sisäpuolella. Heitä yhdisti kaupungin oma lainsäädäntö. Heillä oli yhteisiä päämääriä: kaupunkilaisten hyvä elämä kaupan, talouden, puolustuksen, urheilun jne. kautta.

Kristuksen seurakunnalla ja sen jäsenillä on myös yhteisiä asioita. Siksi voi sanoa, että on kyse jäsenyydestä pyhien kaupungissa. On omat perustajat:

Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kanssakaupunkilaisia ja Jumalan perhettä, apostolien ja profeettain perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus, jossa koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa; ja hänessä tekin yhdessä muitten kanssa rakennutte Jumalan asumukseksi Hengessä. (Ef 2:19–22)

Pyhien kaupunkivaltiolla on eräässä mielessä lakinsa. Mutta se ei ole yhteiskunnallinen tai moraalinen laki. Se on ”uskon sääntö” (regula fidei). Sen perimmäisenä sisältönä on se, että Kristus on verellään ja ristinkuolemallaan tehnyt rauhan meidän ja Jumalan välille. Hän on ostanut meidät Jumalasta vieraantuneet ihmiset Jumalan kansaksi, vapaiksi synnistä ja syyllisyydestä.

Pyhien kaupunkivaltion jäsenillä on myös yhteinen päämäärä: rakentua uskossa Kristukseen, yhdessä muitten kanssa; rakentua rakkaudessa Jumalan asumukseksi.

Nämä antavat kirkolle ja seurakunnalle tietyt rajat. Ei minkä tahansa hyvän asian julistaminen luo seurakuntaa. On julistettava Jeesusta Jumalan Poikana ja maailman Vapahtajana. Siinä on se muuri, jonka sisällä pyhien kaupunkilaiset asuvat yhdessä.

(Paavalille on kuitenkin selvää, että pelkkä kaupungin metafora ei voi yksinään kuvata kirkkoa. Erona on jo se, että kirkolla ei ole konkreettista muuria. Eikä se sijaitse vain yhdessä maantieteellisessä paikassa. Eikä vain yhden kansan parissa. Kirkko pyhien kaupunkina toteutuu jokaisessa paikallisessa seurakunnassa. Riippumatta siitä, mitä kieltä puhutaan tai mitä rotua ollaan.

Kirkon hallintomalli ei myöskään ole mikään antiikin kaupunkivaltion hallintomalleista. Se ei ole puhdas kansanvalta (demokratia) eikä harvainvalta (oligarkia) eikä yksivalta (tyrannia). Kirkon jäsenet ovat ”Jumalan perhettä”. Jumala on Isä, jonka sanaa kuullaan; ei äänestetä kansakokouksessa, ei totella tyrannia.)

Seurakunnan ja konkreettisen kaupungin suhde

Paavalin vertauskuvallinen puhe kirkosta tai seurakunnasta kaupunkina herättää tietysti kysymyksen siitä, mikä on konkreettisen seurakunnan suhde konkreettiseen kaupunkiin. Miten tämä meidän Savonlinna-Säämingin seurakunta suhteutuu noin periaatteessa Savonlinnan kaupunkiin? Tai miten Kerimäen seurakunta suhtautuu Kerimäen kuntaan? Tai mikä on kirkon suhde valtioon?

Ensinnäkin on selvää, että seurakunta ei vielä ole se täydellinen yhteisö, se täydellinen kaupunki, jota Baabelin tornin rakentajat tavoittelivat ja joka laskeutuu Jumalan luota ja jonne pääsevät ne, jotka ovat ”valkaisseet vaatteensa Karitsan veressä”. Ei, me olemme vielä synnin kanssa kamppaileva pyhien yhteisö, josta ei vielä ole kaikki tahrat ja kyyneleet pyyhitty pois.

Toiseksi, meidän jäsenemme ovat ”kahden maan kansalaisia”. Vaikka olemme kristittyjä ja seurakuntalaisia, olemme samalla myös Savonlinnan kaupungin jäseniä, lojaaleja ja lainkuuliaisia ja ylpeitä kaupungistamme.

Mutta miten tähän suhtautuu se, että samalla olemme ”sympolitai toon hagioon”, pyhien kaupunkilaisia, täällä Savonlinna-Säämingin paikallisyksikössä?

Tähän kysymykseen voi saada erään vastauksen Vanhasta testamentista. Kyse on kohdasta, jossa filistealaisten kaupunkivaltion Gerarin kuningas Abimelek vieraili ”uskon esikuvan”, Abrahamin luona Beersebassa:

Niihin aikoihin Abimelek ja hänen sotaväkensä päällikkö Pikol sanoivat Abrahamille: "Jumala on sinun kanssasi kaikessa mitä teet. Vanno nyt minulle Jumalan kautta, ettet ole petollinen minua etkä minun sukuani etkä jälkeläisiäni kohtaan, vaan osoitat minua ja tätä maata kohtaan, missä nyt asut muukalaisena, samaa vilpittömyyttä ja hyvyyttä, jota minä olen sinulle osoittanut." Abraham sanoi: "Minä vannon." (1. Moos. 21:22–24)

Kaupunginjohtaja Abimelekin korviin oli kantautunut huhu siitä, että uskovainen Abraham ja hänen sukunsa olivat Jumalan erityisessä suosiossa. Siitä huolimatta, että Abraham asui filistealaisten alueella maata omistamattomana, kiertelevänä ”muukalaisena”, hänellä oli selvästi Jumalan siunaus. Niinpä Abimelek tuli varmistelemaan rauhaisaa tulevaisuutta Jumalan ilmeisen suosikin kanssa. Hän oli tosiaankin ollut rehti Abrahamia ja tämän väkeä kohtaan. Siksi hän saattoi odottaa, että Abraham ei suunnittelisi salassa vallankaappausta.

Abrahamin toimintatapa on kertomuksen muodossa oleva opetus kirkon ja yhteiskunnan suhteista. Kummankaan ei pidä olla toistaan vastaan, vaan kirkko ja valtio tai yhtä hyvin Savonlinna-Säämingin seurakunta ja Savonlinnan kaupunki, voivat olla liittolaisia.

Silti kummankin on pysyttävä omalla toimialueellaan, pyrkimättä mestaroimaan tai määräilemään toisen alueella. Abimelek hoitakoon kuninkaana maallisia asioita, oikeuden ja rehtiyden tuntien ja niitä ylläpitäen, vaikkei yhtä paljon Jumalan asioihin olekaan perehtynyt kuin Abraham. Abraham olkoon Jumalan ruhtinas ja uskon isä samalla Gerarin alueella, tuoden Jumalan lupaamaa siunausta omalle väelleen, mutta siinä sivussa myös filistealaisille. Molemmat siis hyödyttävät toistaan, mutta eivät samaistu toisiinsa. Siis: Savonlinnan kaupunki hyödyttää seurakuntaa ja Savonlinna-Säämingin seurakunta hyödyttää kaupunkia. Mutta pysykööt erillisinä.

 Luterilaisessa teologiassa tätä on nimitetty ”kahden regimentin opiksi”.

Regimentti tarkoittaa hallintavaltaa. Ensinnä on ns. ”maallinen regimentti”. Se tarkoittaa valtion ja yhteiskunnan ja kunnan hallintoa: poliittista päätöksentekoa, oikeuslaitosta ja toimeenpanovaltaa. Maalliseen regimenttiin kuuluu ulkonainen pakko, jos siihen on tarvetta. Sitä edustavat poliisi ja armeija, joita hallitusvalta tarvittaessa käyttää pitääkseen yllä oikeutta ja järjestystä.

Sitten on hengellinen regimentti eli kirkko. Se johtaa ja määrää kirkon ja seurakunnan elämästä: miten Jumalan sanaa opetetaan ihmisille, mikä on evankeliumin ja Jumalan lain oikea sisältö, mitä sakramentit ovat, miten niitä hoidetaan, miten rukoillaan, kuka Jeesus on, mitä kirkko on, miten kristittynä eletään Jumalan tahdon mukaisesti. Hengellinen regimentti ei voi pakottaa ihmisiä uskomaan itseään, kuten maallinen regimentti voi tehdä poliisin tai armeijan avulla. Kirkon valta perustuu viime kädessä siihen, että Jumalan sana vaikuttaa ihmisten sisimmässä ja saa heidät vapaaehtoisesti vakuuttumaan Jeesuksesta.

Molemmat hyödyttävät toisiaan. Yhteiskunta pitää yllä rauhaa ja järjestystä. Se hyödyttää kirkkoa, joka voi tämän rauhan vallitessa opettaa evankeliumia ihmisille tarvitsematta pelätä väkivaltaa. Kirkko pitää yllä lain ja oikeuden kunnioitusta sekä antaa ihmisille armahdusta, vaikka he eivät pysty elämään täysin oikein. Se hyödyttää yhteiskuntaa, sillä se antaa motivaatiota eettisyyteen ja hyväntekeväisyyteen ja verojen maksuun.

Kaikki tuo kuulostaa hienolta ja yksinkertaiselta. Mutta missään se ei toteudu täydellisesti. Yhteiskunnalla on jatkuva vaara tunkeutua kirkon alueelle ja kirkolla on jatkuva vaara tunkeutua yhteiskunnan alueelle.

Näin kävi jo Abrahamin aikaan. Periaatteessa hyvistä väleistä huolimatta käytännössä oli hankauksia.

Abraham valitti kuitenkin Abimelekille, että tämän miehet olivat anastaneet erään kaivon omaan käyttöönsä. Abimelek sanoi: "Minä en tiedä, kuka tämän on tehnyt. Sinä et ole puhunut siitä aikaisemmin, vasta nyt kuulen siitä ensimmäisen kerran." Sitten Abraham antoi Abimelekille lampaita, vuohia ja nautakarjaa, ja he tekivät keskenään liiton. Mutta Abraham otti seitsemän nuorta lammasta erilleen muista. Silloin Abimelek kysyi häneltä: "Mitä tarkoittavat nuo seitsemän lammasta, jotka olet pannut erilleen?" Abraham vastasi: "Sinun tulee ottaa minulta vastaan nämä seitsemän lammasta merkiksi siitä, että minä olen sen kaivon kaivattanut."” (1 Moos 21:25-27)

Abraham ei tyytynyt siihen, että Abimelekin hallitusvalta saisi tunkeutua hänen alueelleen. Samoin kirkonkaan ei pidä suostua siihen, että yhteiskunta anastaa kirkolle kuuluvia asioita omaan valtaansa.

Suomessa näin ei ole vielä käynyt niinkään virallisen hallitusvallan taholta, ei ainakaan kovin paljoa. Jos käyttää vähän vapaata tulkintaa, voisi sanoa, että meidän suomalainen Abimelekimme on viime aikoihin asti halunnut olla hyvissä väleissä meidän suomalaisen Abrahamimme kanssa. Eduskunta on hyväksynyt kirkkolain, jonka mukaan kirkko päättää itsenäisesti sitä koskevista sisäisistä asioista.

Tässä suhteessa meillä asiat ovat hyvin. Tarvittaisiin vain sitä, että kirkon johto uskaltaisi aika ajoin itsekin vetää rajaa siihen, mitkä ovat sen omia sisäisiä asioita, joista sen pitää itse saada ja uskaltaa päättää.

Näin ei aina tapahdu. Suomen Abimelekillä on palvelijoita, jotka eivät halua olla hyvissä väleissä Abrahamin kanssa. Ja Suomen Abrahamilla on palvelijoita, jotka kumartelevat liian nöyränä Abimelekin väkeä.

Esimerkkejä on helppo löytää julkisesta sanasta. Ei ehkä täällä Savonlinnassa, mutta jos lukee vaikkapa Hesaria, niin huomaa helposti, kuinka kova hinku tuolla valtalehdellä on päästä määrittelemään, millaista hyvä ja sivistynyt kirkollinen elämä on. Vaikka sillä ei ole siihen kompetenssia eikä pitäisi olla valtaakaan.

Otan kuitenkin konkreettisen esimerkin kirkolliselta puolelta, Kotimaa -lehdestä. Sen pääkirjoituksessa 9.6.2011 päätoimittaja Mari Teinilä kirjoittaa otsikolla ”Lähetystyö kaipaa raikkaita avauksia” näin:

”Lähetysjärjestöjen varainhankinta on jo muutenkin muuttunut. Esimerkiksi Suomen Lähetysseura saa ulkoministeriöltä kehitysyhteistyötukea 7,6 miljoonaa euroa. Se on enää noin kaksi miljoonaa euroa vähemmän kuin kaikkien seurakuntien sille antama talousarviotuki. Suomen Lähetysseura ilmoittaakin olevansa Suomen vanhin kehitysyhteistyöjärjestö.

Ulkoministeriön vuosi vuodelta kasvavasta tuesta seuraa, että lähetysjärjestöjen toimintaa arvioidaan yhä enemmän kehitysyhteistyön kriteerein. Tämä ei ole hyvä eikä huono asia, mutta se on selkeä muutos aikaisempaan.”

Minusta tämä on melko käsittämätön mielipide kristillisen lehden päätoimittajalta. Eikä tosiaankaan mikään raikas avaus.

On nimittäin melko selvää, että jos lähetystyötä arvioidaan yhä enemmän kehitysyhteistyön kriteerein ja sen perusteella annetaan ja otetaan vastaan rahaa, niin silloin evankeliumin julistus jää yhä vähemmän tärkeäksi. Ja se on selkeästi huono asia. Regimentit menevät sekaisin, Abimelek vohkii Abrahamin kaivon, ja vielä Abrahamin palvelijoiden avustuksella. Näinhän on käynyt jo naapurissa eli Ruotsissa. Kotimaa-lehti kertoi talvella uutisen, jonka mukaan Ruotsin kirkko on lopettanut tekemästä julistavaa lähetystyötä.

Meidän pitää uskaltaa olla rohkeasti ”sympolitai toon hagioon”, Kristuksen kaupungin jäseniä, samalla, kun olemme maallisen kaupunkimme tai valtiomme kansalaisia.

Lopuksi

Mutta jos palataan tuohon teemaan ”kaupunki Raamatussa”. Loppuyhteenvedoksi voisi palata minulle annettuun Psalmin 46 jakeeseen 6:

Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky. Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.

 

Kirkko on Jumalan yhteisö, Jumalan perhe, Jumalan kaupunki. Hän on sen keskellä ja luo kristittyihin yhteyden itseensä ja toinen toiseensa. Tuo yhteys perustuu siihen, että Jeesuksessa Jumala on laskeutunut alas, meidän tasollemme. Siksi me olemme Jumalan kansaa, pyhien kaupungin jäseniä.

 

Meissä on ainakin jollain tavalla toteutumassa se, miksi koko kaupungin idea alun perin keksittiin: uskonnollinen yhteys Jumalaan, yhteisöllinen yhteys toisiin ihmisiin.

 

Jos pitäydymme Kristuksessa ja hänen sanassaan, saamme olla varmoja siitä, että yhteisömme ei perustavalla tavalla järky.

 

Monesti kyllä tuntuu siltä, että on yö. Synkkä yö, jossa ei paljoa valoa näy. Mutta aamu valkenee. Se Jumala, joka jo on keskellämme, hän antaa aamun valjeta. Hän auttaa meitä.

 

Se lopullinen kaupunki, joka toteuttaa täydellisesti kaupungin idean, sitä me vasta odotamme.

 

Mutta on hyvä tietää, että jo tässä seurakuntaelämässä ja jo tässä maallisessa kaupunkielämässä on joitain piirteitä siitä, mitä Jumalan lopullinen kaupunki