Rukoussunnuntai 2010

9.5.2010

Savonlinnan Tuomiokirkko

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Tänään on äitien päivä. Toivotamme kaikille äideille Jumalan siunausta. Kiitämme äitejä heidän rakkaudestaan ja vaivannäöstään meidän hyväksemme. Kiitämme Jumalaa äideistä.

Lisäksi tänään on rukoussunnuntai. Päivän tekstit puhuvat rukouksesta ja siitä, mitä lupauksia rukoilemiseen sisältyy.

Tällä kertaa en kuitenkaan lähde liikkeelle Raamatun teksteistä, vaan omasta kokemuksestani, eräästä rukoilemista koskevasta kokemuksesta. Näin ei kyllä pitäisi tehdä. Sanotaanhan, että ”itsestään paha pappi saarnaa”.

Menin 15 -vuotiaana Savonlinnan seurakunnan rippikoululeirille, kesällä 1979. En mitenkään mielelläni, sillä vastustin kristinuskoa. Se oli minusta epä-älyllistä ja hurskastelevaa. Ajattelin, että uskovaiset ovat aivottomia ja tahdottomia robotteja. En tuntenut ketään uskovaa, mutta minusta he olivat ilottomia ja kuvitellulle Jumalalle alistuneita tyhmyreitä.

Samalla oma elämäni oli tarkoituksetonta. Koin jotain sellaista, mitä filosofiassa nimitetään eksistentiaaliseksi ahdistukseksi: maailma oli merkityksetön. Siksi minä olin vieraantunut siitä ja itsestäni. Olisin hyvin voinut allekirjoittaa Raamatusta Saarnaajan kirjan sanat:

 

"Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. … Kaikki tyynni väsyttää itseänsä niin, ettei   kukaan sitä sanoa saata."

Rippikoulussa tajusin, että elämäni tyhjyys oli perimmiltään epätoivoista Jumalan kaipuuta. Vain jos löytäisin yhteyden maailman Luojaan, löytäisin elämääni ja maailmaani tarkoituksen.

Mutta Jumalahan oli ääretön, käsittämätön, sanomaton. Miten kukaan saattoi väittää löytäneensä yhteyden häneen?

Rippikoulun opetus Jumalan Pojan syntymästä ihmiseksi tarjosi minulle järisyttävän vastauksen: Jumala oli mahdollista tavoittaa, koska hän oli Jeesuksessa syntynyt ihmiseksi! Kaikkivaltias oli tullut lihaksi, ääretön äärelliseksi, meidän ihmisten tasolle.

Pappi piirsi piirtoheittimen kalvolle kuvan, jossa oli heiveröisiä, rikkinäisiä ja täysin toivottomia tikapuita. Ne olivat uskontoja, moraalia ja ajattelua, joilla ihmiset yrittivät päästä taivaaseen Jumalan luo. Mutta eivät ne yltäneet lähellekään Jumalaa. Sitten pappi piirsi kalvolle taivaan ja maan väliin ristin. Jeesuksen risti yhdisti taivaan ja maan, toi taivaan Jumalan maan päälle ihmisten tavoitettavaksi.

Jos se olisi totta, silloinhan minäkin voisin saada yhteyden Jumalaan!

Mutta ongelmana oli se, etten mitenkään voinut uskoa todeksi sitä, mitä pappi oli opettanut. Saihan niin sanoa, mutta miten se muka voisi olla totta! Miten joku Jeesus voisi oikeasti olla ihmiseksi syntynyt Jumala. Olihan noita jumaltaruja lukemattomia muitakin, Buddha ja hindujumalia. Eikö Jeesus ollut samanlaista ihmisten keksintöä?

Tässä kohden pääsen nyt lopulta päivän teemaan, rukoukseen. Aloin nimittäin rippikoulun aikana vimmatusti rukoilla Jumalaa, että jos hän tosiaan ja oikeasti on tullut meidän ihmisten luokse Jeesuksessa, niin että minä voisin uskoa sen todeksi. Pyysin tätä mielessäni koko ajan, monta päivää, enemmän kuin mitään. Varsinkin välitunneilla ja vapaa-ajalla menin omaan punkkaani, muka nukkumaan, nyrpeän näköisenä. En suinkaan halunnut näyttää kenellekään, että olin kiinnostunut uskon asioista tai varsinkaan, että rukoilin vimmatusti. Pelasin edelleen muitten poikien kanssa viiden pennin pokeria, lähinnä siksi, että se oli kiellettyä.

Näin jatkui monta päivää, ehkä neljä tai viisi. Rukoilin koko ajan aivan vimmattuna. Minua kannusti siihen kuulemani Raamatun kohta: ”Pyytäkää niin teille annetaan, etsikää niin te löydätte, kolkuttakaa niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, jokainen etsivä löytää ja jokaiselle kolkuttavalle avataan.” En edelleenkään voinut uskoa, mutta jatkoin äänetöntä taivaan puoleen huutamista.

Tässä on minusta kyse samasta asiasta kuin tämän päivän Vanhan testamentin tekstissä, jonka kuulimme lukupulpetista:

"Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra." (Jer 29:11–14)

Sain kokea, että tämä pitää paikkansa. Kun etsii Jumalaa koko sydämestään, hän antaa löytää itsensä. Voi joutua kolkuttamaan ja pyytämään pitkäänkin, mutta kun sen tekee kaikella mitä omistaa, niin lopulta ovi avataan.

Eräänä aamuna, kun heräsin siellä rippikoululeirillä, minulla oli tavattoman keveä, suorastaan autuas mieli. Ihmettelin sitä ja samalla huomasin, että nyt saatoin uskoa todeksi sen että Jeesuksessa Jumala oli syntynyt ihmiseksi. Siksi minullakin olisi tämän ihmeen vuoksi mahdollisuus yhteyteen maailman Luojan kanssa. Vielä eilen en voinut sitä uskoa, nyt uskoin. Jumala oli vastannut rukoukseeni, antanut minun löytää itsensä.

Ihmeekseni huomasin, että sinä aamuna minua ei huvittanut pelata viiden pennin pokeria alapunkan pojan kanssa. En pitänyt sitä edelleenkään suurena syntinä, mutta se ei vaan huvittanut.

Tämä on ollut tämänastisen elämäni ihmeellisin kokemus. Sitä jatkui vielä noin kaksi viikkoa rippikoulun jälkeenkin: ihmeellisen hyvä, taivaallinen olo, jossa teki mieli vähän väliä pysähtyä rukoilemaan. Taivaan Isä oli lähellä ja rakastin myös ihmisiä paljon enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Tästä tulee mieleeni Paavalin sanat päivän epistolatekstissä:

 

 ”Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja   voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät.” (Ef 3)

Sitten, kun eräänä aamuna rippikoulun jälkeen heräsin kotisängyssä, tuo taivaallinen olo oli poissa. Totesin mielessäni, että eihän niin voinutkaan jatkua. Jumala tahtoi, että palaisin arkeen ja maan pinnalle, opettelemaan uskomista vailla ihmeellisiä tunteita.

Sen jälkeen olen vain joskus ja lyhyitä aikoja kokenut samaa: voinut tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon, niin että Jumalan täyteys valtaa minut. Se on harvinaista herkkua, ja yleensä minun on elettävä ja uskottava vailla sellaista.

Tämän saarnan varsinainen sanoma on seuraava: Jos sinä haluaisit uskoa Jeesukseen mutta et osaa, niin tee kuten minä tein: rukoile hellittämättä, että Jumala antaisi sinulle uskon. Älä odota tunteita, pyydä pelkkää uskoa Jeesukseen, että hän on tullut tuomaan Jumalan lähelle sinuakin. Älä hellitä, jos mitään ei tapahdu. Rukoile vedoten tähän lupaukseen: ”Jokainen pyytävä saa, jokainen etsivä löytää, jokaiselle kolkuttavalle avataan”.

Tähän Jeesuskin kehottaa tämän päivän evankeliumissa: ”Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.”

Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme: Minä uskon …