Uskontunnustuksesta Rovaniemellä 09 2010

Kirkon usko. Uskontunnustus ja luterilainen teologia kirkon kivijalkana

Esitelmä Arvolähde -seminaarissa 18.9. klo 10.15–11. Rovaniemi

Sammeli Juntunen

 

Pelkkä Raamattu ei yksin riitä vaan tarvitaan myös uskontunnustus

Luterilaisuus kehitti jo melko varhaisessa vaiheessaan iskulauseen sola scriptura eli ”yksin Raamatulla”. Tällä tarkoitettiin sitä, että kirkossa kaikki opetus piti perustella yksin Raamatulla.

 

Periaate olikin aikanaan tarpeellinen. Keskiajalla paavi oli ominut itselleen yksinvallan tulkita Raamattua. Apuna käytettiin hyväksyttyjen kirkkoisien tuotantoa. Se oli niin valtava, että sen avulla Raamattu saatiin tarkoittamaan juuri sitä mitä haluttiin. Aneiden myynti, messu-uhri ja muut Kristuksen sovitustyötä turhentavat opit saatiin perusteltua.

 

Luther vaati, että paavin teologien kanssa käydyssä väittelyssä perusteluna saisi käyttää vain Raamattua, ei kirkkoisiä. Silloin kävisi ilmi, että aneet ja muut sieluja orjuuttavat opit olivat ihmiskeksintöä eivätkä perustuneet Jumalan sanaan.

 

Lutherin tähän tiettyyn tilanteeseen luomasta iskulauseesta sola scriptura tuli koko luterilaisuuden keskeinen periaate. Kirkko piti vapauttaa kirkollisen perinteen painolastista ja perustaa kaikki yksin Raamattuun. Nykyisinkin monet kristityt ajattelevat, että kirkossa ainoa perustelu on Raamattu.

 

Tässä tapahtui kuitenkin virhe. Sola scriptura oli Lutherinkin aikana ollut totta vain iskulauseena, sloganin tasolla. Toasiasiassa Luther ja reformaattorit olivat koko ajan käyttäneet Raamatun tulkinnassaan apunaan kirkon uskontunnustuksia ja kirkon keskeistä uskonperinnettä eli dogmaa, jonka ensimmäiset kirkolliskokoukset muotoilivat 300 ja 400-luvuilla.

 

Tämä käy hyvin ilmi esimerkiksi luterilaisen kirkkomme Tunnustuskirjoista. Siellä todetaan, että harhaoppisten vastustamiseksi alkukirkkoon syntyi ”lyhyitä ja selviä tunnustuksia, joita pidettiin oikeinuskovan, todellisen kirkon yksimielisenä ja yleisenä kristillisenä uskontunnustuksena”: Apostolinen uskontunnustua, Nikean uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Niistä todetaan: ”Niin mekin tunnustaudumme näihin ja samalla hylkäämme sekä kaiken vääräuskoisuuden että kaiken sellaisen opetuksen, joka näiden kanssa ristiriitaisena on tuotu Jumalan seurakuntaan.”[1]

 

Apostolisen uskontunnustuksen synty

Näinhän kirkossa on aina ollut, jo ihan alkuajoista lähtien. Raamattua on aina luettu seurakunnassa, uskonyhteisössä. Kristuksen kirkolla on aina ollut omat sääntönsä sille, mikä on Raamatun punainen lanka, miten sitä tulkitaan ja sieltä löydetään keskeinen opetus ja erotetaan se vähemmän keskeisestä.

 

Alkukirkossa puhuttiin ”uskon säännöstä” (regula fidei). Se oli lyhyessä muodossa ollut tunnustus, joka opetettiin kastettavalla. Sitä sanottiin ”symboliksi” (symbolon) eli sotalipuksi, jonka alle kristityt kokoontuivat ja josta he tunnistivat toisensa. Kastettava tunnusti uskovansa sen ilmaisemalla tavalla Jumalaan, Jeesukseen ja Pyhään Henkeen. Sitten hänet kastettiin. Kun hän kuuli Raamatun opetusta tai itse opetti, sen oli oltava ”uskon säännön” mukaista.

 

Tuosta ”uskon säännöstä” kehittyi Apostolinen uskontunnustuksemme. Sen vanhin muoto, nk. Romanum, oli Rooman seurakunnan käyttämä kastetunnustus. Se oli käytössä jo 200-luvun alkupuolella. Se on siis jonkin verran vanhempi kuin Uuden testamentin lopullinen kirjakokoelma.[2] Tämäkin kertoo siitä, että ei Kristuksen kirkossa ole koskaan ollut pelkästään Raamattua ohjenuorana.

 

Piispa Irenaeus ja gnostilaiset 200-luvulla

Erityisen hyvin tämä käy ilmi erään varhaisimman kristillisen teologin, Irenaeuksen kirjoituksista. Hän oli 200 -luvun alussa gallialaisen Lyonin kaupungin piispa. Hän havaitsi seurakuntalaistensa parissa oudon tuntuisia käsityksiä uskon perustavista asioista. Tutkiessaan ilmiötä hän huomasi, että kirkossa vaikutti laajalle levinnyt tiedon (gnoosis) nimellä esiintyvä salainen oppisysteemi, joka poikkesi siitä, mitä Irenaeus oli tottunut kirkossa kuulemaan ja opettamaan. 

Irenaeuksen tuntemat tiedon opettajat toimivat seurakunnan sisällä. He käyttivät samoja Uuden testamentin kirjoja kuin mitä seurakunnissa tavallisesti luettiin. Monet osallistuivat yleisiin jumalanpalveluksiinkin. Erona oli vain oppi, tapa tulkita Raamattua. Teologisia vivahde-eroja ei tavallisen lukutaidottoman seurakuntalaisen ollut helppo ymmärtää.  Kuitenkin gnostilaisten opetus oli jotain ihan muuta kuin Kristuksen evankeliumi. He opettivat, että aineellisen maailman luonut jumalolento on tyhmä, paha ja itsekäs, että Jeesuksella ei ollut lihallista ihmisruumista ja että hän ei oikeasti kuollut ristillä.

Irenaeus kuvaa gnostilaisten Raamatun käyttöä näin:

"He yrittävät tehdä sanottavansa uskottavaksi sovittamalla sen Herramme käyttämien vertausten sekä profeettojen ja apostolien sanojen kaltaisiksi. - - He tekevät senpoistamalla ja tuhoamalla Raamatun järjestyksen ja  asiayhteyden. - -  He muuttavat ja vääristelevät Raamatun tekstiä, tekevät siitä jotain aivan muuta ja pettävät näin monia yhdistelemällä mielikuvituksensa avulla Herran sanoja väärin."

"On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa  mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että "siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva" ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne                      kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva."   (I, 8, 1)

Meidän kirkkomme ja Irenaeuksen välissä on tuhatkahdeksansataa vuotta. Silti Irenaeuksella on tärkeä opetus meidän aikamme kirkolle: raamatullisten sanojen tai Raamatun ajatuskulkujen käyttö ei ole mikään tae opetuksen oikeudesta. Olennaista on se, millainen kokonaisuus sellaisista kristinuskon perusasioista kuin Jumalasta, ihmisestä, maailmasta ja ihmisen pääsystä Jumalan yhteyteen raamatullisten sanojen ja ajatuskulkujen avulla rakennetaan. Se, millaiseen järjestykseen yksittäiset Raamatun ajatusten mosaiikkipalat laitetaan, ratkaisee, ollaanko ihmisiä johdattamassa Kuninkaan vaiko "haisevan ketun" yhteyteen. 

Mistä oikea järjestys saadaan? Irenaeuksen mielestä se on Raamatussa itsessään, Raamatun kokonaisuudessa, sen kirjakokoelmassa eli kaanonissa.

Mutta kirkolla on Irenaeuksen mukaan muitakin keinoja oikean opetuksen tunnistamiseksi kuin Raamattu. Eräs sellainen on kristityille kasteessa opetettu uskontunnustus. Joka pitäytyy uskontunnustukseen, ei erehdy luulemaan tiedon opettajien "raamatullista" mosaiikkikettua Kuninkaakseen (I, 9, 4).

Tarvitsemme uskontunnustusta, koska Raamattu on pirstottu osiinsa

Mielestäni me olemme nykykirkossa eräässä mielessä samanlaisessa tilanteessa kuin mitä kirkko oli Irenaeuksen aikana.

Nykyisinkin Raamattu on pirstottu osiinsa. Tämä johtuu siitä, että suuressa osassa tieteellistä Raamatun tutkimusta vierastetaan ajatusta siitä, että Raamatun kaanon eli kirjakokoelma antaisi Raamatulle kokonaisuuden. Vierastetaan ajatusta Raamatussa itsessään olevasta punaisesta langasta, jonka valossa Raamatun yksittäiset kirjat tai niiden osaset saisivat oikean paikkansa ja muodostaisivat yhtenäisen, Jumalan tarkoittaman sanoman.

Aika yleisesti tieteellisessä Raamatun tutkimuksessa ajatellaan, että alkukirkon piispat tekivät aikanaan valtapoliittisia päätöksiä, kun he määräsivät enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, mitkä kirjoitukset otettiin Raamattuun ja mitkä jätettiin sen ulkopuolelle. Tieteellinen raamatuntutkimus vierastaa ajatusta siitä, että historiaa ohjaa Jumalan vaikutus. Siksi sen on vaikea hyväksyä sitä, että erilaisissa historian tilanteissa syntyneiden tekstien synnyn takana voisi olla Jumala, joka haluaa välittää jonkin tietyn sanoman ihmiskunnalle tuon kirjakokoelman kokonaisuuden kautta. [3]

Raamatusta on tullut virikekirja, josta jokainen yksilö saa muodostaa itselleen sellaisen uskonnollisen sanoman kuin haluaa, sellaisen, joka puhuttelee juuri häntä. Irenaeusta lainatakseni, jokaisen on saatava asetella ”raamatulliset” mosaiikkipalaset haluamakseen jumalakuvaksi. Mutta jos joku ajattelee, että Raamatussa itsessään on kaikkia kristittyjä sitova, auktoriteettia omaava sanoma, häntä pidetään helposti ”fundamentalistina”.

Tähän tilanteeseen meidät on osittain ajanut väärin tulkittu ”luterilainen” sola scriptura –periaate: kuvitellaan, että tieteellinen eksegetiikka seuraa Lutherin sola scriptura  -ajatusta ja vapauttaa Raamatun kirkon perinteestä, raskaan ja totuutta vääristävän perinteen vallasta. Näin Raamatun tekstit muka saavat itse puhua, sellaisina kuin ne alun perin on kirjoitettu.

Tässä on kuitenkin kyseessä näköharha. Kaikkia tekstejä tulkitaan aina jostakin lähtökohdasta, jonkin maailmankuvan puitteissa. Kun kirkon perinne ja uskontunnustukset hylätään tulkinnan lähtökohtana, ei tästä suinkaan seuraa se, että saataisiin neutraali, ”objektiivinen” tai ”tieteellinen” lähtökohta, josta pystyttäisiin sanomaan, mitä Raamattu ”oikeasti” tarkoittaa.

Tieteen lähtökohtiin ei kuulu, eikä ehkä tarvitsekaan kuulua se, että Jumala on luonut maailman ja ohjaa historian kulkua. Tieteessä Raamattua ei lueta, jotta sieltä kuultaisiin Jumalan ääni tai jotta siitä ”etsittäisiin Kristuksen kasvoja”. Tieteessä ei yleensä ajatella, että jonkin tekstin ymmärtämiseen tarvittaisiin Jumalan Henkeä, ehtoollista, kastetta, rukousta, uskoa.

Mutta Raamatussa itsessään on selvästi sellainen ajatus, että vain nöyrä, rukoileva, uskova Messiasta etsivä henkilö voi tajuta, mistä Raamatussa on kyse.

Uskontunnustusten merkitys on siinä, että ne sisältävät lyhyessä muodossa sellaisen maailmankatsomuksen, jonka pohjalta Raamatun punainen lanka löytyy. Uskontunnustuksissa ei suinkaan ole kaikkea sitä rikkautta ja erilaisuutta, mitä Raamatussa on. Raamattu on huomattavasti moninaisempi ja rikkaampi kuin uskontunnustukset. Mutta juuri siksi uskontunnustuksia tarvitaan, tuomaan Raamatun tulkintaan ryhtiä, antamaan osviittaa siitä, mikä on keskeistä, mikä on sivuseikkaa, mikä on sallittua erilaisuutta ja mikä on hylättävä harhaoppina, ”ketun kuvana”, joka on saatu aikaan rikkomalla kuninkaan kuva ja järjestämällä palaset uudelleen.

 

Uskontunnustuksen kolme uskonkohtaa

 

Apostolinen uskontunnustus syntyi siis jo hyvin varhain, viimeistään 200 –luvun alussa, seurakuntien kastekäytännössä ja jumalanpalveluksissa,

 

Toinen pääuskontunnustuksemme, Nikaian tunnustus eli Nikealais-konstantinapolilainen tunnustus syntyi ensimmäisissä yleisissä kirkolliskokouksissa (Nikaia,  325 jKr. ja Konstantinapoli, 381 jKr.) Sen pohjana on Apostolinen uskontunnustus, johon muotoiltiin lisäyksiä, joiden tarkoituksena oli vastustaa tiettyjä harhaoppeja ja nostaa niitä vastaan kristillinen totuus, jonka pohjalta Raamattua tuli tulkita ja opettaa.

 

Uskontunnustukset voidaan jakaa kolmeen uskonkohtaan: 1) Isä Jumala ja luomistyö, 2) Jumalan Poika Jeesus Kristus ja hänen pelastustekonsa, 3) Jumalan Pyhä Henki ja hänen pyhittävä työnsä kirkossa ja armonvälineissä.

 

Tarkoitukseni on seuraavassa tarkastella erikseen kutakin uskonkohtaa ja nostaa niistä esiin nykyajan kannalta tärkeitä ajatuksia.

 

Mielestäni tälle on aivan ilmeinen tilaus. Julkisuudessa on nimittäin esitetty kannanottoja sen puolesta, että kirkon pitäisi uudistaa uskontunnustuksia. Tai papin pitäisi sanoa ennen uskontunnustuksen lukemista, että jokainen läsnäolija voi myös tunnustaa uskonsa mielessään omin sanoin. Näin kuulemma kunnioitettaisiin ”yksinkertaisen uskovan” omaa uskoa, joka ei voi sitoutua ulkoapäin saneltuihin valtapoliittisiin kaavoihin.

 

Haluan puolustaa sitä, että nykyiset uskontunnustukset ovat nykyisessä muodossaan päteviä ja meidän on pysyttävä niissä. Jos joku ei voi uskoa niiden mukaisesti, hän voi ajatella, että uskominen on elämän mittainen prosessi, johon seurakunnan yhteinen usko voi opastaa, vaikka oma henkilökohtainen usko ei vielä osaisikaan.

 

Käytän sisäkkäin Apostolista ja Nikaian tunnustusta.

 

Luominen

 

 Minä uskon (yhteen) Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan (kaiken näkyvän ja näkymättömän) Luojaan.

 

 Monoteismi ja sen valtava merkitys länsimaiselle ajattelulle

 Tässä tunnustaudutaan monoteismiin eli yksijumalaisuuteen Suljetaan siis pois polyteismi eli monijumalaisuus. maailma ei ole monien jumaluuksien temmellyskenttä, kuten antiikin Kreikan ja Rooman uskonnossa ja luonnonuskonnoissa uskottiin Samoin suljetaan pois panteismi (kaikkijumaluus), jonka mukaan maailma on Jumalan ruumis ja Jumala on maailman kohtu.

 

Tällä on ollut aivan valtavia vaikutuksia länsimaisen tieteen kehitykseen. Uskontunnustus opetti länsimaille, että todellisuus on järjellinen ja järjellisesti ymmärrettävissä ja tutkittavissa. Sillä kun on yksi, viisas ja kaikkivaltias, luomakunnasta erillinen Luoja, joka on luonut maailman ja sen järjellisen järjestyksen. Hän on myös ihmisen Luoja, joka on antanut ihmiselle järjen ja kyvyn ymmärtää luotua järjestystä ja puhua siitä sanoin ja käsittein. Ihminen uskaltaa tutkia luontoa ja hallita sitä, koska luonto ei ole jumalallinen, vaan luotu. Ihminen saa olla kiinnostunut aineellisesta luomakunnasta. Aine ei ole pahaa, vaan hyvää, hyvän Jumalan luomaa. Gnostilaiset olivat väärässä opettaessaan, että aineellinen maailma on heikon ja tyhmän jumaluuden tekele, josta on vapauduttava pelastuakseen.[4] Maailmassa on pahuutta ihmisen syntisyyden vuoksi, mutta se ei ole Jumalan alkuperäinen tahto.

 

Tällainen usko on aivan varmasti Raamatun maailmankuvan mukainen. Siinä on pitäydyttävä ja luettava Raamattua sen näkökulmasta, jos Raamattua halutaan ymmärtää. Jos Raamattua tulkitaan polyteismin tai panteismin mukaisesti, sitä ei ymmärretä oikein. Samoin käy, jos ajatellaan, että Jumala hallitsee vain jotain, uskonnollista osaa todellisuudesta. Raamatun Jumala, Jeesuksen julistama Jumala on Kaikkivaltias, kaiken olemassa olevan Luoja.

 

Joku saattaa ajatella, että nämä ovat itsestään selvyyksiä. Nykyajan teologiassa on kuitenkin monia trendejä, jotka osoittavat, että uskontunnustus on tältäkin osaltaan hyvin ajankohtainen.

 

Panteismi torjutaan

 

Joissain kristillisissä piireissä ajatellaan nykyisin, että jako Luojan ja luodun välillä on virheellinen. Olisi ajateltava, että maailma on Jumalan ruumis ja Jumala on maailman ”universaali kohtu”. Jumala ei olisi kaikkivaltias, sillä hän on kosmoksen alati kehittyvä prosessi. Ajatus maailmassa vaikuttavasta, tahdollaan sitä ohjaavasta Isästä olisi lapsellinen ja paikkansa pitämätön.

 

Näin voi toki ajatella. Mutta sellainen ei ole Raamatun mukaista, ei Jeesuksen eikä apostolien oppia. Eikä edes uskonnonfilosofisesti erityisen korkeatasoista. Kaunis ajatus Jumalan läsnäolosta kaikessa luomakunnassa (ks. Apt 17:26–28) voidaan aivan hyvin ymmärtää myös Luoja–luotu jaon puitteissa, kuten klassinen teologia osoittaa (esim. Tuomas Akvinolainen, Luther, idän kirkon isät).

 

 

Jumala on myös aineellisen olemassaolon, eikä pelkästään arvojen ja henkisyyden Luoja

 

 Nykymaailmassa elää vahvana alun perin Immanuel Kantin ajattelusta alkunsa saanut ajatusmalli, jossa Jumalalle annetaan vain pieni siivu todellisuudesta. Sen mukaan uskonnon ja Jumalan aluetta on ainoastaan etiikan ja ihmisen persoonallisen elämän alue. Todellisuus on jaettu kahteen alueeseen: Henkeen (Geist) ja luontoon (Natur). Hengen alueelle kuuluvat sellaiset asiat kuin eettisyys, ihmispersoonan vapaus, taide, uskonto, Jumala ja arvot. Aineellista maailmaa eli ”luontoa” hallitsevat luonnonlait ja niitä tutkiva luonnontiede sekä faktat, joita se saa selville. Jumalan tuominen tälle todellisuuden alueelle on kantilaisuuden mukaan kategoriavirhe. Syntyy uskontoa, jossa puhutaan ”insinöörikieltä”, kovia faktoja, vaikka pitäisi puhua ”uskonnon äidinkieltä” eli arvoista, etiikasta, tunteesta, persoonasta. Näin siis kantilaisuus.

 

Onhan tässä jotain itua. Silti jako on vaarassa hävittää raamatullisen ja apostolisen kristinuskon. Raamatun mukaan Jumala on kaiken Luoja. Hän ei ole vain etiikan, tunteen ja taiteellisen inspiraation selitys. Hän on myös näkyvän maailman, sen kovien faktojen, kivien, veden, auringon, galaksien ja biologisen elämän Luoja.

 

Siksi kristillisen teologian pitää pystyä jollain tasolla keskustelemaan luonnontieteitten kanssa. Pitää pystyä ainakin jollain tavalla perustelemaan, miksi on järjellistä uskoa konkreettisen ja aineellisen ja biologisen olemassaolon Suunnittelijaan ja Luojaan, Jumalaan. Tätä ainakin suomalaisessa luterilaisuudessa vierastetaan kovasti. Sitä ei harrasta meillä juuri kukaan muu kuin Tapio Puolimatka, eikä hän ole saanut osakseen kovinkaan paljoa myötätuntoa kirkon johdolta.

 

Tietenkään Jumalan olemassaoloa ei pystytä pitävästi ja luonnontieteellisesti perustelemaan, muutenhan uskoa ei tarvittaisi, jos kykenisimme järjellämme käsittämään Jumalan. Mutta silti tieteen ja jumalauskon väliseen keskusteluun on kristittyjen uskallettava lähteä. Muuten käy niin, että uusateistit saavat tahtonsa läpi. Jumalasta tulee satua, lohduttava henkinen pehmolelu niille, jotka eivät kestä todellisuutta sellaisena kuin se tosiasioiden mukaan on. Tai sitten Jumalasta tulee ihmisen evoluution prosessissa kehittynyt kulttuurituote: Jumala-ideasta on ollut hyötyä lajimme säilymiselle, koska se mahdollistaa eettisyyden.[5]

 

Uskontunnustus muistuttaa meitä pitämään kiinni siitä, että Jumala ei ole ihmisen kulttuurinen luomus. Ihminen on Jumalan luomus, kuten kaikki muukin oleva, kaukaisimpia galakseja myöten. [6]

Siksi aivan jokainen ihminen on riippuvainen Jumalasta, vastuussa hänelle elämästään ja voi löytää elämänsä tarkoituksen ja täyttymyksen ainoastaan Jumalan yhteydessä.

 

Sinä olet luonut meidät itseäsi varten, ja levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa. (Augustinus)

 

Kantilainen uskontunnustus sanoisi:

 

"Ihmiskunta on luonut sinut evoluutiomme prosessissa, koska sinusta on ollut hyötyä sille, että voimme olla eettisiä ja löytää syviä arvoja."

 

Toinen uskonkohta. Lunastus

"Me uskomme yhteen ainoaan Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on ennen aikojen alkua Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, valo valosta,  tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja  jonka kautta kaikki on luotu. Joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi; meidän puolestamme ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, kärsi kuoleman ja      haudattiin; nousi kolmantena päivänä kuolleista, niin kuin on kirjoitettu, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalla ei ole loppua."

Tässä (otettu Nikealais-konstantinapolilaisesta tunnustuksesta) tunnustetaan, että pelkkä usko Luojaan ei riitä, jotta voisimme olla yhteydessä Jumalaan. Pelastuksemme tähden on välttämätöntä myös se, että Jumala lähetti Poikansa maailmaan ihmiseksi, meidän tasollemme; kärsimään ja kuolemaan syntiemme sovittajana, nousemaan kuolleista kuoleman voittajana, tulemaan kerran takaisin maailmaan Tuomarina ja Vapahtajana.

 

Kristuksen täysi jumaluus on välttämätöntä pelastuksen kannalta

 

Tämän osion eräänä taustana oli ns. areiolaisuus. Se oli 300- ja 400-luvuilla vaikuttanut harhaoppi, joka opetti, että Jeesus ei ollut Jumala. Areiolaisten mukaan Jeesus oli luotu, ei Jumala. Tätä he perustelivat yksijumalaisuudella. Yhden Jumalan rinnalla ei voi olla ketään. Jumalan Poika on kunnianimi eikä tarkoita sitä, että Jeesus olisi olemukseltaan jumalallinen.

 

Eräs areiolaisten perustelu oli Raamattu. Sieltä onkin suhteellisen helppo löytää kohtia, joissa Jeesuksesta puhutaan ikään kuin jostain Isää Jumalaa alemmasta olennosta.

 

Silti areiolaisten oppi ei ole raamatullista. Uuden testamentin mukaan Jumala oli Jeesuksessa. Hänessä Jumala itse on tullut lähelle meitä, meidän tasollemme, ihmiseksi. Siksi ne, jotka polvistuivat ihmisen Jeesuksen edessä ja palvoivat häntä, tekivät oikein, vaikka kukaan kunnon juutalainen ei polvistu kenenkään ihmisen edessä. Jeesus siis oli ihmisenäkin Jumalan Poika paljon vahvemmin kuin kunnianimen vuoksi. Niin kuin hän Johanneksen evankeliumissa sanoo: ”Minä ja Isä olemme yhtä. Joka on nähnyt minut on nähnyt Isän.” Jeesus voi pelastaa meidät, voittaa kuolemamme ja sovittaa syntimme vain, jos hän on ”tosi Jumala tosi Jumalasta, samaa olemusta kuin Isä”. Raamattua on luettava tästä tulkintahorisontista, jos haluaa välttää harhaopit, kuten areiolaisuuden, jehovan todistajien opin, tai islamin Jeesus-kuvan.

 

Tässäkin kohden uskontunnustus on edelleen ajankohtainen. Meidän kirkkommekin piirissä on kuultu esimerkiksi radion aamuhartaus, jossa tuomiokapitulin dekaani opetti, että Jeesus ei ollut jumalallinen, vaan pelkästään ihminen. Kulttuurissamme on muutenkin yleistynyt sellainen näkemys, että Jeesus oli inhimillisyyden opettaja. Hänen jumaloimisensa olisi hänen alkuperäisen sanomansa kannalta väärin.

 

Uskontunnustus väittää, että Herramme oli ja on täysi ihminen mutta silti samassa persoonassa täysi ja tosi Jumala. Modernikin ihminen voi saada tämän tajuamisesta valtavat kicksit: Jumala voidaan kohdata hänessä. Esimerkki tästä oli tanskalainen filosofi Sören Kierkegaard.

Vain Kristuksen työ pelastaa

 

Toiseksi huomio kiinnittyy siihen, että uskontunnustuksen mukaan Jeesus astui alas taivaista ”meidän pelastuksemme tähden”. Nykyisin ei ole tyylikästä opettaa, että meidät pitäisi pelastaa jostain. Julkinen sana olettaa, että vähänkin sivistyneempien kirkon ihmisten mielestä kadotusta ei ole olemassa.

 

Miksi sitten pienoisevankeliumissa sanotaan: ”jottei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä”?

 

Uskontunnustus muistuttaa meitä oikeasta tulkintahorisontista: Tarvitsemme pelastusta. Vailla Kristusta ja hänen pelastustyötään hukumme. Tarttukaamme häneen ja hänen työhönsä uskolla. Se voittaa kuolemanpelon, syyllisyyden ja helvetin.

 

Kristuksen syntymä neitseestä

 

Kolmanneksi tämän uskonkohdan kohdalla huomio kiinnittyy siihen, että Kristus ” tuli lihaksi Pyhästä hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi” eli ”sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta”.

 

Tämä uskontunnustuksen kohta saa nykyisin osakseen ehkä kaikkein kovinta kritiikkiä. Dosentti Terho Pursiaisen mukaan se on ”hyvin arveluttava”.[7] Huopalahden kirkossa pitämässään saarnassa  hän esitti talvella 2010, että henkilö voi aivan hyvin olla kristitty, vaikkei uskoisi Kristuksen syntyneen neitseestä. Kuopion hiippakunnan dekaani Sakari Häkkinen esitti Lasten keskuksen v. 2003 julkaisemassa kirjassa Kenen poika sinä olet? Isättömän Jeesuksen perhearvot, että Jeesus oli jonkun miehen, ei ehkä kuitenkaan Joosefin, Marialle siittämä lapsi, joka joutui kasvamaan vailla isää. Vartija-lehdessä Sakari Häkkinen esitti v. 2004 kirkon uudistuksen lähtökohdaksi sellaista tulkintaa inkarnaatiosta, jossa se ei tarkoita Kristuksen syntymää neitseestä.[8] Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen vastasi vuonna 2008 Kotimaa-lehden internetsivujen joulukalenterissa kysymykseen ”Onko Jeesuksen syntymä neitseestä tärkeä joulun sanoman kannalta?” Riekkisen mukaan kirkossa on jo vuosituhansien ajan keskusteltu neitseestä syntymisestä. Toisille kristityille asia oli hänen mukaansa pelastusopillisesti hyvin tärkeä, toisille se taas on ”aika marginaalinen”. Riekkinen antoi ymmärtää kuuluvansa jälkimmäiseen ryhmään..[9] Professori Heikki Räisänen esitti Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksen esitelmässään vuonna 2004 sympatiansa sellaisia pappeja kohtaan, jotka eivät usko Jeesuksen syntyneen neitseestä, vaan pitävät sitä epäoleellisena, ihmisten tarpeesta syntyneenä ajatuksena.[10]

 

Kuitenkin kirkko on tunnustanut jo vähintään 1800 vuotta jokaisessa jumalanpalveluksessaan uskovansa sellaiseen Jeesukseen, joka ei ole kenenkään ihmismiehen siittämä, vaan syntynyt neitsyt Mariasta, Jumalan Hengen vaikutuksesta. Riekkinen on yksinkertaisesti väärässä väittäessään, että kirkossa olisi jo vuosituhansien ajan keskusteltu tästä aiheesta. Ei siitä ole tarvinnut keskustella. Kaikki kirkkokunnat ovat uskoneet uskontunnustuksen mukaisesti: katoliset, ortodoksit, luterilaiset, helluntailaiset, baptistit, anglikaanit, jne.

 

Miksi? Syynä on soteriologia, pelastusoppi. Vain jos Jeesus oli jumalallinen lihallisesti, syntymänsä ja sikiämisensä perusteella, pitää paikkansa se, että hänessä ”asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti” (Kol 2:9). Vain silloin voi olla totta se, mistä apostolit riemuiten todistivat maailmalle: ”Mikä on alusta ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta.” (1 Joh 1:1). Jeesuksen jumaluus ei ollut vasta aikuisena saatua, ei pelkkää Hengen täyteyttä tai erityisen syvällistä jumalatietoisuutta. Hän oli syntyperäisesti, jo äitinsä kohdusta alkaen täysi Jumala ja täysi ihminen.

Jeesus-lapsi oli oikeasti, lihallisena vauvanpallerona, meidän Luojamme Sana, joka imi äitinsä rintoja. Hänessä Herra laskeutui jo Marian kohdussa ihmisyyteen, samalle tasolle, jolla me olemme.

 

Kristuksen neitseellinen syntymä on perustava oppi, joka kertoo, miksi Raamattu tai me voimme Jumalasta puhua: koska inhimillinen kieli on Jeesuksen jumalallis-inhimillisessä persoonassa saanut ratkaisevan tarttumapinnan Jumalaan. Itsessään Jumala olisi liian suuri kielemme tai käsitteidemme saavutettavaksi. Mutta koska hän on sitoutunut Jeesukseen antaessaan Poikansa syntyä Mariasta, ihmisen sanat voivat puhua hänestä; kunhan puhuvat Jeesuksesta.

 

Tämän kannalta ei ole mitenkään harmitonta, että kirkossamme ja varsinkin sen ”sivistyneenä” pidetyssä osassa yleistyy sellainen ajatus, että ”sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta” on tulkittava radikaalisti uudelleen. Kyse olisi siitä, että oikeasti Jeesus oli tietenkin jonkin ihmismiehen siittämä, mutta me lausumme silti nämä sanat, koska haluamme pitäytyä vanhassa ja arvokkaassa perinteessä.

 

Miksi tällainen epärehellinen huulihurskastelu on lisääntynyt? Eräänä syynä on tietenkin se, että ihmiset eivät yleensä synny neitseestä. Niinpä siis Jeesuskaan ei voinut syntyä neitseestä. Kyseessä on legenda.

 

Tällainen ajattelu jättää huomiotta sen, että uskontunnustus ja Raamattu pitävät Jeesuksen syntymää Jumalan erityisenä ihmeenä, erityisenä puuttumisena biologian normaaliin kulkuun. On kummallista, että monet pitävät sellaista mahdottomana – myös sellaiset kristityt, jotka kyllä ovat valmiit tunnustamaan Jeesuksen ylösnousemisen tosiasiaksi. Mutta jos Jumala pystyi herättämään Poikansa kuolleista, miksei hän olisi voinut saada häntä sikiämään neitseellisesti?

 

Taustalla on yleensä tieteellinen eksegetiikka. Sen joittenkin suuntausten mukaan se tosiseikka, että Jeesuksen syntymästä neitseestä ei puhuta Uuden testamentin vanhimmissa teksteissä eli Paavalin kirjeissä ja Markuksen evankeliumissa, todistaa, että kyseessä on ollut myöhempi legenda. Siitä kerrotaan vasta Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeissa, jotka on kirjoitettu parikymmentä vuotta Markuksen evankeliumin jälkeen.

 

Tässä on käynyt niin, että eksegetiikan eli tieteellisen raamatuntutkimuksen perinne on ottanut sen paikan, joka kirkossa aiemmin on ollut uskontunnustuksilla. Eksegetiikan nykyisen valtalinjan tulkinta asiasta antaisi muka sen horisontin, josta käsin sivistyneen ja asioista perillä olevan kristityn olisi luettava Raamattua.

 

Minusta tämä on hyvin arveluttavaa. Miksi Raamatun tulkintahorisontiksi pitäisi ottaa eksegetiikan eräs traditio eikä Kristuksen maailmanlaajuisessa kirkossa sen alusta asti vallinnut traditio, joka kaiken lisäksi lausutaan julki jokaisessa messussa, kaikkialla maailmassa? Ja eikö Kristuksen neitseellinen syntymä ole pelastusopin ja kristillisen jumalapuheen kannalta äärimmäisen tärkeä? Se että Paavali tai Markus eivät mainitse sitä, ei todista sitä etteivät se olisi totuus. Ehkä he vain eivät olleet kuulleet siitä.

Kristus sovitusuhrina

 

Neljänneksi huomio kiintyy siihen, että uskontunnustuksen mukaan Kristus ”ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana”. Hän oli siis sovitusuhri, joka kärsi ja kuoli meidän puolestamme, sen kuoleman, jonka me olemme ansainneet Jumalan edessä.

 

Tämäkin uskontunnustuksen kohta on nykyisin hyvin tarpeellinen. Maailmalla ja Suomessa sivistyneenä pidetty kristinuskon tulkinta vierastaa sellaista ajatusta, että Jeesuksen ristin veri, kärsimys ja kuolema voisivat olla sovitus ihmiskunnan synneistä.[11] Sellaisen on katsottu johtavan ajatukseen verenhimoisesta demoni-Jumalasta. Ajatellaan, että oikea Jumala ei tahdo rankaista ketään, vielä vähemmän hän tahtoi viattoman Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa.

 

Ja kuitenkin kirkko kaikkialla maailmassa viettää joka pyhä ehtoollista ja kuulee siinä Kristuksen sanat: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” ja ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne”. Oikeille kristityille Jeesuksen ristiinnaulittu ruumis ja uhriveri eivät kerro verenhimoisesta Jumalasta, vaan Jumalan rakkaudesta, joka suostui kuolemaan jumalattomien ja syntisten puolesta (Room 5:6–9). Uskontunnustus antaa meille sellaisen tulkintahorisontin, jossa Raamattua luetaan tästä raamatullisesta totuudesta käsin.

 

Tämäkin saattaa tuntua itsestään selvästä, mutta ikävä kyllä se ei nykyisessä kristikunnassa sitä ole.

 

Kristuksen ruumillinen ylösnousemus

 

Viidenneksi huomio kiinnittyy sanoihin ”nousi kolmantena päivänä kuolleista - - astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan oikealla puolella”. En mene niihin, sillä niitä vastaan ei Suomen julkisessa sanassa nykyisin kauheasti väitetä. Taannoinen kohukirja, jossa väitettiin Kristuksen todennäköisesti maatuneen joukkohautaan, ei ole oikein ottanut tuulta siipiensä alle. Tosin jonkin verran kirkon piirissä esiintyy ajattelua, jonka mukaan ylösnousemus merkitsisi sitä, että ”Jeesuksen asia jäi elämään”.

 

Kolmas uskonkohta

 

  Ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien   anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.

Tässä kirkko tunnustaa, että edes luominen ja lunastus yhdessä eivät riittäisi pelastamaan meitä Jumalan yhteyteen. Tarvitaan lisäksi Jumalan Pyhä Henki ja hänen työnsä, jolla hän tuo Jeesuksen meille hankkiman pelastuksen meille omaksi.

 

Siihen Pyhä Henki käyttää kirkkoaan eli ”pyhää yhteistä seurakuntaa”. Siinä hän antaa saarnata Jeesuksen tuomaa syntien anteeksiantamusta uskon ja kasteen kautta. Nikaian tunnustuksessa tämä sanotaan näin:

 

Me tunnustamme yhden ainoan kasteen syntien anteeksiantamukseksi.

Pyhän Hengen lopullisina armonvälineinä ovat Kristuksen paluussa tapahtuva ruumiin ylösnousemus ja iankaikkinen elämä taivaassa. Tunnustamme siis, että meille Kristukseen uskoville hauta ei ole lopullinen loppu, vaan pääsemme uuteen, iankaikkiseen elämään taivaassa, Jumalan luona.

 

Tämäkin uskonkohta on edelleen hyvin ajankohtainen. Otan esiin kuitenkin vain yhden näkökohdan

 

Kirkon identiteetti nyky-Suomessa

 

Kirkko ei saa suostua niin kansankirkolliseksi, että siitä tulee kansalaisten yleisen uskonnollisuuden huoltolaitos. Kirkon on oltava identiteetiltään ”pyhä, yleinen ja apostolinen seurakunta”. Meidän on miellettävä kirkkomme siten, että me olemme maailmassa ja Suomessa toteuttamassa Pyhän Hengen työtä. Me olemme seurakuntana täällä siksi, että Pyhä Henki haluaa kirkkonsa kautta tuoda ihmisille Kristuksen hankkiman pelastuksen: kasteen ja Kristukseen uskomisen kautta, jotta he saisivat syntinsä anteeksi ja pääsisivät taivaaseen.

 

Tämäkin saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta ikävä kyllä se ei kansankirkossamme sitä nykyisin ole. Ei ainakaan sen tasolla, miten julkisuudessa kokonaiskirkon tehtävää, olemusta ja identiteettiä hahmotetaan.

 

Seuraava lainaus on teoksesta Kansankirkon myytinmurtajat, Edita 2009. Sen ovat kirjoittaneet tutkija Ilkka Halava, Tampereen seurakuntayhtymän diakoniajohtaja Matti Helin ja Vantaan seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön johtaja Pontus Salmi. Esipuheen on kirjoittanut piispa Mikko Heikka.

 

Kirkon jäsenyyden ja osallistumisaktiivisuuden väheneminen viestivät, että monet  kirkon rakenteet ja toimintakulttuurin muodot eivät enää puhuttele suomalaisia.  Jokaisella suomalaisella, myös niillä joiden asenteet poikkeavat kirkon työntekijöiden asenteista, on oikeus saada kirkolta tarvitsemaansa tukea arkiseen elämään, yhteyden kaipaukseen tai henkiseen ja hengelliseen etsintään. Kirkko on vastuussa erilaisia ihmisiä puhuttelevan hengellisen oppisanaston tuottamisesta ja vakiinnuttamisesta yhteiskunnassa. Kirkkoa tähän velvoittaa sen perustehtävä, lähetyskäsky (s. 7).

Tässä on jotain hyvää mutta myös valtavia ongelmia. Henkistä ja hengellistä etsintää on hyvin monenlaista. Onko meidän tehtävämme tosiaankin tuottaa ”hengellistä oppisanastoa” kaikille, sellaisillekin henkisille etsijöille, joita Luoja, Jeesus, syntien anteeksisaaminen, kaste, Jumalan syntymä ihmiseksi eivät kiinnosta. Entä jos ihmisen asenne on panteistinen tai henkisyyden etsintä suuntautunut idän uskontoihin? Pitääkö tähänkin etsintään aidon kansankirkon antaa apunsa?

 

Tähän Kansankirkon myytinmurtajat vaikuttaa pyrkivän

 

 Kirkolle elintärkeä kysymys on se, haluaako se olla aidosti kaikkien kirkko vai  tyytyykö se taantuvan perinneyhdistyksen rooliin. Kirkko ei voi toteuttaa ajatonta tehtäväänsä, jos se ei seuraa aikaansa ja avaudu jäseniään kohti (s. 8).

 

Pahana teos pitää seuraavaa:

 

 Kirkon viesti tuntuu olevan, että kansalaisten ja erityisesti muiden segmenttien on muutettava ajattelutapaansa ja elämäntyyliään päästäkseen kirkon toiminnan piiriin. Tähän huutoon kansa ei ole vastannut, ja aktiiviseurakuntalaisten määrä on huvennut vähäiseksi. Näissä valinnoissa pysymällä kirkko tulee määritellyksi marginaalisegmentin kirkoksi kansankirkon sijaan. Kirkon huomion ulkopuolelle jäänyt enemmistö saattaa haluta kirkkonsa takaisin, ja tällaisen kansanliikkeen  syntyminen on ennakoitavissa (s. 32)

 

Mutta eikö Kristuksenkin sanoma ollut: ”Muuttakaa mielenne (metanoiete) ja uskokaa ilosanoma, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Missä vaiheessa Suomen kansasta on tullut niin jumalista ja pyhää, että sille ei saisi julistaa mielenmuutosta Jumalan suhteen? Onko meidän tosiaan lopetettava mielen muutoksen (metanoia) saarnaaminen ja annettava kääntymättömän enemmistön ottaa kirkko valtaansa niin, että aidon Kristuksen kirkon sanomaa ei enää tarvitse kuulla?

 

Jos luemme Raamattua ja ymmärrämme identiteettimme kirkkona uskontunnustuksesta käsin, niin vastaus on, että ei tarvitse. Me saamme ja meidän pitää olla ”yksi ainoa, pyhä, yleinen ja apostolinen seurakunta eli kirkko”.

 

Juuri sellaisena me palvelemme parhaiten kansaamme. Niin kuin Jeesus sanoi:

 

  "Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan  suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat  sen jalkoihinsa.” (Matt 5:13)

 

Suola on kipakkaa. Mutta juuri sellaisena se maustaa ja säilöö. Jos suola ei enää ole kipakkaa, ihmiset syystäkin halveksivat sitä.

 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajatus kansankirkosta olisi hylättävä. Meidän on tuotava Kristuksen evankeliumi meitä rakastavasta Luojasta kohtaamaan jokainen kansalainen, ja muutkin. ”Leipävarras” on pidettävä mahdollisimman matalalla, niin matalalla, että aroin, syntisin ja tyhminkin löytää sen luo.

 

Juuri siihen uskontunnustus opastaa. Se opastaa lukemaan Raamattua ja saarnaamaan siitä hyvin armollisesta ja konkreettisesta näkökulmasta. Raamatussa ja uskossa on kyse kaiken Luojasta, myös aineellisen elämän Luojasta, joka rakastaa jokaista luotuaan, myös arkoja, syntisiä ja tyhmiä. Kaikkivaltiaana hän voi auttaa jokaista.

 

Kyse on Jumalan Pojasta, joka syntyi ihmiseksi. Tosi ja täysi Jumala tuli lihaksi, biologiseksi ihmiseksi menettämättä ihmeellistä jumaluuttaan, ainoaa, joka voi tyydyttää Jumalan kuvaksi luodun ihmisen elämän janon. Hän otti päälleen syntimme ja sovitti ne, koska hän tiesi, että kuinka arka ja syyllinen ja pelokas tavallinen kansankirkon jäsen on Jumalan pyhyyden edessä.

 

Kyse on Pyhästä Hengestä, joka itse luo seurakuntansa ja armonvälineittensä eli evankeliumin, kasteen ja ehtoollisen kautta tavalliseen heikkouskoiseen kansankirkon jäseneen uskon; tekee hänet osalliseksi ”pyhäin yhteydestä”, kristittyjen yhteydestä, jossa me saamme oppia rukoilemaan, vahvistua yhteisestä uskostamme ja kokea Jumalan antamaa rakkautta toisiimme ja Jumalaan. Tarkoituksena on, että siitä riittäisi seurakunnan ulkopuolellekin, kaikille avun tarpeessa oleville yhteiskunnassamme ja koko maailmassa.

 

Miksi meidän pitäisi kuvitella, että me kykenisimme itse, yksilöinä luomaan paremman ja todemman uskontunnustuksen tai paremman ja todemman tulkintahorisontin sille, mikä on Raamatun keskeinen sanoma, jota kirkko edustaa maailmassa? – Ei meidän pidä sellaista kuvitella. Jos kuvittelemme, kyseessä on paholaisen julkisuuteen syöttämä harha, jonka avulla se yrittää uskotella meille, että meidän on itse luotava itsellemme oma jumalamme. Tai että meistä on jo tullut ”kuin Jumala”, niin että me voimme itse päättää, mikä on uskonasioissa

[1] Yksimielisyyden ohje, Epitome, esipuhe, 3.

[2] Ks. esim. Lars Aejmelaeus, Apostolisen uskontunnustuksen raamatulliset juuret. ­– Oppi, kahle vai kalleus? Toim. Toivo J. Holopainen. STKSJ 224, Helsinki 2000, 11–36.

[3] Ks. Sammeli Juntunen, Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Kirjapaja 2010, 98–106, 184–209.

[4] Toisaalta ainekin on kerran ajassa luotua, ei ikuista, kuten kreikkalaisessa filosofiassa uskottiin. Tällainen ajattelu vapautti luonnontieteet idealismista ja johti lopulta kokeellisen metodin syntyyn. Ks. Tapio Puolimatka, Usko, tiede ja evoluutio. Helsinki 2008: Uusi tie.

 

 

[5] Hämmästyksekseni luin hiljattain Sana-lehdestä kirjoituksen, jossa evankeliumia ja jumalauskoa perusteltiin ihan pokkana sillä, että ne ovat kehittyneet evoluution prosessissa, koska niistä on hyötyä ihmislajin selviytymiselle.

 

[6] En ole varma onko tarpeen tämän osion lopuksi sanoa, että en tietenkään hylkää ajatusta lajien vähittäisestä kehityksestä evoluutiossa. Haluan sanoa, että jos olemme kristittyjä, meidän on uskottava, että Jumala, ”kaiken näkyvän ja näkymättömän Luoja” on ohjannut tuota prosessia Viisaudellaan. Emme voi jättää aineellista maailmaa pelkkien luonnonlakien ja sattuman varaan ja ajatella, että Jumalalla on tekemistä ainoastaan henkisten ja taiteellisten ja eettisten asioitten kanssa.

 

[7] Terho Pursiainen, Jumala. Kirjapaja 2004, 117-119.

[8] Vartija 2004, 92; Ks. Sammeli Juntunen, Kirkon raamattuteologiasta ja sen puuttesta, Kirjapaja 2010, 283-287.

[9] Juntunen 2010, 261–264.

[10] Juntunen 2010, 287–288.

[11] Näin on ollut jo vähintään Immanuel Kantista lähtien.