Kansankirkko ja kirkkokansa

Kansankirkko ja kirkkokansa

esitelmä Rovaniemellä, 18.9.2010

Sammeli Juntunen

 

Mikä kirkko on? Mitä kansankirkko tarkoittaa? Miten kansa saataisiin kirkkoon?

 

En tosiaankaan osaa vastata ainakaan kaikkiin näistä kysymyksistä, mutta yritän jakaa joitain ajatuksia kanssanne.

 

Kolmas uskonkohta kirkko-opin kontekstina

Eilen käsittelin uskontunnustusta ja sen merkitystä kirkolle. Totesin, että uskontunnustus jakaantuu kolmeen kohtaan: luomiseen, lunastukseen ja pyhitykseen. Toisin sanoen, siinä tunnustaudutaan sellaiseen uskoon, että Jumala on 1) luonut maailman ja ihmiset, 2) lunastanut meidät Jeesuksen kautta vapaiksi synnistä ja 3) tuo lunastuksen meille Pyhän Henkensä toiminnan kautta.

 

Tämän luennon aihe, kirkko, liittyy kolmanteen uskonkohtaan. Kirkko ja seurakunta ovat Pyhän Hengen välineitä, jonka avulla hän toteuttaa meissä pyhittämisen. Se ei tarkoita pyhimykseksi tulemista. Se tarkoittaa sitä, että Jeesuksen ihmiskunnalle hankkima syntien anteeksiantamus ja jumalayhteys alkaa toteutua meissä.

 

 [minä uskon] - -  Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.

 

Seurakunta, yhteys toisiin kristityihin ja pyhiin asioihin eli sakramentteihin ovat Pyhän Hengen ”armonvälineitä”, joiden kautta hän tuo Kristuksen hankkiman pelastuksen meille omaksi. Tai niin kuin Luther Vähä-katkismuksessa asian ilmaisi:

 

Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.

 

Kirkon identiteetti nyky-Suomessa

Jos seuraamme Raamattua ja uskontunnustusta ja kirkkomme Tunnustuskirjoja,  kirkkomme on oltava identiteetiltään ”pyhä yhteinen seurakunta” (Apostolinen tunnustus) eli ”yksi, pyhä, yleinen ja apostolinen seurakunta / kirkko”. Tämä tarkoittaa sitä, että me olemme Kristuksen sovitustyön pyhittämä ihmisyhteisö, Raamatun kielellä ”Kristuksen ruumis”. Me elämme Pyhän Hengen vaikuttaman rakkauden yhteydessä toisiimme ja uskon yhteydessä Taivaalliseen Isäämme. Olemme jatkumoa Kristuksen apostolien perustamalle kirkolle ja uskomme ainakin olennaisissa asioissa samoin kuin he opettivat. Emme ole minkään erityisen porukan, kansan tai heimon kirkko. Me olemme osa yhtä ainoata Kristuksen kirkkoa, joka on ”yleinen” ja ”yhteinen”, so. maailmanlaajuinen.

 

Jos seuraamme uskontunnustusta, meidän on siis miellettävä kirkkomme siten, että me olemme maailmassa ja Suomessa toteuttamassa Pyhän Hengen työtä. Me olemme seurakuntana täällä siksi, että Pyhä Henki haluaa kirkkonsa kautta tuoda ihmisille Kristuksen hankkiman pelastuksen: kasteen ja Kristukseen uskomisen kautta, jotta he saisivat syntinsä anteeksi ja pääsisivät taivaaseen.

 

Tämäkin saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta ikävä kyllä se ei kansankirkossamme sitä nykyisin ole. Ei ainakaan sen tasolla, miten julkisuudessa kokonaiskirkon tehtävää, olemusta ja identiteettiä hahmotetaan.

 

Seuraava lainaus on teoksesta Kansankirkon myytinmurtajat, Edita 2009. Sen ovat kirjoittaneet tutkija Ilkka Halava, Tampereen seurakuntayhtymän diakoniajohtaja Matti Helin ja Vantaan seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön johtaja Pontus Salmi. Esipuheen on kirjoittanut piispa Mikko Heikka.

 

"Kirkon jäsenyyden ja osallistumisaktiivisuuden väheneminen viestivät, että monet kirkon rakenteet ja toimintakulttuurin muodot eivät enää puhuttele suomalaisia.  Jokaisella suomalaisella, myös niillä joiden asenteet poikkeavat kirkon työntekijöiden asenteista, on oikeus saada kirkolta tarvitsemaansa tukea arkiseen elämään, yhteyden kaipaukseen tai henkiseen ja hengelliseen etsintään. Kirkko on vastuussa erilaisia ihmisiä puhuttelevan hengellisen oppisanaston tuottamisesta ja vakiinnuttamisesta                    yhteiskunnassa. Kirkkoa tähän velvoittaa sen perustehtävä, lähetyskäsky (s. 7).

 

Tässä on jotain hyvää mutta myös valtavia ongelmia. Henkistä ja hengellistä etsintää on hyvin monenlaista. Onko meidän tehtävämme tosiaankin tuottaa ”hengellistä oppisanastoa” kaikille, sellaisillekin henkisille etsijöille, joita Luoja, Jeesus, syntien anteeksisaaminen, kaste, Jumalan syntymä ihmiseksi eivät kiinnosta. Entä jos ihmisen asenne on panteistinen tai henkisyyden etsintä suuntautunut idän uskontoihin? Pitääkö tähänkin etsintään aidon kansankirkon antaa apunsa?

 

Johonkin tällaiseen Kansankirkon myytinmurtajat vaikuttaa pyrkivän

 

"Kirkolle elintärkeä kysymys on se, haluaako se olla aidosti kaikkien kirkko vai  tyytyykö se taantuvan perinneyhdistyksen rooliin. Kirkko ei voi toteuttaa ajatonta tehtäväänsä, jos se ei seuraa aikaansa ja avaudu jäseniään kohti." (s. 8).

 

Ovatko kirjoittajat niin naiiveja, etteivät he lainkaan huomaa sitä, että länsimaiden nykyajattelussa on aivan valtava trendi poispäin siitä, mitä kristinusko opettaa maailmasta, Jumalasta ja ihmisestä? Mihin on unohtunut edellisen messukirjan kollehtarukous: ”Auta, että kirkkosi ei turvautuisi tämän maailmanajan voimiin vaan totuuden Hengen johdatukseen”. Tai seuraava Paavalin kehotus:

"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne,  niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room 12:2)

 

Kansankirkon myytinmurtajat ei näytä tätä ymmärtävän, vaan opettaa:

 

 "Kirkon viesti tuntuu olevan, että kansalaisten ja erityisesti muiden segmenttien on muutettava ajattelutapaansa ja elämäntyyliään päästäkseen kirkon toiminnan piiriin.  Tähän huutoon kansa ei ole vastannut, ja aktiiviseurakuntalaisten määrä on huvennut vähäiseksi. Näissä valinnoissa pysymällä kirkko tulee määritellyksi marginaalisegmentin kirkoksi kansankirkon sijaan. Kirkon huomion ulkopuolelle jäänyt enemmistö saattaa haluta kirkkonsa takaisin, ja tällaisen kansanliikkeen syntyminen on ennakoitavissa (s. 32)

 

Mutta eikö Kristuksenkin sanoma ollut: ”Muuttakaa mielenne (metanoiete) ja uskokaa ilosanoma, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Missä vaiheessa Suomen kansasta on tullut niin jumalista ja pyhää, että sille ei saisi julistaa mielenmuutosta Jumalan suhteen? Onko meidän tosiaan lopetettava mielen muutoksen (metanoia) saarnaaminen ja annettava kääntymättömän enemmistön ottaa kirkko valtaansa niin, että aidon Kristuksen kirkon sanomaa ei enää tarvitse kuulla?

 

Jos luemme Raamattua ja ymmärrämme identiteettimme kirkkona uskontunnustuksesta käsin, niin vastaus on, että ei tarvitse. Me saamme ja meidän pitää olla ”yksi ainoa, pyhä, yleinen ja apostolinen seurakunta eli kirkko”.

 

Juuri sellaisena me palvelemme parhaiten kansaamme. Niin kuin Jeesus sanoi:

 

 "Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan  suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” (Matt 5:13)

 

Suola on kipakkaa. Mutta juuri sellaisena se maustaa ja säilöö. Jos suola ei enää ole kipakkaa, ihmiset syystäkin halveksivat sitä.

 

Kansankirkon opetuksen sisällöstä

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajatus kansankirkosta olisi hylättävä. Meidän on tuotava Kristuksen evankeliumi kohtaamaan jokainen kansalainen, ja muutkin. ”Leipävarras” on pidettävä mahdollisimman matalalla, niin matalalla, että aroin, syntisin ja tyhminkin löytää sen luo.

 

Joskus tämä ymmärretään niin, että kansankirkossa jokaisen olisi saatava itse muotoilla oma uskonsa ja oma jumalakuvansa. Se olisi ”yksinkertaisen uskovan uskoa”, sellaista konstailematonta, joka ei ymmärrä hienoista dogmeista tai hienoista rukouksista tai ei osaa tai halua lausua yhteistä uskontunnustusta, koska se häiritsee hänen omaa, yksinkertaista uskoaan. Uskontunnustukseksi riittäisi se, mitä suomalainen tavallinen mies saunan lauteilla kesäiltana pienessä sievässä uskaltaa kaverilleen kertoilla, että ”kyllä täytyy olla jotain Korkeempaa”. Ja syvällisin kansankirkon jäsenen rukous olisi Jumalalle osoitettu huokaus: ”Niinkus tiedät”.

 

Tämä saattaa kuulostaa armolliselta ja sellaiselta, että siinä ”leipävarras” on alhaalla.

 

Mutta onko siinä vartaassa leipää? Ja onko se oikeasti alhaalla? Eikö tällainen näkemys kansankirkollisesta teologiasta jätä ihmisen aika yksin? Ja eikö se anna hänelle kohtuuttoman suuren uskonnollisen tehtävän: pitäisi itse muodostaa näkemys Jumalasta. Ja sitä pitäisi pohtia pääasiassa yksin. Vain joskus saunassa kesäillassa pienessä sievässä voi kertoa kaverille, että ”kyllä miekin uskon, vaikken oo uskovainen”.

 

Minusta leipävarras on paljon täydempi ja se on paljon alempana tavallista suomalaista, jos kansankirkko pitää esillä uskontunnustuksen ja Raamatun opetusta Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä. Uskontunnustus nimittäin opastaa lukemaan Raamattua ja saarnaamaan siitä hyvin armollisesta ja konkreettisesta näkökulmasta. Raamatussa ja uskossa on kyse kaiken Luojasta, myös aineellisen elämän Luojasta, joka rakastaa jokaista luotuaan. Myös arkoja, syntisiä ja tyhmiä kansalaisia. Kaikkivaltiaana hän voi auttaa jokaista.

 

Uskontunnustuksen leipävartaassa on Jumalan Poika, joka syntyi ihmiseksi. Tosi ja täysi Jumala tuli lihaksi, tosi ihmiseksi, menettämättä ihmeellistä jumaluuttaan, ainoaa, joka voi tyydyttää Jumalan kuvaksi luodun ihmisen elämän janon. Hän otti päälleen syntimme ja sovitti ne, koska hän tiesi, että kuinka arka ja syyllinen ja pelokas tavallinen kansankirkon jäsen on Jumalan pyhyyden edessä.

 

On äärimmäisen typerää kuvitella, että arkaa ja osaamatonta kansankirkon jäsentä palvellaan siten, että kirkon oppi Kristuksen syntymästä ihmiseksi neitsyt Mariasta vesitetään joksikin muuksi. Eikö se ole äärimmäisen lohdullista, että Kaikkivaltias yhdistyi ihmisyyteen niin syvästi, että imi äitinsä rintoja? Eikö tavallisella suomalaisellakin voi olla niin rankkaa syyllisyyttä Jumalan edessä, ettei siihen auta muu kuin Jumalan Pojan kärsimys ja kuolema hänen edestään?

 

Uskontunnustuksen mukaan kansankirkon opetuksessa on oltava kyse Pyhästä Hengestä, joka itse luo armonvälineittensä eli evankeliumin, kasteen ja ehtoollisen kautta tavalliseen heikkouskoiseen kansankirkon jäseneen uskon. Tavallinen suomalainen tulee osalliseksi ”pyhäin yhteydestä”, kristittyjen yhteydestä, jossa hän saa oppia rukoilemaan. Hän saa muitakin sanoja kerrottavaksi Taivaalliselle Isälle kuin ”niinkus tiedät”. Hänen ei itse tarvitse muotoilla jumalakuvaansa, vaan hän oppii uskomaan Jumalaan, joka on muotoillut hänet äitinsä kohdussa.

 

Lutherin Isä meidän –rukouksen selityksessä on kohta, joka sopii tähän:

 "Leipäämme Jeesusta Kristusta ei kukaan voi saada itsestään, ei tutkimalla, ei kuulemalla, ei kyselemällä eikä etsimällä. Sillä Kristuksen tuntemiseen eivät mitkään kirjat riitä, kaikki oppi on siihen liian vähäistä ja kaikki ymmärrys liian tylsää. Yksin Isän itsensä on ilmaistava ja annettava meille se, niin kuin Johannes sanoo 6. luvussa: ”Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, vedä häntä.” - -

 

Kristus, meidän leipämme, annetaan meille kahdella tavoin: ensiksi sanojen ja toiseksi alttarin sakramentin kautta. Siitä olisi paljon sanottavaa. Lyhyesti sanoen, on suuri armo, että Jumala sallii saarnata ja opettaa Kristuksesta.  - - Sakramentissa saadaan Kristus, mutta se olisi turhaa, jollei häntä samalla jaeta ja valmisteta Sanan avulla. Sillä Sana tuo Kristuksen kansan keskelle ja tekee hänet tunnetuiksi sydämille, mitä he eivät sakramentista koskaan ymmärtäisi."

 

Kansankirkko – siirtymäriittejä kansalaisille?

Toisaalta jokainen kansankirkon jäsen on kasteessaan saanut Jumalan lapseuden ja Kristuksen tekemän pelastustyön omakseen. Mutta toisaalta se ei riitä. Kansankirkon on kastamisen lisäksi kyettävä opettamaan jäsenilleen, mitä he kasteessaan ovat saaneet.

 

Ellei kirkko tähän pysty, kasteesta, konfirmaatiosta, avioliittoon vihkimisestä ja hautaan siunaamisesta tulee kansalaisille pelkkiä siirtymäriittejä. Niistä tulee yhteisöllisiä seremonioita, joita jokaisessa kulttuurissa tarvitaan. Kansalaiset kyllä arvostavat näitä riittejä ja seremonioita, koska ikäkaudesta tai elämänvaiheesta toiseen siirryttäessä jotain sellaista tarvitaan. Siksi he saattavat pysyä kirkon jäseninä ja maksaa kirkollisverot, saadakseen kirkkohäät ja lapselleen nimen ja vanhempansa kunnialla hautaan.

 

Silti, jos kirkko haluaa olla oikea Kristuksen yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen kirkko, sille ei saa riittää pelkkä siirtymäriittien toimittaminen. Sen on pitäydyttävä sellaiseen identiteettiin, jossa kirkollisilla toimituksilla on se sisältö, joka niillä Kristuksen mukaan on.

 

Tätä asiaa voi selvittää Lutherin ajatus siitä, että ehtoollinenkaan ei toimi oikein, jos sen viettämiseen ei kuulu oikea opetus ehtoollisen merkityksestä:

 

"Mitä hyödyttää, että se on olemassa ja leipä on meille valmiina, ellei sitä anneta meille emmekä me voi nauttia sitä? Käy juuri niin, kuin jos olisi valmistettu herkullinen ateria, eikä olisi ketään, joka jakaisi leivän, toisi ruoat tai tarjoaisi juomat, vaan olisi ravittava itseään hajulla tai katselemisella. Siksi on saarnattava yksin Kristusta, johdettava kaikki asiat hänen yhteyteensä ja viitattava häneen kaikissa kirjoissa: miksi hän on tullut, mitä hän on meille tuonut, miten meidän tulee uskoa ja suhtautua häneen, jotta kansa näin voisi Sanasta käsittää ja tuntea Kristuksen eikä palaisi niin huolettomasti messusta tuntematta Kristusta tai itseään".[1]

 

Voisi siis sanoa, että jos kansankirkko ei halua tai osaa opettaa Kristuksesta, kansa ei saa sieluilleen leipää, vaan joutuu ravitsemaan itseään ”hajulla tai katselemisella”. Vaikka leipävarras olisi miten alhaalla, vaikka lattialla.

 

Jumalasta puhumisen kaksi poolia

Edellä olen hahmottanut kirkon tehtävää ja sanomaa vahvasti uskontunnustuksen pohjalta.

 

Minusta näin pitää tehdä. Mutta silti tämä ei ole koko totuus. Kirkko nimittäin puhuu ihmisille Jumalasta.

 

Mitä Jumala tarkoittaa?

 

Sanan Jumala merkitys riippuu kahdesta poolista, joitten välissä Jumalasta puhutaan.

 

Ensimmäistä poolia voidaan nimittää vaikkapa kirkon pooliksi. Se tulee kristinuskon omasta sisäisestä itseymmärryksestä. Kyse on kristillisen seurakunnan uskosta, jossa kristityt kohtaavat Jumalan. Tälle kohtaamiselle on omat ”sääntönsä”, joiden puitteissa Jumalasta puhutaan: Jumala on Luoja, jonka kanssa ihmiset voivat olla tekemisissä Jeesuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon vuoksi. Jumalan kohdataan seurakunnassa, jossa Pyhä Henki toimii Jeesuksesta kertovan opetuksen, rukouksen, sakramenttien ja rakkauden palvelun kautta. Edellä olen hahmottanut kirkon tehtävää lähinnä tästä näkökulmasta.

 

Toista poolia voidaan nimittää yhteiskunnan pooliksi.[2] Sen olemassaolo johtuu siitä, että usko Jumalaan on ehtinyt saavuttaa länsimaissa vahvan aseman. Usko Jumalaan vaikuttaa yhä siihen, kuinka ihmisyyteen ja koko todellisuuteen liittyviä merkityksiä hahmotetaan länsimaiden yhteiskunnissa, maallistumisesta huolimatta.

 

Jumala ei näin ollen tarkoita kirkollekaan vain sitä, miten hänet messussa ymmärretään. Jumalasta on kyettävä puhumaan myös yleisellä, yhteiskunnan foorumilla; siten, että sana Jumala merkitsee jotain myös maalaisjärjen mukaan. Kirkon jumalapuheen on oltava filosofisesti, psykologisesti, historiallisesti, sosiologisesti ja ns. ”tavallisen kansankirkon jäsenen” arkikokemuksen tasolla ymmärrettävää.

 

Tämä saattaa kuulostaa hienolta ja vaikealta, mutta ei se ole. Miettikääpä vaikka sitä, kun pappi kirjoittaa ”papin pakinaa” paikallislehteen. Kyllä hän silloin pyrkii olemaan uskollinen kirkon uskolle ja Kristuksen evankeliumille. Hän ottaa jumalapuheen ”kirkon poolin” todesta. Mutta yhtä paljon hän pyrkii olemaan ymmärrettävä kaupunkinsa tai kylänsä yleisinhimillisellä tasolla. Toisin sanoen: hän ottaa myös jumalapuheen ”yhteiskunnan poolin” todesta.

 

Mielenkiintoista teeman kansankirkko kannalta on se, mille kohtaa kukin  kansankirkollinen Jumalasta puhuja asettuu noiden kahden poolin välille.

 

Jumalapuheen ensimmäinen tyyppi: Yhteiskunnan pooli määrää kaapin paikan

Eräs perusmalli on sellainen, että siinä jumalapuhe tapahtuu kokonaan ”yhteiskunnan poolin” ehdoilla. Kirkon Jumala-puhe saa oikeutuksensa sulautumalla osaksi yleisinhimillistä todellisuuden hahmotusprosessia. Uskosta tai Jumalasta puhumista ei saa määrittää mikään tietty uskonyhteisö tai kirkko, vaan kaikkien kansalaisten käyttämä uskonnollinen kieli.

 

Suomessa tällainen Jumalasta puhumisen malli on aika yleinen. Ajatellaan esimerkiksi, että uskontunnustusta ei pitäisi lukea messussa ääneen, koska se häiritsee tavallisen ”yksinkertaisen uskovan” tapaa hahmottaa uskontoa. Kirkon pitäisi kunnioittaa tätä ja rakentaa jumalakuvansa siten, että kansalaiset voivat sen avulla hahmottaa todellisuuden kokemustaan entistä syvällisemmin. Jumalasta puhumista ohjaavat siis yhteiskunnassa ja kulttuurissa vaikuttavat, yleisesti hyväksytyt näkemykset, ei ”uskovaisten” tiukat kaavat.

 

Tätä Jumala-puheen mallia on pakko kritisoida. Mikään yhteiskunta ei ole niin jumalista, että siinä luonnostaan tunnettaisiin Jumala.  Siksi kirkon opetus Jumalasta ei saa olla niin vahvasti ”yhteiskunnan poolin” määrittämää kuin tässä mallissa.

 

Jumalasta puhumisen tyyppi 2: tasapainoilua kirkon poolin ja yhteiskunnan poolin välissä

Tässä mallissa ollaan edelleen aika lähellä Jumalasta puhumisen ”yhteiskunnan poolia”. Ajatellaan, että sanan Jumala merkitys paljastuu ihmisten äärimmäisissä kokemuksissa eli syyllisyydessä, ahdistuksessa, kuoleman kohtaamisessa, riemussa, rakkaudessa ja lohdutuksessa. Tämä uskonnollinen elementti ei palaudu ihmisen järkeen, moraaliin, kristinuskoon tai muuhun kulttuuriin. Pikemminkin on niin, että uskonnollinen elementti on kaiken inhimillisen toiminnan perimmäinen perusta ja lopullinen päämäärä.

 

Malli pyrkii ottamaan todesta myös ”kirkon poolin”. Siinä ajatellaan, että Raamatunkin mukaan perustavinta on ihmisen ”uskonnollinen maailmassa olon tapa”. Se liittyy juuri äärikokemuksiin. Elämme Jumalan edessä syyllisyydessä, ahdistuksessa, kuoleman kohtaamisessa, riemussa, rakkaudessa ja lohdutuksessa.

 

Tämä Jumala-puheen malli on hyvin yleinen. Jokainen pappi on joskus puhunut Jumalasta määrittelemällä ensin sen, mikä on perustavinta aidon ihmiselämän kannalta ja sanomalla sitten, että Jumala on se, johon tämä aito elämä perimmiltään viittaa.[3] Jotain tällaista on kuultu usein esimerkiksi Savonlinnan oopperajuhlajumalanpalveluksissa. Niissä saarnaaja (useimmiten joku piispa) aloittaa yleensä oopperataiteesta ja osoittaa, että siinä etsitään ja koetaan jotain samaa kuin mistä uskossa on loppujen lopuksi kyse. Näin hän yrittää ottaa huomioon sekä Jumalasta puhumisen kirkon poolin että yhteiskunnan poolin ja korreloimaan eli linkittämään ne toisiinsa. Tarkoituksena on tehdä uskonnollisesta kielestä ymmärrettävää tavalliselle ihmiselle.

 

Poolien korrelaatiota varten on olemassa aika paljon filosofiaa, mutta en tässä mene siihen. Korrelaation ei nimittäin tarvitse tapahtua hienon filosofian kautta. Se voi tapahtua paljon keveämmän, vaikkapa kyökki-psykologisen perustelun kautta. Kun pappi sanoo ”Jumala”, hän tarkoittaa sitä aitoa perustunnetta, pyhyyden kokemusta, joka vapauttaa, mahdollistaa aidon heikkouden, suhteessa olemisen tai psyykkisen terveyden. Psykologi puhuu samasta asiasta, mutta eri käsittein.

 

Kirkon uusi Pyhä -painopistealue käyttää tätä mallia. Toisaalta ”pyhyys” liitetään Pyhä -painopistealueen virikemateriaalissa yleisinhimilliseen kokemukseen; siis ”yhteiskunnan pooliin”:

 

"Pyhä hetki yllättää järven rannalla tai metsän siimeksessä. Pyhyyden kosketuksen voi    tuntea lapsen naurua kuunnellessa tai vanhuksen kanssa laulaessa. Pyhä koskettaa, kun           koen olevani rakastettu juuri itsenäni. Vierellä kulkijani tuntee pyhän kosketuksen,            kun katson häntä arvostavin silmin."[4]

 

Toisaalta Pyhän merkitystä etsitään myös kirkon poolista:

 

"Pyhä on kuin raja tämän puoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Se on jotain suurempaa kuin pelkillä aisteillamme voimme havaita. Pyhää on Luojan läsnäolo luomakunnassaan ja Jumalan syntyminen ihmiseksi Jeesus-vauvassa. Pyhä Henki herättää meissä pyhää iloa. Jumala on Pyhä."

 

Tässä mallissa on jotain järkeä ja kyllä sitä varmaan voi kansankirkossa joskus käyttää. Mutta kyllä siinä jokin niin sanotusti ”mättää”.

 

Raamatun ja kristillisen uskon mukaan Messias ei tullut todistamaan jostain häntä itseään syvällisemmästä totuudesta tai periaatteesta. Mitään häntä syvällisempää totuutta tai periaatetta kun ei ole olemassa: hän itse on luomisen Sana. Pelastus on yhteyttä Vapahtajaan, Jeesukseen. Hän on Jumalan Poika, ei jokin yleinen periaate, kuten ihmisarvo tai ”pyhän kokemus”. Toki hän vaikuttaa yhteiskunnassa monia hyviä asioita, kuten vapautta, ihmisarvoa tai psyykkistä terveyttä tai ”pyhän kokemista”

 

Mutta hän ei ole mitään niistä. Tämän voivat todistaa vaikkapa diktatuureissa vainotut kristityt. Heille usko Jeesukseen on tuonut vankeutta ja terveyden sekä ihmisarvon menetystä.

 

Ja kyllä vaikkapa zen-buddhalaisilla on mietiskelyssään paljon sellaista ”pyhä kokemista”, pysähtymistä ja olemassaolon syvyysulottuvuuden ihmettelyä, kuin mitä suomalaisella on kesämökillä tyyntä järvenselkää katsellessa. Mutta silti zen-buddhalaisella ei ole Jeesuksen tuomaa syntien anteeksiantamusta ja Jumalan lapseutta kasteen ja uskon kautta.

 

Siksi ajatus ”Pyhän kokemisesta” ei kykene linkittämään kirkon jumalauskoa ja yleisinhimillistä pyhän kokemista toisiinsa. Vaarana on, että liutaan liiaksi yhteiskunnan pooliin ja menetetään jotain merkittävää Kristuksen opettamasta Jumalasta.

Tyyppi 3: Lähtökohtana kirkon pooli, jota tehdään ymmärrettäväksi yhteiskunnan poolille

Tässä Jumala-puheen mallissa erona edellisiin on se, että kirkon sisäisen itseymmärryksen pooli on yhteiskunnan poolia vahvempi ja määrää sille sen aseman ja paikan.

 

Jumala-puhe nähdään siis ennen kaikkea kirkon toimintana. Se on rukousta tai ylistystä, jonka seurakunta kohdistaa Jumalalleen. Se on opetusta, jossa kristittyjä opetetaan tuntemaan hänet. Jumalasta puhutaan kyllä toki myös yleisinhimillisellä foorumilla (lähetystyö, apologia, oikeudenmukaisuuden vaatimus yhteiskunnassa), mutta silloinkin jumalapuheen aiheena on se Jumala, jonka kirkko on jo kohdannut uskossaan.

 

Jos pysytään teorian tasolla, voidaan sanoa, että kolminaisuusoppi on tässä mallissa olennainen Jumala-puhetta määrittävä asia. En tarkoita tällä sitä, että Jumala määriteltäisiin kolminaisuusopin kuvailemaksi olioksi. Tarkoitan ennemminkin sitä, että kolminaisuusoppi on eräänlainen kirkon Jumala-puheen kielioppi.

 

Jumalaa, kaikkeuden Luojaa rukoillaan Taivaallisena Isänä. Tämä tapahtuu siksi, että Jumalan Poika Jeesus Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lunastanut meidät Jumalan lapsiksi. Jeesus mahdollistaa jumalayhteyden lähettämällä kirkolle Hengen. Siksi messu aloitetaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Kyse ei ole yleisinhimillisestä pyhyyden kokemuksesta vaan yhteydestä Jeesuksessa itsensä ilmoittaneeseen Jumalaan.

 

Kuitenkin kirkon sisäinen Jumala-puhe on linkittynyt myös yhteiskunnan pooliin eli yleisinhimilliseen kokoemukseen. Tämä johtuu mm. seuraavista syistä: 1.) Jeesuksen Kristuksen Isä on koko todellisuuden, eikä vain kristittyjen, Luoja.  Siksi hän on totta kaikilla foorumeilla, ei vain messussa 2.) Kirkon on pystyttävä käyttämään Jumala-puheessaan yleisinhimillisestä kokemuksesta saatuja sanoja tai puhetta ei ymmärretä 3.) Jumalaan uskotaan Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka väitetään olevan historiallinen henkilö, ei pelkkä myytti.

 

Tässä mallissa ei pyritä kaikenkattavaan teoriaan siitä, miten yleisinhimillinen kokemus ja järki linkittyvät kirkon Jumala-puheeseen. Korrelaatio yhteiskunnan poolin ja kirkon poolin välillä on rikkonainen eli ”fragmentaarinen”. Siellä täällä näyttäytyy enemmän tai vähemmän vahvoja linkkejä kirkon Jumala-uskon ja yleisinhimillisen kokemuksen ja järjenkäytön välillä. Ne voivat olla hyvin monenlaisia:

 

-         sekä psykoanalyyttisessä terapiassa että Jumala-uskossa pyyteetön rakkaus, suhteessa oleminen tai oikeat sanat parantavat

-         tulkinta alkuräjähdysteorian ja luomisuskon samankaltaisuudesta

-         tai sen ihmettely, miksi luonto ja evoluution kehitys vaikuttavat suunnitelluilta

-         tai että sekä kristinuskossa että muutenkin perusluottamus / usko on tärkeätä.

-         tai se, että lähes kaikissa kulttuureissa ilmenee Pyhän etsintää

-         tai se, että moraali on yleisinhimillistä ja liitetään usein jumalauskoon

 

Mikä tahansa ihmisen yleisessä uskonnollisuudessa, moraalissa, järjessä, tieteessä tai taiteissa ilmenevä enemmän tai vähemmän hämärä samankaltaisuus kristinuskon ja yleisinhimillisen kokemuksen välillä käy. Sitä, että samankaltaisuuksia on, pidetään tärkeänä. Ne osoittavat, että kristinusko ei ole järjetöntä. Ne mahdollistavat sen, että Jumalasta voidaan puhua myös ei-kristityille. 

 

Mutta sitä miksi ja missä määrin näin on, ei pystytä selittämään, ei minkään filosofisen tai muun teorian avulla.

 

Eikä tarvitsekaan. Jumala on mysteeri, jota ihminen ei voi hallita järjellä eikä tunteella. Jumala itse vaikuttaa Henkensä kautta Kristuksesta kertovan sanoman ymmärrettävyyden, vaikka se totuutta ei pystytä järjellä todistamaan tai tunteella ehdottomasti vahvistamaan.

 

Tyyppi 4. Jumalapuhe on kirkon ”ommoo kivvoo”

Tämän mallin Jumala-puheessa pitää hypätä kokonaan pois yleisestä järjenkäytöstä ja sen "todistekielipelistä" ja ”faktojen maailmasta”. Pitää tulla ”uskonnon kielipeliin”, ”uskonnon äidinkieleen”, jossa ei ole kyse faktoista eli siitä, miten asiat maailmassa ovat.

 

Jumala-käsite saa tämän mallin mukaan merkityksensä niistä tavoista ja tilanteista, joissa uskovat ihmiset sitä käyttävät. Uskonnollisten tilanteiden ja toimitusten ulkopuolella Jumala-käsitteellä ei ole merkitystä. Jumala-puhe ei näin ollen viittaa mihinkään uskonnollisen elämänmuodon ja kielen ulkopuoliseen todellisuuteen.

 

Yksikään kirkkokunta tai uskoaan todeksi elävä seurakunta tuskin käyttää tätä mallia. Syynä on se, että kristityt väittävät Jumalan olevan kaiken Luoja, myös yleisinhimillisen järjen Luoja. Siksi Jumala -käsitteellä on oltava jonkinlaisia linkkejä yleisinhimilliselle foorumille. Muuten Jumalasta tulee satua, vain jonkun sisäpiirin porukan ”ommoo kivvoo”. Tähän kirkot eivät ole suostuneet ja syynä on se perustava kristinuskon piirre, että Jumala ei ole jäänyt vain johonkin erityiseen uskonnolliseen sfääriin, vaan hän on tullut luomakuntansa tasolle, historian tasolle, kapaloihin ja kidutuspaaluun.

 

Tämä malli onkin käytössä vain joillain uskonnonfilosofeilla; Suomessa esim. dosentti Terho Pursiaisella.

 

Mitä se tarkoittaa, kun kansankirkossa puhutaan Jumalasta?

Mistä kansankirkossa puhutaan, kun puhutaan Jumalasta? Vastaus riippuu ennen kaikkea siitä, mitä edellisistä perusratkaisuista käytetään. ”Jumala” saa merkityksensä joko

 

1)      Yhteiskunnan ja kansan tavasta hahmottaa ihmiselon uskonnollista ulottuvuutta

2)      Kirkon jumalapuheen ja yhteiskunnan jumalapuheen väliltä löydetystä äärikokemuksesta.

3)      Kirkon kolminaisuusopillisesta jumalauskosta, jota tehdään yhteiskunnassa ymmärrettäväksi monin eri tavoin, vaikka linkitys jää rikkonaiseksi

4)      Irtaantumalla kokonaan tosiasioiden maailmasta omaksi ”uskonnon äidinkielekseen”.

 

Itse olen sitä mieltä, että kansankirkko Kristuksen ruumiina ja papit sen työntekijöinä ja kristityt sen jäsenininä käyttäkööt Jumala-puheessaan etupäässä jotain mallin 3 kaltaista teoriaa.

Kun puhumme Jumalasta, puhumme siis maailman Luojasta, Jeesuksen Kristuksen Isästä, joka pelasti meidät herättämällä Jeesuksen kuolleista ja lähettämällä meille Henkensä.

 

Linkit yleisinhimilliseen uskonnollisuuteen ovat tärkeitä. Ne tekevät puheestamme ymmärrettävää.

 

Silti on varottava, että linkeistä ei tule pakkopaitoja. Jumala ei ole minkään filosofian tai kokemuksen hallittavissa. Hän ei esimerkiksi ole se ekstaasi, jota koetaan yhtään missään inhimillisessä äärikokemuksessa: ei taiteellisessa luomisvimmassa, ei rakastumisessa, ei eroottisessa hurmiossa, ei uskonnollisessa hurmiossa tai suomalaisen järven rannalla saunan jälkeen.

 

Miten kansa voi ymmärtää kirkon opetusta Jumalasta?

Eikö ”kirkon kolminaisuusopillinen jumalausko” ole toivotonta kaanaankieltä, jota kukaan tavallinen ihminen ei voi ymmärtää?

 

No sellaisenaan tietenkin on. Se on vain teoria, joka on sovellettava käytäntöön niin että se on ymmärrettävää.

 

Miten tämä voi tapahtua?

 

Ensinnäkin: Mikä tahansa samankaltaisuus kristillisen jumalauskon ja yleisinhimillisen kokemuksen, tiedon, tieteen, taiteen ja filosofian kanssa käy. Kaikkialla ihmiselämässä on uskonnollisia elementtejä. Jumalasta puhuva kansankirkon pappi voi käyttää niitä hyväkseen opettaessaan kansalaisille, kuka Jumala on.  Mutta mistään ei pidä tehdä Jumalaa määrittävää pakkopaitaa ei filosofiaa. Korrelaatio eli linkitys on ”rikkonainen”, mutta voi silti toimia, sillä linkkejä on monia.

 

Toiseksi kansankirkon jumalapuhe voi olla ymmärrettävää Kristuksen ihmiseksi tulon (inkarnaation) vuoksi. ”Hänessä jumaluus on ruumiillistunut koko täyteydessään.” Jumalasta voi puhua ihmissanoin, koska hän tuli Pojassaan ihmiseksi, meidän tasollemme. Luojan ja luodun välinen kuilu on Jeesuksessa ylitetty. Ainakin itselleni tämän kuuleminen rippikoulussa oli täysin ratkaisevaa.

 

Kolmanneksi jumalapuhe voi olla nykyihmisille ymmärrettävää siksi, että syyllisyys Jumalan edessä on ymmärrettävää. Jumalan laki ja sen saarnaaminen aktuaalistaa sen meille. Jumalan lailla taas on vahva linkki yleisinhimilliseen oikeuden tuntoon. Jumala voi siksi ottaa meitä ”niskasta kiinni” syntiemme kautta. Mutta ei suinkaan vain niiden, vaan ennen kaikkea armahduksen kautta. Ihminen uskaltaa kuulla Luojastaan, kun kuulee Jeesuksen tuomasta synnin sovituksesta.

 

Neljänneksi kansankirkon jumalapuhe voi olla ymmärrettävää sakramenttien kautta. Tavallinen ”kansankirkon jäsen” voi tajuta, että saamansa kasteen kautta hänetkin on otettu osalliseksi Kristuksesta. Ehtoollinen tuo asian vielä enemmän kohti, yhä uudelleen. Molemmat sakramentit kuitenkin edellyttävät, että niiden teologinen merkitys opetetaan ihmisille. Kirkko ei saa tyytyä siihen, että ihmiset arvostavat niitä sosiologisina siirtymäriitteinä.

 

Viidenneksi kansankirkon jumalapuhe voi nykyaikana olla ymmärrettävää kristittyjen hädänalaisia ja toisiaan ja ei-kristittyjä kohtaan osoittaman rakkauden kautta. Se osoittaa, että puheen takana on jotain, Jumala, joka on rakkaus.

 

Kuudenneksi kansankirkon jumalapuhe voi nykyaikana olla ymmärrettävää Pyhän Hengen takia. Kyse on opetuksesta, jossa Jumala itse on läsnä, siinä vaikuttavana. Meidän ei tarvitse kyetä selittämään sitä, miksi filosofisesti ja arkikokemuksen kannalta käsittämätön puhe Kristuksessa itsensä ilmoittaneesta Jumalasta on edelleen vaikuttavaa. Meidän tarvitsee rukoilla, että Pyhä Henki tekisi itse oman työnsä, jota me emme voi tehdä.

 

Seitsemänneksi kansankirkon jumalapuhe voi olla ymmärrettävää puhujan retoristen taitojen vuoksi. Niihinkin on kansankirkossa kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. Ehkä tärkein niistä on se, että kuulija voi havaita kansankirkollisen Jumalasta puhujan olevan sanojensa takana; että puhuja uskoo ainakin jollain tavalla omakohtaisesti, että se mistä hän puhuu, on totta.

 

Nuo edelliset seitsemän kohtaa ovat teoriaa. Ne kertovat, miksi Jumalasta voi puhua, mutta eivät niinkään ole Jumalasta puhumista. Seurakunnalle ja yhteiskunnalle ei tarvitse esitellä Jumalasta puhumisen teoriaa. Pitää puhua Jumalasta.

 

Kun itse puhun Jumalasta, en puhu läheskään näin vaikeita teorioita kuin nyt. Tulkaa vaikka huomenna messuun kuulemaan saarnaani. Yritän silloin puhua paljon ymmärrettävämmin ja yksinkertaisemmin. Mutta siellä taustalla on näitä samoja pohdintoja kansankirkon ja kirkkokansan suhteesta kuin mitä tässä olen tuonut esiin.



[1] Luther, Valitut teokset I, 495–496 (Isä meidän-rukouksen selitys, 1519).

[2] Itse asiassa Frei puhuu teologian yliopiston poolista, mutta esitelmän selvyyden kannalta puhun tässä Jumala-käsitteen ”yhteiskunnan poolista”.

[3] Liian uskovaiset seurakuntalaiset saadaan rauhoittumaan sanomalla, että kyllä Jeesustakin toki tarvitaan; Hänhän ilmoitti Jumalan toteuttamalla tuon perustavan aitouden ihmisyydessään.

[4] http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp3?open&cid=Content539720. Kohta jatkuu seuraavasti: ” Pyhä on iholla, mutta käsittämätön. Se on lähellä ja koskettaa, siitä huolimatta siitä ei saa otetta. Pyhä on jotain täysin toista ja tuonpuoleista, joka kuitenkin on läsnä tässä maailmassa. Pyhä on paradoksi: se on yhtä aikaa kiehtova ja mykistävä. Pyhä on mysteeri. Se pakenee otettamme, emmekä me voi hallita sitä.”