Jumala, maailma, ihminen Rovaniemellä 09 2010

Mitä  Raamattu opettaa Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä

Esitelmä Rovaniemellä 18.9.2010 klo 14.00

Sammeli Juntunen

 

Mitä Raamattu opettaa Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä? Jotta tähän kysymykseen voisi mielekkäällä tavalla vastata, on tehtävä pari tarkennusta.

 

1) En käsittele tässä pelkkää Raamattua yksin. Raamattu on lähes tuhannen vuoden aikana syntynyt kirjakokoelma, joka sisältää hyvin monenlaista ainesta. Jotta Raamatun ”punainen lanka” ja sen kokonaisuuden antama sanoma Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä löydetään, Raamattu tarvitsee tulkintavälineen. Sellaisena toimii kirkon keskeinen oppi, joka on ilmaistu uskontunnustuksissa.

 

2) Raamattu on Jumalan sanaa, mutta silti se on ihmisten kirjoittama. Siinä näkyy sen kirjoittaneiden ihmisten maailmankuva. Se on osin vanhentunut, ainakin luonnontieteellisesti. Raamattu opettaa, että maailma on luotu kuudessa päivässä n. 6000 vuotta sitten. Nykyisin tiedämme hyvin monien luonnontieteen tutkimustulosten perusteella, että tämä ei pidä paikkaansa. Maailma on paljon vanhempi.

 

Edellisen ei tarvitse haitata, kunhan myönnämme, että meillä on maailmasta ja ihmisestä muutakin tietoa kuin se, minkä Jumala on Raamatussa meille antanut. Sekin tieto on otettava huomioon kun mietimme Jumalan sanan valossa kuka Jumala on ja millaisia maailma ja ihminen ovat. Näin voimme erottaa Raamatun opetuksesta olennaisen epäolennaisesta ja sen, mikä on vanhentuneesta maailmankuvasta johtuvaa siitä ja millä on ikuinen arvo edelleenkin.

 

Tällaisen eron tekeminen on tietysti vaikeaa eikä mitenkään yksiselitteistä. Siksi suuri osa siitä, mitä tässä esitelmässä sanon, ei ole mitään ehdottoman totta Jumalan sanaa. Se on erään näitä asioita aika paljon miettineen ja opiskelleen kirkon teologin pohdintaa. Kristillisen seurakunnan tehtävänä on arvioida saamaansa opetusta, ”koetella kaikki ja pitää se mikä on hyvää”. Toivon teiltä tällaista suhtautumista tähän esitelmään.

 

Jumalasta

Kun Raamattu alkaa, siinä ei ole minkäänlaisia jumalatodistuksia. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan.” Jumalan olemassaolo on oletettu itsestään selvyytenä, jota ei tarvitse todistella.

 

Taustalla on sellainen oletus, että Jumalan olemassaolo on ihmisten sydämissä tiedossa jo sillä perusteella, että Jumala on luonut maailman ja kaikki sen ihmiset. Tämä näkyy Uudessa testamentissa, jossa Paavali puhuu pakanakansojen luontaisesta jumalantuntemuksesta (Room 1; Apt 17). Vanhan testamentin mukaan Jumala on ”pannut ikuisuuden heidän sisimpäänsä.” (Saarnaaja 3:11).

 

Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt,  ei alkua eikä loppua. (Saarnaaja 3:11)

 

Tämä liittyy raamatullisessa ajattelussa moraalin ja etiikan olemassaoloon. ”Jumalan pelko” ei tarvitse mitään erityistä ilmoitusta, vaan sen pitäisi olla järkeään käyttävälle ihmiselle itsestään selvää, kuten senkin, että Jumala vaatii oikeudenmukaisuutta ja vihaa vääryyttä.

 

Raamatun jälkeisessä teologiassa ajatuksesta Jumalan olemassaolon itsestään selvyydestä kehitettiin erilaisia jumalatodistuksia. Niitä on ainakin seuraavanlaisia:

 

1) Maailmassa vallitsevasta järjestyksestä päätellään sen Suunnittelijan olemassaolo.

2) Olentojen kontingenssista (riippuvainen, satunnainen, ei-välttämätön) päätellään Välttämätön olento, kaikesta riippumaton olemassaolon jumalallinen perusta.

3) Ihmisen kyvystä eettisyyteen, tietoon ja persoonana olemiseen päätellään eettisyyden, viisauden ja persoonana olemisen jumalallinen perusta.

 

Näissä jumalatodistuksissa on raamatullisen ajattelun lisäksi käytetty hyväksi muutakin filosofiaa kuin sellaista, joka on peräisin Raamatusta. Tämä ei ole väärin. Onhan Jumala kaikkien kansojen Luojana laittanut myös muitten kansojen kulttuuriin, perinteeseen ja järjen käyttöön kyvyn tehdä havaintoja, ajatella ja etsiä Jumalaa (ks. esim. Apt 17:27).

 

Jumalan olemassaolon itsestään selvyydestä huolimatta Jumala on Raamatun mukaan salattu. Hän ei ole myyttinen jumaluus, jonka tekemisistä ja matkoista ja ajattelusta kerrotaan sellaisia asioita kuin vaikkapa kreikkalaisten ylijumala Zeuksesta. Jumala on kaiken olemassaolon Luoja, mutta ei itse mikään maailman olennoista (2 Moos 3:14). Hänen ajatuksensa ovat niin paljon meidän ajatuksiemme yläpuolella kuin mitä taivas on maan yläpuolella (Jes 55:9). Maa kaikkinensa on hänelle kuin pisara vesisangon uurteessa (Jes 40:15–16). Hän on läsnä kaikkialla maailmassa mutta silti siitä täysin erillinen eikä mahdu edes ”taivaitten taivaisiin”.

 

Jo ennen Uuden testamentin kirjoittamista juutalainen filosofi Filon summasi hienosti yhteen edellä mainitun teologisen kaksinaisuuden eli sen, että toisaalta Jumalan olemassaolo on itsestään selvyys, toisaalta hän on täysin salattu. Filon opetti, että Jumalan olemassaolo (esse) on ihmisille tiedettyä luomisen perusteella. Mutta se, kuka Jumala on, eli mikä hänen olemuksensa (essentia) on, sitä kukaan ei voi itsestään tietää. Sitä varten tarvitaan Jumalan erityistä ilmoitusta, jossa hän paljastaa pelastushistoriassa tekemiensä tekojen ja profeettojen kautta antamiensa sanojen kautta sen, kuka hän on. Sen Jumala Filonin mukaan ilmoitti juutalaisille, Mooseksen ja muitten profeettojen kautta sekä ohjaamalla kansansa vaiheita.

 

Tämä erottelu Jumalan kaikille tunnetun olemassaolon (esse) ja tuntemattoman persoonallisen Kuka? –aspektin (essentia) välillä ei ole ehkä ihan suoraan lausuttu julki Raamatussa. Mutta kyllä se siellä on, siitä todistaa jo se, että Filonin erottelusta tuli tavattoman suosittu lähes kaikessa myöhemmässä kristillisessä teologiassa.

 

Luomisesta

Jumala on Raamatun mukaan kaiken Luoja.

 

Raamatussa on jälkiä muinaisesta uskonnollisesta ajattelusta, jossa luominen on sitä, että Jumala voitti kaaoksen vallat, joita edustavat kaaoslohikäärme (Leviathan tai Tiamat tai Rahab –niminen). Kuitenkin nämä ovat jääneet hyvin heikoiksi ja taustalle. Vahvempi luomisajattelun linja on sellainen, että Jumala on luomisessaan täysin suvereeni. Hänen rinnallaan ei ole ketään muuta, kaaoslohikäärmettä, jumalaa tai prinsiippiä. Hän sanoi sanansa ja sillä oli voima toteuttaa se, mitä hän sanoi.

 

Tällainen ajattelu on erilaista kuin se, mikä hallitsi antiikin kreikkalaista filosofiaa. Sen mukaan maailman aine (hyle, materia)  on ikuista. Ainetta ei ole luotu vaan se on aina ollut, kuten Jumalakin. Kreikkalaisen filosofian mukaan luomistyö oli sitä, että Jumala muovasi ikuisesti olemassa olleesta aineesta järjestyneen maailman, antamalla kaoottiselle aineelle muodon. Esimerkiksi Platon ja Aristoteles ajattelivat näin.

 

Kristilliselle kirkolle tällainen ajattelu ei kelvannut, sillä se tosiaankaan ei ole raamatullista. Raamatullinen luomisusko muotoiltiin varhaisimpien kirkkoisien aikana aiempaa selvemmin ja sanottiin, että Jumala on luonut kaiken tyhjästä (creatio ex nihilo).  Koko olemassaolo kaikkinensa, sekä sen aine että aineessa oleva järjestys, on Jumalasta ja hänen rakastavasta, luovasta voimastaan täysin riippuvaista. Jos Jumala lakkaisi hetkeksikin vaikuttamasta luomakunnassa luovalla voimallaan, kaikki palaisi takaisin ei-mikyyteen, josta se on luotu.

 

Ihmeellistä kyllä, tällä raamatullisella metafyysisellä ajattelulla on ilmeisesti ollut paljon vaikutusta siihen, että moderni luonnontiede syntyi juuri länsimaissa.

 

1)      Koko todellisuudella on vain yksi, viisas Luoja. Siitä seuraa, että maailma ei ole monen, toinen toistaan vastaan taistelevan jumaluuden tai prinsiipin taistelukenttä. Näinhän maailman olemassaoloa selitetään monijumalaisisissa (polyteistisissa) uskonnoissa. Tai vaikkapa idän uskonnoissa, joitten mukaan maailma selittyy kahden voiman (yin ja yan; naispuolinen ja miespuolinen) välisenä tasapainoiluna. Länsimaissa pääsi vallalle ajattelu, jonka mukaan maailmassa on järjellinen järjestys, jota voi järjellä tutkia, koska se on yhden, järjellisen Jumalan luomus.

2)      Luoja on maailmasta erillinen. Raamattu hylkää panteismin eli kaikkijumaluuden, jonka mukaan maailma ja jumala ovat yhtä. Tämä vaikutti luonnontieteen syntyyn ainakin siten, että ihminen uskalsi tutkia aineellista maailmaa, tarvitsematta pelätä sitä, että loukkaisi jumaluutta.

3)      Ainekin on Jumalan luomaa ja siksi hyvää. Todellisen tiedon etsimisessä aineellista maailmaa ei tarvitse halveksia. Monissa idän uskonnoissa opetetaan, että aineellinen ja näkyvä todellisuus on harhaa. Harhasta on päästävä eroon erilaisten mietiskelytekniikoiden avulla, jolloin ihminen tajuaa kaiken perustavan ykseyden ja hänen maailmasta erillinen minuutensa lakkaa ja saavuttaa pelastuksen. On selvää, että tällaisen metafysiikan avulla tiede ei voinut syntyä.

4)      Jumala on luomisessa asettanut luomakuntaan sen järjellisen järjestyksen. Ihminen pystyy tutkimaan tätä maailman järjestystä, koska Jumala on luonut myös ihmisjärjen. Siksi ihmisen on mahdollista havaita maailmassa oleva järjestys ja sen avulla hallita aineellista todellisuutta.

 

Moderni luonnontiede on osoittanut raamatullisen luomisajattelun pätevyyden. Hiukkasfysiikka on tullut ainakin lähelle ajatusta luomisesta ei-mistään (creatio ex nihilo), nimittäin teoriassa alkuräjähdyksestä. Sen mukaan maailmankaikkeus alkoi kerran ei-mistään (singulariteetti) ajan hetkellä nolla. Tapahtui valtava energiapurkaus, jossa syntyi sekä aika että aine että ulottuvuus. Alkuräjähdyksessä perustavimmat fysikaaliset vakiot olivat täsmälleen oikeat, jotta atomiytimet saattoivat syntyä. Jatkuvasti laajeneva maailmankaikkeus laajeni täsmälleen sellaisella nopeudella, että galakseja ja tähtiä saattoi syntyä, lopulta myös sellainen planeetta, jossa oli elämän synnylle suotuisat olot.

 

Minusta tämä tulee aika lähelle raamatullista ajatusta siitä, että kaikki on luotu tyhjästä.

 

Raamatun mukaan Jumala loi sanallaan.

 

                      Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.

 

Alussa oli Sana (Logos). Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona.  Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo (Joh 1:1–4)

 

Tässä on ilmaistu se tosiasia, että kun aika, energia, ulottuvuus ja olemassaolo putkahtivat esiin ei-mikyydestä, siinä vaikutti heti alusta saakka järjellinen suunnitelma, informaatio. Kreikan sana Logos tarkoittaa nimittäin paitsi sanaa, myös järkeä. Jumalan Viisaus eli Sana oli luomisen alkuräjähdyksessä vaikuttamassa siten, että perustavat vakiot oli säädetty juuri täsmälleen oikein. Sama jumalallinen Logos on myös meidän ihmisten järjen ja matemaattisten kykyjen takana. Siksi me pystymme ajattelemaan, tutkimaan ja puhumaan, erottamaan toden valheesta. Siksi tiedemiehet pystyvät lukemaan sitä matemaattista koodia, jolla maailmamme on järjestetty. Kaiken tämän takana on Luojan viisaus.

 

Nykyteologiassa on joitain trendejä, jotka ovat hylkäämässä raamatullisen metafysiikan. Tarkoitan sellaisia ajattelumalleja, jotka ovat panteistisia, kaikkijumaluutta kannattavia. Ajattelutavan mukaan maailma on Jumalan ruumis. Jumaluus on itse asiassa maailmankaikkeuden prosessi eikä Jumalalla ole maailmasta erillistä olemassaoloa, tahtoa tai persoonaa. Tällainen idän uskonnoille ominainen ajattelu saattaa olla saamassa kannatusta kansankin parissa. Itä-Savo –lehden tekstiviestipalstalla oli hiljattain seuraavanlainen viesti:

 

Kirkon ikiristiriita on, että se ei tiedä totuutta. Jumala ei ole erillinen olento, joka tuomitsee. Kaikki on yhtä.

 

Raamatun mukaan kaikki ei ole yhtä. Jumala on maailmasta erillinen, sen Luoja. Hänellä on tahto, joka koskee myös yksittäisen ihmisen elämää. Hän tuomitsee vääryyden, joka on vastoin hänen hyvää tahtoaan, rakkautta.

 

Vielä luomisesta

Raamatun alussa on kaksi luomiskertomusta, jotka ovat keskenään hyvin erilaisia (1 Moos 1:1–2:3, 1 Moos 2:4–25.  Jo tämä osoittaa sen, että niitä ei ole kaikessa tarkoitettu otettavaksi kirjaimellisesti todesta. Luojaan uskovan ei tarvitse uskoa, että kaikki on tehty kuudessa päivässä ja että kasvit on luotu ennen aurinkoa.

 

Mutta pääasia on kestävää totuutta. Maailman perustavat tosiasiat, joita Raamatun kertomuksessa edustavat ”taivaanvahvuus” / ”kaartuva kansi” ja se, että meri on erotettu maasta, ovat Jumalan säätämät ja hän pitää ne voimassa. (1 Moos 1:6; 1 Moos 1:9–10). (Nykykielellä tämän voisi sanoa, että Jumala on säätänyt luonnonlait siten, että maailmanjärjestys pysyy voimassa.)  Jumala on saanut viisaudellaan aikaan eri eläinlajien ja kasvien olemassaolon. Hän on luonut myös auringon, kuun ja tähdet.

 

Tuo viimeinen kohta ansaitsee lyhyen tarkastelun. Luomiskertomuksessa ei käytetä sanoja ”aurinko” ja ”kuu”. Syynä on ilmeisesti se, että aurinko ja kuu olivat kertomuksen kirjoitusaikana vallitsevan maailmankuvan mukaan jumalia. Ne ja tähtien kiertokulku hallitsivat Lähi-idän pakanauskontojen mukaan kaikkea. Astrologia selvitti taivaankappaleiden jumalallisen vaikutuksen maailman tapahtumiin ja sitä seurattiin.

 

Raamatun luomiskertomus romuttaa tämän ajattelutavan. Aurinko, kuu ja tähdet eivät ole jumalia. Ne ovat lamppuja, jotka ainoa Luoja on laittanut paistamaan taivaalle, valaisemaan ja osoittamaan ajan kulumista (1 Moos 1:16–18). Professori Antti Laato on sanonut oivaltavasti, että luomiskertomus on tältä osin ”jumalien teurastamo”.

Ihmisestä

Luomiskertomuksen mukaan Jumala on luonut myös ihmisen ja ”puhaltanut” meihin ”elämän hengen”, luoden meidät ”kuvakseen ja kaltaisekseen”, mieheksi ja naiseksi.

 

Eläimet ja kasvit Jumala luo hyvin suoraviivaisesti. Ihmisen luominen on kuvattu siten, että sitä Jumala erityisesti suunnittelee:

 

 ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon   hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” (1 Moos 1:26).

 

Tämä ilmaisee sen, että ihmisellä on maailmassa erityisasema. Erityisyytemme ei ole siinä, että me olisimme täysin erilaisia kuin eläimet. Onhan meidät tehty ”maan tomusta” (1 Moos 2:7). Biologiselta olemukseltamme emme perustavasti poikkea eläimistä. Siksi minä voin aivan hyvin uskoa, että ihmislaji on kehittynyt alemmista eläinlajeista evoluution prosessissa.

 

Mutta tuo prosessi on ollut Jumalan suunnittelemaa ja valvomaa. Luomisen päämäärä oli, että maailmassa olisi olento, joka kykenee olemaan suhteessa Luojaan. Sitä kuvaa se, että Jumala puhalsi savi-ihmisen sieraimiin elämän hengen (1 Moos 2:7). Jumalalta saatu hengellinen olemuksemme saa aikaan sen, mistä kirkkoisä Augustinus paljon myöhemmin sanoi näin:

 

Sinä olet luonut meidät itsellemme ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa.

 

Mitä tarkoittaa se, että ihminen on ”Jumalan kuva ja Jumalan kaltaisuus”? Tätä on selitetty monella eri tavalla:

 

1) Joittenkin mukaan se viittaa ihmisen järkeen. Kuten Jumala on viisas ja ”sanallinen” (vrt. Jumalan Sana) sanoin ihmisellä on eläimiä enemmän järkeä ja kyky puhua. Siksi ihminen pystyy saamaan maailmasta selville asioita eläimiä paremmin ja pystyy hallitsemaan niitä. Hallintavaltaa ei saa käyttää väärin, maailman itsekkääseen riistoon. Jumala antoi ihmiselle tehtäväksi ”viljellä ja varjella” hänen luomaansa maata (1 Moos 2:15).

 

2) Joittenkin mukaan Jumalan ”kuva ja kaltaisuus” viittaa ihmisen rakkauden kaipuuseen. Jumala on hyvä ja rakastava. Ihminen etsii hyvää, joka tyydyttäisi hänen elämän janonsa. Toisin kuin eläimet, ihminen ei tyydy pelkkään ruokaan, juomaan ja lisääntymiseen. Hän kaipaa syvempää tarkoitusta. Se on loppujen lopuksi Jumala itse, korkein hyvä.

 

Oli miten oli, Jumalan kuva ja kaltaisuus tarkoittaa suhdetta Jumalaan. Ihminen ei ole itseriittoinen olento, kuten eläimet, jotka pärjäävät vaistojensa varassa. Ihminen on riippuvainen siitä, jonka kuva hän on.

 

Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät

 

Vielä yksi asia luomiskertomuksesta: Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ihminen on Jumalan kuva miehenä ja naisena, ei yhtenä sukupuolena. Siksi sekä miehisyyttä että naisellisuutta tulee arvostaa.

 

Jumala ei ole mies. Hän on sukupuolisuuden yläpuolella, miehen ja naisen Luoja, mutta ei mies eikä nainen. Ihminen on Jumalan kuva vasta kahtena erilaisena sukupuolena ja niiden välisenä suhteena. Jotkin näkevät tässä viittauksen siihen, kuinka ihmisen alkukuvassakin on suhde, rakkaussuhde Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä.

 

Raamatun ajattelumaailman mukaan kaksi eri sukupuolta ja niiden välinen suhde ovat seurausta Jumalan luomistahdosta. Raamattu ei ole epä-eroottinen, vaan miehen ja vaimon väliseen seksiin hyvin positiivisesti suhtautuva kirja. Nykyajan keskusteluun tämä liittyy sikäli, että ajatus sukupuolineutraalista avioliitosta on hyvin epäraamatullinen. Perheen ja koko ihmisenä olemisen perusta on kaksi eri sukupuolta. Jos tästä luovutaan, luovutaan hyvin perustavasta asiasta. Onhan jokainen meistä saanut alkunsa nimenomaan eri sukupuolta olevien yhtymisestä. Muutos menee paljon syvemmälle kuin kysymys siitä, voidaanko kirkossa rukoilla samaa sukupuolta olevan parisuhteen puolesta.

 

Työ ja lepopäivä

 

Otan esille vielä yhden pointin luomiskertomuksessa: työn ja lepopäivän vuorottelun.

 

Jo paratiisissa ihminen teki työtä, viljeli ja varjeli. Työ kuuluu siis ihmisen luotuun perusolemukseen. Ihminen ei ole onnellinen vailla työtä ja tehtävää. Työttömyys on suuri haitta Jumalan tahtomalle ihmisyydelle.

 

Työ ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa. Luominen huipentuu lepopäivän säätämiseen. (Tieteellisen eksegetiikan mukaan koko kertomuksen ehkä keskeisin teema on juuri sapatin säätäminen. Sapatti on luotu maailman rakenteeseen). Jumala tahtoo, että lepäisimme yhden päivän viikossa. Se kuuluu ihmisyyteen. Jos raadamme viikot töissä ja viikonloput korjaamme asuntoa, mökkiä ja autoa, kadotamme ihmisyytemme. Mutta jos pyhitämme lepopäivän kerran viikossa, silloin maailman ja ihmisyyden syvyysulottuvuus pääsee esiin. Kaikki ei ole yhtä ja samaa, tasapaksua aineellisen toimeentulon eteen puurtamista. On olemassa Pyhä, joka tulee lepopäivänä jaksottamaan ja antamaan mieltä olemassaoloomme ja aikaamme.

 

Arjen ja pyhän viikottainen vuorottelu saattaa tuntua meistä itsestään selvyydeltä, sillä kulttuurimme on raamatullisen ajattelun läpitunkemaa. Mutta ei se kaikkialla ihmiskunnassa itsestään selvää. Esimerkiksi antiikin roomalaiset pitivät kristittyjä outoina ja laiskoina, he kun lepäsivät yhden päivän joka viikko.

 

Minua pelottaa pelkkä ajatuskin antiikin roomalaisten kalenterista. Samanlaisia arkipäiviä tulisi kuin tuutista, koko ajan yhtä ja samaa harmaata, työntäyteistä massaa. Se olisi hyvin erilainen käsitys ihmisyydestä kuin mitä Raamatussa on. Kalenteri ilman viikottaista pyhäpäivää on masentavan maallinen kalenteri, joka hukkaa juutalaisen ja kristilliseen aikakäsitykseen kuuluvan elämän syvyysulottuvuuden. Ihmisyys latistuu ja jää työn orjaksi.

 

 ”Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois. Sen tähden Herra, sinun Jumalasi, käski sinun viettää lepopäivää.” (5 Moos 5:15)

 

Ikävä kyllä näyttää siltä, että suomalainen yhteiskunta on tässäkin asiassa hukkaamassa jotain olennaista Raamatun opettamasta, Luojan ja ihmisen suhteeseen perustuvasta ihmisyydestä.

 

Olemassaolon perustava hyvyys ja rauhanomaisuus

 

Jokainen luomiskertomuksen kuvaama luomistyö päättyy toteamukseen, että ”Jumala näki, että niin oli hyvä.” Kun koko luominen oli saatu päätökseen, Jumala katsoi tekemäänsä maailmaa. Siitä todetaan, että ”Katso, se oli sangen hyvää”.

 

Tämä on raamatun perustava opetus maailmasta. Kaikki olemassa oleva on ”sangen hyvä”. Myös sellaiset inhottavat oliot, kuten itikat, paarmat ja mäkärät. Ja ihminenkin, joka kyllä osaa olla paha.

 

Tässä suhteessa Raamatun käsitys maailmasta eroaa modernin maailman perustavista ”luomiskertomuksista”. Eräs sellainen on marxismin käsitys ihmisyydestä. Sen mukaan ihmisyydelle perustavaa on luokkataistelu. Se on väkivaltainen perusnäkemys: ihmisyydelle perustavinta on taistelu, jossa eri ihmisluokat taistelevat vallasta ja varallisuudesta.

 

Mutta aivan vastaavalla tavalla taistelu on myös modernin liberalismin ytimessä. Sen mukaan ihmiskunnan alkutilassa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Lopulta ihmiset keksivät miten tuo perustava taistelu lopetetaan: annetaan valta suvereenille oliolle, valtiolle. Se saa yksioikeuden väkivaltaan (oikeuslaitos, poliisi). Valtion saaman suvereenin vallan tarkoitus on rajoittaa ihmisyyden ytimessä olevaa perusitsekkyyttä. Näin omaisuuden ja ruumiillisen koskemattomuuden suoja voidaan taata kaikille. Perustavinta ihmisyydelle on tässäkin ajattelussa itsekäs kamppailu,  taloudellisen toimeliaisuuden perustava voima.

 

Raamatun ihmiskuva on erilainen. Kaikkein perustavinta ihmiselle on se, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Jumala on rakkaus. Maailmassa ja ihmisessä oleva itsekkyys ei siis loppujen lopuksi kuitenkaan ole olemassaolon ydin. Ydin on rakkaus, toisen puolesta uhrautuminen, kauneus, suhteessa eläminen ja hyvyys. Ihminen ei löydä täyttymystään siten, että onnistuu taloudellisessa ja sosiaalisessa kamppailussa pudottamaan kanssakilpailijansa pois uhkaamasta omaa menestystään, vaikka sellaista meille opetetaan joka ilta Tosi-TV:n bigbrothereissa ja seikkailujen-saarissa ja heikoimmissa-lenkeissä ja huipumalli-hauissa. Miksi? Koska meidän ihmisyytemme on sitä, että Jumala on puhaltanut meidän sieraimiimme elämän hengen ja Jumala on rakkaus.

 

Tästä peruskatsomuksesta huolimatta Raamattu ei tippaakaan laimenna sitä, että ihminen on syntinen ja itsekäs ja väkivaltainen. Sitä kuvaa kertomus syntiinlankeemuksesta.

 

Syntiinlankeemus

Onko syntiinlankeemuskertomus historiallinen? Onko se tapahtunut jonain tiettynä hetkenä ihmiskunnan historiassa? Onko joskus tosiaan ollut aika, jolloin alkuihminen on elänyt rikkumattomassa yhteydessä Luojaansa, vailla väkivaltaa ja pelkoa.

 

Itse kallistun sille kannalle, että syntiinlankeemuskertomus ei kuvaa historiassa tapahtunutta asiaa. Kyse on myytistä, ikiaikaisesta totuudesta, joka kertoo jotain yleispätevää ihmisen suhteesta Jumalaan. Jokainen meistä on Adam ja Eeva, Jumalan yhteydestä pois langennut Jumalan kuva.

 

Toisaalta voi tietysti ajatella, että syntiinlankeemuskertomus kuvaa alkuihmistä. Melkein heti, kun hänessä heräsi tietoisuus itsestä ja hyvästä ja pahasta, hän lankesi pois elämästä Jumalan yhteydessä.

 

Lankeemuksen aiheutti käärme. Se kuvaa persoonallista pahaa, Saatanaa.

Miksi hyvän Jumalan luomassa paratiisissa oli paha käärme? Miksi se sai houkutella ihmistä? Miksi hyvän Jumalan luomassa paratiisissa oli hyvän ja pahan tiedon puu, sellainen joka edes teki mahdolliseksi synnin. Eikö olisi ollut parempi, jos lankeaminen ei edes olisi ollut mahdollista?

 

Näihin kysymyksiin Raamattu ei anna kunnollista vastausta. Pahan olemassaoloa hyvän Jumalan luomassa maailmassa ei selitetä. Syntiinlankeemuskertomuksen pointti on käsittääkseni seuraava: Synti ja pahuus eivät ole Jumalan alkuperäinen tahto. Silti syntiä ja pahuutta on olemassa, ja se johtuu Jumalan vastustajasta ja ihmisen lankeamisesta sen johdettavaksi. Tämä ei ole filosofisesti kovin järkevää eikä loogista, mutta kyllä se silti pitää minusta on kokemuksen tasolla aika uskottavaa.

 

Paholaisen strategia: kyseenalaistaa Jumalan sana

 

Pahan strategiana on kyseenalaistaa ihmiselle Jumalan sana: ”Onko Jumala todella sanonut: ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?” (1 Moos 3:1). Paha käy houkuttelemaan ovelasti, eikä yritä suoraan kumota Jumalan käskyä, vaan saa ihmisen ensin keskustelemaan Jumalan käskyn järkevyydestä. Ihminen johdatellaan ikään kuin asemaan, jossa hän kykenee arvioimaan Jumalaa. Hänelle ehdotetaan, että Jumalalla on kyseenalaiset motiivit käskyssään:

 

”Silloin käärme sanoi naiselle: "Ei, ette te kuole. Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan." (1 Moos 3:4–5)

 

Syntiinlankeemuskertomus kertoo, että näin Paha edelleenkin toimii. Se irrottaa ihmisen Jumalan sanasta ja kehottaa luomaan oman uskonnon, oman jumalakuvan. Se irrottaa ihmisen Jumalan käskystä ehdottelemalla, että käskyn rikkominen tuo rikkaamman elämän.

 

Ihminen lankeaa houkutukseen vakuuttamalla itselleen, että niin on hyvä. Hän houkuttelee itselleen ”syntitoverin”, jotta ratkaiseva askel olisi helpompi ottaa, kun voi sanoa, että: ”Kaikkihan niin tekevät.”

 

Ja vaimo näki, että siitä puusta oli hyvä syödä ja että se oli ihana katsella ja suloinen puu antamaan ymmärrystä; ja hän otti sen hedelmistä ja söi ja antoi myös miehellensä, joka oli hänen kanssansa ja hänkin söi. (1 Moos 3:6)

 

 Aluksi kaikki on hyvää ja makeaa, mutta - -

 ”Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti. He sitoivat  yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen.” (1 Moos 3:7)

Avoin yhteys toiseen ihmiseen peittyy häpeään. Suhde Jumalaan katkeaa.

"Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: "Missä sinä olet?"  Mies vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi   puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin." (1 Moos 3:8–10)

Ihminen, joka on Jumalan kuva, jonka sieraimissa on Jumalan henkäys, joka elää Jumalan rakkaudesta, nyt hän lymyää kauhuissaan pusikkoon kuullessaan vain Jumalan askelten risauksenkin. Tässä on ihmiselämän tragedia Raamatun mukaan.

 

Pappina ja ihmisenä tiedän, että se on totta tänäkin päivänä. Meille ihmisille Jumala on luonnostaan hyvin kiusallinen ja syyllistävä ajatus. Ja silti me kaipaamme Jumalaa. Mutta luonnostamme me olemme Jumalan edessä niin syyllisiä, ettemme edes uskalla tunnustaa sitä Jumalalle, vaan syyttelemme muita ihmisiä, kirkkoa ja olosuhteita:

 

 Mies vastasi: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin." (1 Moos 3:12)

 

Siis: ”Jumala, se on sinun vikasi! Miksi annoit minulle tuollaisen kumppanin!” Tai: Se on kirkon vika! Miksi se syyllistää ihmisiä käskyillä?”

 

Maa joutui kirotuksi ihmisen syyllisyyden vuoksi. Työstä tuli raadantaa. Nainen joutui miehen alistamaksi. Ihminen joutui karkotetuksi pois paratiisista, pois Jumalan yhteydestä.

 

Synnin valta laajeni. Seurasi ensimmäinen veljesmurha. Koston kierre alkoi (1 Moos 4:23-24).

 

Tämä on Raamatun mukaan ihmiskunnan tila jumalasuhteen ja sydämen sisäisten motiivien kannalta: Erotettu Luojastaan, vaikka on Jumalan kuva. Taipuvainen väkivaltaan ja panetteluun ja muuhun inhottavaan, vaikka on luotu elämään rakkaudessa toisiin ihmisiin.

 

Raamatun alkukertomuksissa kuvataan, kuinka Jumala yrittää korjata tätä ihmiskunnan tilaa. Hän yrittää estää velisurman. Hän laittaa surmaajaan merkin, ettei verikosto tuhoaisi häntä. Jumala kyllästyy väkivaltaan ja antaa vedenpaisumuksen tuhota maan ja suuren osan ihmiskuntaa. Hän pelastaa Noan ja tekee hänen kanssaan liiton. Vaikka hän vihaa ihmisten väkivaltaisuutta, hän lupaa olla kärsivällinen ja olla hukuttamatta ihmisiä enää uudella vedenpaisumuksella. Hän pitää maailmanjärjestyksen yllä.

 

Raamatun myyttiset alkukertomukset päättyvät masentavasti: Ihmiskunta ei muutu. Uhossaan se yrittää saavuttaa taivaankin omin voiminensa ja rakentaa sitä varten Baabelin tornin. Jumala kyllästyy ihmiskuntaan, sekoittaa heidän kielensä ja hajottaa heidät ympäri maata.

 

Jos Raamattu päättyisi tähän, niin sillä olisi aika masentava loppu.

 

Mutta tähän päättyy vain Raamatun alkumyytti, eli ajaton totuus, joka koskee koko ihmiskunnan ja Jumalan suhteita yleisellä tasolla.

 

Mutta Jumalalla oli toinen suunnitelma. Hän ei ole ihmisten kanssa tekemisissä vain yleisellä, koko ihmiskuntaa koskevalla tasolla. (Sellainen hän on kaiken Luojana ja ylläpitäjänä ja moraalin ylläpitäjänä).

 

Jumala aloitti pelastushistorian.

 

Pelastushistoria

Koko olemassaoloa ja ihmiskuntaa kuvaavan alkumyytin jälkeen Raamatun kertomus jatkuu aika oudosti. Se alkaa puhua yhden miehen, Aabrahamin ja hänen sukunsa vaiheista:

 "Herra sanoi Abramille: "Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan,    jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja  sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka  siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille." (1 Moos 12:1–3)

 

Kaikki muut kansat jätetään omilleen, pärjäämään Jumalan yleisen luovan vaikutuksen varassa. Se ei kykene poistamaan ihmisten syntiä ja väkivaltaa eikä korjaamaan rikkoutunutta jumalasuhdetta.

 

Jumala keskittää suunnitelmansa pelastaa ihmiskunta yhteen ihmiseen, Aabrahamiin. Jumalan erityinen siunaus välittyy historiassa hyvin kapeaa kanavaa pitkin. Sitä on sanottu pelastushistoriaksi.

 

Modernille ihmiselle ajatus Jumalan erityisestä pelastushistoriasta vain tietyn kansan kautta on hyvin vaikea. Sellainen Jumala olisi epätasa-arvoinen ja epäreilu. Tosi Jumalan on oltava universaali ja kaikkien ihmisten yhtäläisellä tavalla tunnettavissa. Mikään uskonto ei voi olla toista parempi.

 

Raamattu ei opeta näin. Jumala, kaiken luoja, sitoutui erityisellä tavalla Aabrahamin jälkeläisiin, tuli heidän heimojumalakseen. Hän pelasti Jaakobin jälkeläiset Egyptin orjuudesta, antoi Mooseksen kautta heille lakinsa, ilmoitti heille nimensä ja antoi heille omaksi Palestiinan. Lain antaminen ei kuitenkaan ollut Jumalan lopullinen keino, jolla ihmiskunnan syntiongelma olisi ratkaistu.

 

Tämän osoitti Israelin kansan täydellinen epäonnistuminen Jumalan lain täyttämisessä. Niinpä kansa joutui pakkosiirtolaisuuteen, mutta samalla Jumala lupasi uuden liiton, uuden tavan olla hänen kanssaan tekemisissä:

 

Katso, päivät tulevat, sanoo Herra, jolloin minä teen Israelin heimon ja Juudan heimon kanssa uuden liiton; en sellaista liittoa kuin se, jonka minä tein heidän isäinsä kanssa  silloin, kun minä tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta, ja jonka liittoni he ovat rikkoneet, vaikka minä olin ottanut heidät omikseni, sanoo Herra.
Vaan tämä on se liitto, jonka minä teen Israelin heimon kanssa niiden päivien tultua, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: 'Tuntekaa Herra'. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä. (Jer 31:31–34)

 

Vaikka moraalin ja etiikan olemassaolo viittaavat vahvasti Jumalaan, moraali ja etiikka eivät silti Raamatun mukaan ole Jumalan ja ihmisen välisen suhteen perusta. Kirkollekaan ”arvokeskustelu” ei siksi riitä. Tarvitaan ”uusi liitto”.

 

Tuo uusi liitto toteutui Jeesus Nasaretilaisessa. Hän oli Vanhan testamentin lupaama Messias, josta siellä puhutaan jo heti syntiinlankeemuksen jälkeen (tosin hämärästi).

 

Herra Jumala sanoi käärmeelle: - - Minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi (jälkeläisesi) ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän. (1 Moos 3:15)

 

Jeesuksessa Jumala itse syntyi ihmiseksi, omaksui ihmisyyden ja kuroi umpeen luojan ja luodun välisen kuilun. Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi ihmisten tasolle, nähtäväksi, kuultavaksi, kosketettavaksi. Jeesus on se varsinainen ”Jumalan kuva”, jossa ihmiskunnan on mahdollista nähdä, kuka Jumala on, miten hän suhtautuu minuun, miten hän antaa itsensä minulle tunnettavaksi.

"Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä     katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi,  me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. (1 Joh 1:1–2)

 

Jeesuksessa ”jumaluuden koko olemus asuu lihallisesti”  (Kol 2:9). Hän on Jumalan ja ihmisen välinen Välittäjä, välimies, jonka kautta ainoastaan on mahdollista olla Jumalan kanssa tekemisissä.

 

"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muutoin kuin minun kauttani."

 

Jeesuksessa toteutui se Jumalan lupaus, että Aabrahamin jälkeläisessä ihmiskunnan kadottama jumalayhteys ja Jumalan siunaus tulisi taas kaikkien kansojen omaksi (1 Moos 22:18; Gal 3:16).

 

Jumala oli väliaikaisesti supistanut siunauksensa tiettyyn historian säikeeseen, juutalaisiin. Juutalaisessa Jeesuksessa pelastus laajenee historiassa taas kaikkiin kansoihin. Se, mitä Raamatun alkukertomusten kuvaama koko ihmiskuntaa koskeva Jumalan vaikutus moraalin ja elämän ylläpidon kautta ei voinut saada aikaan, sen Jumala teki Kristuksessa Jeesuksessa. Hänestä jumalayhteys lähti taas laajenemaan kaikkiin kansoihin.

 

Se tapahtuu ilosanoman, evankeliumin kautta. Jeesus käski opetuslapsiaan saarnaamaan kaikille kansoille, että hän on kuollut sovitusuhrina ihmiskunnan ja jokaisen yksilön syntien vuoksi.

 

Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta [mielen muutosta] ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän    todistajat." (Luuk 24:46–47)

 

 Joka uskoo hänen olevan Jumalan lähettämä Vapahtaja, saa syntinsä anteeksi ja pääsee takaisin siihen Jumala-yhteyteen, johon ihmiskunta on alun perin tarkoitettu. Olennaista on myös kaste, jossa ihminen otetaan Jeremian kirjan ennustamaan ”uuteen liittoon”. Samoin ehtoollinen, muistoateria, jossa Jeesuksen seuraajat pääsevät mystisellä tavalla kohtaamaan hänet itsensä leipää ja viiniä syömällä ja juomalla.

 

Raamatun ihmiskuvaan tulee tätä kautta seuraava jännite: On olemassa ns. vanha, luonnollinen ihminen. Se on ihminen sellaisena, kuin hän on pelkän Jumalan luomistyön perusteella, vailla Jumalan erityistä vaikutusta Jeesuksessa. Tämä itsekäs ihmisyys säilyy osittain niissäkin kristityissä, jotka kasteen, uskon, Jumalan sanan, rukouksen ja ehtoollisen uudistamina ovat saaneet uuden, hengellisen elämän Jumalan yhteydessä. Mutta silti he ovat saaneet uuden elämän, joka on todellisuutta jo nyt maan päällä. Ja he saavat jäljelle jääneet syntinsä anteeksi. He elävät ”vieraan vanhurskauden” varassa. Tämä uusi elämä toteutuu kirkossa eli seurakunnassa, yhteydessä toisiin kristittyihin. Meidän tehtävämme on rakastaa Jumalaa ja lähimmäistämme ja tuoda Kristuksesta kertova ilosanoma kaikkien ihmisten tietoon.

 

Jumalan Pyhä Kolminaisuus

Pelastushistorian kautta Jumalan olemus tulee tiettäväksi paljon paremmin kuin se, miten hänet voidaan tuntea maailman luomisen, olemassaolon ylläpidon ja moraalin olemassaolon kautta. Pelastushistorian kautta raottuu Filonin muotoilema salaisuus: Jumalan olemassaolon lisäksi voimme tulla tuntemaan myös sen, kuka hän on.

 

Se, kuka Jumala on, se näkyy hänen Pojassaan.

 

 Filippus sanoi hänelle: "Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä." Jeesus vastasi: Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän  nähdä Isä'? Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. (Joh 14:8-14)

Jumalan tunteminen liittyy Pojan lisäksi Henkeen, joka on läsnä niissä, jotka uskovat Jeesuksen kautta Jumalaan.

 

"Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan." Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan." (Joh 7:38–39)

 

Tällainen ”trinitaarinen logiikka” (Robert Jenson) eli kolminainen Jumalasta puhumisen tapa näkyy monessa paikkaa Uutta testamenttia: kun Jumala mainitaan, on melkein samaan hengenvetoon puhuttava Jeesuksesta ja Hengestä. Tämä johtuu siitä, että Uuden testamentin ajattelutavan mukaan Jumalan kanssa ei voi olla tekemisissä muuten kuin Pojan välityksellä, Pyhässä Hengessä.

 

Ensimmäisissä kirkolliskokouksissa Uuden testamentin trinitaarinen ajattelutapa muotoiltiin harhaoppien paineessa entistä selvempään käsitteelliseen muotoon: Jumalassa on yksi olemus ja kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

 

Monoteismi ei siis ole koko totuus. Jumala on kyllä yksi ainoa, mutta hän ei ole sitä yhtenä absoluuttisena blokkina. Jumala on nimittäin rakkaus. Rakkaus vaatii suhteen. Jumalassakin on suhde: Isä rakastaa Poikaa Hengellä. Jumalan olemus on Isän, Pojan ja Hengen välinen rakkauden liike, toinen toisensa läpi tanssi (perikhoreesis).

 

Maailman luominen on sitä, että Jumalan sisäinen rakkaus Isän, Pojan ja Hengen välillä on niin suurta, että se vuosi yli ja sai aikaan Jumalan ulkopuolisen olemassaolon, maailman. Pelastus on sitä, että ihminen otetaan persoonallisesti osalliseksi Isän, Pojan ja Hengen välisestä rakkaudesta.

Edellinen ei kylä sellaisenaan sisälly Raamattuun. Mielestäni se silti on pätevää ja puhuttelevaa raamatullisen ajattelun eteenpäin kehittelyä.

 

Oppi Jumalan Pyhästä Kolminaisuudesta auttaa ymmärtämään myös joitain Vanhan testamentin piirteitä:

 

-         Hepreassa Jumala on Elohim. Se on monikkomuoto sanasta El, Jumala. Miksi tiukan monoteistinen juutalaisuus salli tällaisen oudon monikollisuuden jumalapuheeseensa? Siksikö, että Jumala oli jo Vanhassa testamentissa, kätketyllä tavalla, yksi jumalallinen olemus kolmessa persoonassa. Siksi sana Jumala on Vanhassa testamentissa monikossa, mutta siihen liittyvä verbi aina yksikössä.

-         Luomiskertomuksessa Jumalan keskeisintä luomistyötä on kuvattu monikkomuodossa olevana yksipuheluna: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme”. Miksi? Siksikö, että siinä Isä neuvotteli ennen ihmisen luomista oman sisäisen Viisautensa kanssa Hengessään?

-         Miksi Jumalaa, joka kohtaa Abrahamin Mamren tammistossa on kuvattu kolmen enkelin ryhmänä, mutta toisaalta hänestä tässäkin puhutaan yhtenä? Siksikö, että yksi Jumala on Isän, Pojan ja Hengen välinen rakkauden vuoropuhelu?

-         Miksi Vanhan testamentin Jumalalla on Viisaus, joka on ollut hänen luonaan jo maailman luomisessa? Siksikö, että tuo Viisaus on Jumalan Logos, joka syntyi ihmiseksi neitsyt Mariasta?

 

Oppi Jumalan Pyhästä Kolminaisuudesta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumala olisi kolminaisuusopin määrittelemä olento. Vaikka Jumala on ilmoittanut itsensä Jeesuksessa, hän ei silti tule minkään teologisen määritelmän tai kaavan alaiseksi. Hän säilyy salaisuutena.

 

Hänen tuntemisensa ei ole oikean määritelmän tietämistä. Se on henkilökohtaista uskoa, jossa ollaan riippuvaisia Jumalasta; jossa myönnetään, että Jumala on niin korkea, että minä en voi tuntea häntä tai olla missään tekemisissä hänen kanssaan vailla sitä, että hän tahtoo Jeesuksen ihmisyydessä lähestyä minua. Se joka uskoo näin, siinä Jumalan Henki vaikuttaa yhteyden Jumalaan, Jumalan lapseuden.