Kirkollisesta raamattuteologiasta ja sen puutteesta

Esitelmä 20.3.2010. Sammeli Juntunen

 

Kirkolle Raamattu on Jumalan sanaa

Kristilliselle kirkolle varsinainen Jumalan Sana on Jeesus Kristus. Jumalan itseilmoitus on persoona, ei kirja. Tässä kristinusko eroaa esim. islamista, jossa ilmoitus tosiaan on kirja, Koraani.

 

Silti kaikki kristilliset kirkot ovat aina uskoneet, että myös Raamattu on Jumalan sanaa. Miksi? Siksi, että Raamatussa Jumala on, ihmisten kautta, ilmoittanut meille, kuka Jeesus on ja mitä hänessä meille on lahjoitettu.

 

 Näin asia ei suinkaan ole vain ns. ”fundamentalismissa”. Myös ortodoksit, katoliset, luterilaiset, anglikaanit, baptistit ja helluntailaiset pitävät Raamattua Jumala sanana. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että jumalanpalveluksissa luetaan Raamattua. Kun näin tehdään, Raamatun tekstiä kunnioitetaan erityisillä tavoilla. Meidän kirkossamme kansa nousee seisomaan tai lukija sanoo tekstin lopuksi: ”Tämä on Jumalan sanaa”. Tarkoituksemme on kuulla, mitä Jumala puhuu meille Raamatun kautta.

 

Suomessa on kuitenkin viimeisten 30 vuoden aikana käynyt yhä vaikeammaksi pitää Raamattua Jumalan sanana, myös kirkon piirissä. Tähän on useita syitä.

 

Raamatun jumalallisuus on usein perusteltu sillä, että Raamattu on erehtymätön, myös historiallisesti ja luonnontieteellisesti. Tämä johtuu siitä, että Raamatun kirjoittajilleen sanellut eli inspiroinut Pyhä Henki ei ole voinut erehtyä. Tieteellinen raamatuntutkimus eli eksegetiikka on kuitenkin osoittanut Raamatusta monia sisäisiä ristiriitoja, historiallisia epätarkkuuksia ja luonnontieteellisiä virheitä. Uuden testamentin eksegetiikan Professori Heikki Räisänen osoitti v. 1981 kirjassaan ”Miten ymmärrän Raamattua oikein”, että niitä ei pidä yrittää selittää pois. Ne johtuvat Raamatun pitkästä inhimillisestä syntyhistoriasta, jota voi tutkia tieteellisesti.

 

Tämä Räisäsen näkemys löi läpi ja se oli hyvä asia. Mutta onnetonta oli se, että lapsi on mennyt pesuveden mukana.  Raamatun olemus Jumalan sanana alkoi horjua monien mielessä, aivan turhaan. Raamattu voi olla Jumalan sanaa siitä huolimatta, että sen inhimilliset kirjoittajat ovat tuoneet siihen oman leimansa.

 

Mitä Raamatun arvovallan rapistumisesta on seurannut?

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tila on 2000-luvulla noussut yleiseksi puheenaiheeksi. Kirkon ongelmia on hahmoteltu erilaisilla foorumeilla. Eräs näistä oli Kotimaa-lehdessä vuonna 2006 julkaistu artikkelisarja Kirkon korjaaja. Sen ärhäkimmän analyysin esitti dramaturgi Outi Nyytäjä (15.12.2006). Hänen mukaansa kirkko on sortunut mielistelyyn ja populismiin. Niiden sijaan tarvittaisiin ankaraa ja vaativaa mutta ei ahdasmielistä uskoa. Vain näin voidaan löytää taide, kauneus ja pyhä. Nyytäjän mukaan parasta mitä kirkolle voisi tapahtua, olisi iso kriisi, joka ottaisi löysät pois.

 

–        Miksi suurista ja vaikeista asioista yritetään tehdä helppoja?

–         On pitäydyttävä siihen mikä on Jumalan sanaa. Synti on otettava vakavasti, samoin ihmisen vastuu omista teoistaan.

–        Kirkko on menettänyt arvokkuutensa. Nyt se tulisi erottaa valtiosta lopullisesti. Se merkitsee tietysti kamppailua taloudesta, mutta sitä ei tule toteuttaa halpahintaisesti tai populistisesti.

 

Suomen luterilaisuudesta on Nyytäjän mielestä tullut soma ja säyseä ”vekkihameuskonto”, josta puuttuu sekä raadollisuus että pyhyys.

 

Itselleni kirkon ongelma näyttäytyy seuraavanlaisena: Luterilainen kirkkomme ei ole kiinnostunut teologiasta.  Teologia on tärkeä asia. Se on uskon ja järjen yhteispeliä, ymmärrystä etsivää uskoa (fides quarens intellectum, teologian ikiaikainen määritelmä). Kun se puuttuu, samalla väistämättä puuttuvat Nyytäjän kaipaamat liekki, palo ja ideologia. Tai jos sellaista on, se ei yleensä teologiasta, vaan jostain muusta. Tätä muuta ovat talous, sosiologia ja psykologia, mainostoimistojen osaaminen, etiikka, viestintä ja sen tekniset välineet. Joskus tuntuu, että evankelis-luterilainen kokonaiskirkko on ulkoistanut Jumalasta puhumisen mainostoimistoille.

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulisi palata Jumalaa etsivään ajatteluun eli teologiaan. Se taas edellyttää, että kirkko löytää itselleen julkisesti päteviä kriteereitä, joiden perusteella tosi ja keskeinen opetus Jumalasta, maailmasta ja ihmisestä erotetaan harhasta ja sivuseikoista.

 

Keskeisin väline siihen on kirjoitettu Jumalan sana eli Raamattu. Ilman sitä kirkko muuttuu itse omaksi auktoriteetikseen. Sen sanoma hajoaa kirkkopoliittisten ryhmittymien väliseksi kamppailuksi vallasta ja näkyvyydestä.  Se ei ole ”Kristukseen kasvamista”, joksi apostolit kirkon olemuksen ymmärsivät.

 

Uudessa kirjassani Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta yritän etsiä sitä, kuinka Suomen evankelis-luterilainen kirkko voisi uudelleen löytää Raamatun kirjoitettuna Jumalan sanana, joka kertoo pätevän version sille uskotusta sanomasta. Puhe Raamatusta Jumalan sanana samaistetaan nyky-Suomessa yleensä oppiin Raamatun erehtymättömyydestä. Kerrottakoon siksi jo tässä vaiheessa, että sellaista en yritä. Kirjani eroaa tässä suhteessa esimerkiksi Tapio Puolimatkan teoksesta Usko, tiede ja Raamattu (2007).

 

Vielä raamattuteologian puutteesta

Teologian ohuus on 2000-luvulla johtanut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtaisaan yleisen mielipiteen kosiskeluun, joka tapahtuu uskon sisällön kustannuksella. Paras esimerkki tästä on Helsingin seurakuntayhtymän syksyllä 2007 aloittama mediakampanja Usko, toivo ja rakkaus. Siihen liittyvässä mainoksessa todettiin muun muassa näin:

 

Kristinusko tarjoaa parhaimmillaan sinulle juuri tätä. Keskustelua, jossa jokainen näkemys on yhtä arvokas. - -  Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiskelevat ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. - -  Seurakunnalla on oikeus päättää, millaisessa kirkossa se haluaa keskusteluaan käydä. Ja siellä, missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan.” (Kirkko ja kaupunki 17.10. 2007).  

 

Jos tämä pitää paikkansa, kirkolla ei enää ole sanomaa. Sen tilalle on tullut elämänkysymysten pohdinta. Kirkkoa ei luo Jumalan sana vaan ihmisten keskustelu.

 

Samanlaisesta perusajatuksesta kertoo vaikkapa Kirkkohallituksen mietintö Vuoropuhelun kirkko. Sen on tarkoitus toimia kirkon viestinnän strategiana vuosina 2004–2010. Siinä sanotaan näin:

 

Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja oikeus ilmaista ajatuksiaan ja uskonkokemuksiaan – myös ilman teologista koulutusta ja termien hallintaa. Tämä luterilaisen kirkon jäsenen ”jokamiehen oikeus” perustuu kasteessa saatuun yleiseen pappeuteen. (s. 18).

 

Kasteteologian valossa tällainen väite tuntuu oudolta. Ennen kasteen toimittamista läsnäolijat lausuvat yhteen ääneen Apostolisen uskontunnustuksen. Sitten pappi sanoo sanoo: ”Tähän uskoon ja kaikkien sen lupausten omistamiseen kastamme tämän lapsen Kolmiyhteisen Jumalan nimeen.” Uskontunnustuksessa ilmaistujen Jumalan tekojen ja lupauksien omistaminen on siis kasteessa saatu kirkon jäsenen jokamiehen oikeus – ei omien uskonnollisten ajatusten kuulluksi saaminen.

 

Evankelis-luterilainen kokonaiskirkkomme ei mielestäni enää kykene tai halua pitää julkisuudessa esillä raamatullista sanomaa Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen Kristuksessa tuomasta pelastuksesta. Aiempi sanoma alkaa hajota ja muuttua kirkkopoliittiseksi riitelyksi. Se aiheuttaa sen, että myös ei-kirkollisessa julkisuudessa jumalapuhe on banalisoitumassa.

 

Esimerkiksi tästä käy vaikkapa kirjailija Erik Wahlströmin romaani Jumala. Wahlströmin kirjan mukaan Raamatun Jumala eli ”Jumppu” on nuoruudessaan miesten esinahkoja keräilevä olento, joka haluaa pitää niistä näyttelyn. Myöhemmin Jumppu viisastuu, vanhenee, väsyy ja lopulta vetäytyy eläkkeelle ja jättää ihmiset yksin. Sitä ennen hän Wahlströmin mukaan Raamatussa muun muassa ”kieltää naisen ruumiillisuuden ja sitä kautta myös tämän seksuaalisuuden”. Romaanin henkilögalleriaan kuuluu myös Jumpun poika, Jesse.

 

Wahlström on kirjailija. Häneltä ei voi vaatia teologille tai papille kuuluvaa teologista tyylitajua, vaan pikemminkin luovuutta. Tällä perusteella hänen raamatuntulkintansa on ehkä hyväksyttävä,  sillä edellytyksellä, että siihen ei suhtauduta vakavasti. Tiedotusvälineissä Wahlströmin kirjaa on kuitenkin pidetty vakavasti otettavana teologisena puheenvuorona. Maamme suurimmassa kulttuurilehdessä, Suomen Kuvalehdessä, Wahlströmin kirjan pohjalta laadittu haastatteluartikkeli otsikoitiin sanoilla: ”Miehestä ja Jumalasta”. Etusivuilla artikkeliin viitataan sanoin ”Reko Lundán & Erik Wahlström: keskustelu totuudesta, ihmisestä ja Jumalasta” ja ”Kirjailijat Reko Lundán ja Erik Wahlström perimmäisten kysymysten äärellä.” Haastattelussa Wahlström tuntuu itsekin suhtautuvan kirjaansa jossain määrin vakavasti. Hänen mukaansa ”esinahkakysymykselle” on ”vankka pohja Raamatussa”.

 

Myös Helsingin Sanomissa Wahlströmin kirjaa on pidetty tärkeänä puheenvuorona. Kriitikko Martti Mäkisalo viittasi siihen 17.12.2006 artikkelissaan Oikukas ja verenhimoinen Jumala pysyy, jossa hän arvioi ruotsalaisen Jonas Gardellin hiljattain suomeksi käännettyä kirjaa Jumalasta.

 

Kuvastaakohan tätä aikaa, että syksyn tärkeimpien teosten joukkoon kuuluu ainakin kaksi kriittistä Jumala-kirjaa? Erik Wahlströmin satiirinen romaani Jumala oli tuskin ehtinyt kirjakauppoihin, kun vierelle pamahti ruotsalaisen Jonas Gardellin haastava pohdiskelu Jumalasta. Gardellin kirjaa voisi luonnehtia muun ohessa tahattomaksi ”selitysteokseksi” Wahlströmin Jumalalle. Kun Wahlströmin pikkusieluinen ja väkivaltainen romaanihenkilö-jumala oikkuilee ja harjoittaa mielivaltaa, Gardell käy läpi vankkaan tutkimustietoon nojaten Raamatun tekstejä ja toteaa, että juuri tällaisen, oikukkaan ja verenhimoisen demonijumalan kohtaamme tosiasiallisestikin monilla Raamatun sivuilla.

Gardell kysyy, että kun olemme luopuneet ajat sitten Torista, Odinista ja Frejasta, niin miksemme voisi yhtä hyvin luopua niistä jumalista, ”jotka ovat tyhmiä kuin kivet ja joihin uskottiin kivikaudella, pronssikaudella ja rautakaudella Kanaanissa, Mesopotamiassa ja Egyptissä!”

 

Mäkisalon artikkeli on oire kulttuurin murroksesta. Vielä 1990-luvulla Suomessa ei näin Jumalasta kirjoitettu. Samasta murroksesta kertoo syksyllä vuonna 2006 esitetyn TV-sarjan Kaikki Jumalan oikut nimi. Vuosikymmen sitten se olisi särähtänyt yleisön korvaan. Suomalainen julkinen sana oletti yli 800 vuotta, että Raamatun Jumala on kaikkivaltias ja armollinen Luoja, joka käskyillään ja Kristuksen maailmaan lähettämisellä pyrkii rajoittamaan ja parantamaan ihmisten väkivaltaisuutta ja oikullisuutta. Kun tämä näkemys muuttuu niin, että oikullinen osapuoli onkin Jumala eikä ihminen, muuttuu sen ohessa paljon muutakin.

 

Yhteiskunnan Jumalaa koskevan keskustelun banalisoituminen johtuu siitä, että teologiset  ja raamatullisten kriteerit ovat kadonneet siitä, koska kirkkokaan en enää niistä ole kauhean kiinnostunut. Jäljelle jää kunkin yksilön itse itselleen luoma jumalakuva. Sellainen saattaa kuulostaa ihanalta, mutta se johtaa banalisoitumiseen – ensin yhteiskunnan jumalapuheen ja loppujen lopuksi koko yhteiskunnan banalisoitumiseen. Yhteisöllä ja yksilöllä ei nimittäin silloin enää ole transsendenssia, tuonpuoleisuutta, johon Totuus, Kauneus, Hyvyys, Merkitys ja Oikeus nojaavat tavalla, joka ylittää yksilön subjektiivisen mielipiteen. Jumalasta tulee makuasia. ”Hengellisyys” voi tarkoittaa sitä, että henkilön T-paidassa lukee ”Jesus is my home-boy”.

 

Yhteiskunnan jumalapuheen banalisoituminen banalisoi lopulta myös yhteiskunnan. Pelkkä tämänpuoleisuus tai yhteiskunta poliittisena tai taloudellisena järjestelmänä eivät kykene antamaan ihmisille sitä, mitä he tarvitsisivat jäsentääkseen arkiset kokemuksensa osaksi suurempaa kokonaisuutta.

 

Sekulaari yhteiskuntakin tarvitsee siis kirkkoa, joka kunnioittaa omaa sanomaansa ja sen auktoriteettia. Kuten Nyytäjä sanoi, ”vain näin voidaan löytää taide, kauneus ja pyhä”.

 

Evankelis-luterilaisen kirkkomme on siksikin uudelleen löydettävä Raamattu auktoriteetin omaavana Jumalan sanana. Raamatun auktoriteettia on pystyttävä perustelemaan julkisuudessa sillä tavoin, että ajatusta siitä ei heti samaisteta ”fundamentalismiin”.

 

Miksi Raamattua on Suomessa vaikea pitää Jumalan sanana?

Suomen ehkä vaikutusvaltaisin eksegeetti on emeritusprofessori Heikki Räisänen. Suuri osa Raamatusta, sen tutkimuksesta ja soveltamisesta käytävästä keskustelusta tapahtuu Suomessa edelleen Räisäsen esittämien kysymysten ja ratkaisuyritysten puitteissa

 

Räisäsellä on vahvat ansionsa. Tärkein niistä on fundamentalismin kaataminen. Kirjassaan Kuinka tulkitsen Raamattua oikein (1981) Räisänen osoitti, että Raamatun sisäisiä ristiriitoja ja luonnontieteellisiä epätarkkuuksia ei tule selittää pois. Ne selittyvät Raamatun pitkällä, historiallisella syntyprosessilla. Räisäsen ohjelma vapautti monet Suomen kristityt turhista älyllisistä paineista, joita syntyy, jos Raamattua luetaan sanainspiraatio-opin valossa, historiallisesti ja luonnontieteellisesti tarkkana tekstinä. Raamattu vapautui ja siitä tuli helpommin lähestyttävä, kun sen lukijan ei enää tarvinnut kuluttaa voimiaan historiallisiin ristiriitoihin tai luonnontieteellisiin ongelmiin.

 

Ansioistaan huolimatta Räisäsen agenda on tuonut suomalaiseen raamattukäsitykseen haitallisia piirteitä.

 

1) Raamatun tutkimuksen ja tulkinnan arviointi on Suomessa kapeutunut pelkälle ”konservatiivi” – ”liberaali” -akselille. Tällä akselilla ”konservatiivi” on yhtä kuin sokea ja naiivi, ”liberaali” yhtä kuin älyllinen, rehellinen ja moraalisesti valpas. Hyvin usein käy niin, ettei teologiasta tai teologista ajatella enää mitään muuta, kuin että onko hän ”konservatiivi” vai ”liberaali”. Tämä näkyi jälleen arkkipiispan vaalissa. Sama hahmotustapa vallitsee raamattunäkemyksessä. Räisänen on ”liberaali” eli hyvis, hänen kriitikkonsa ovat ”konservatiiveja” eli pahiksia.

 

2) Raamatuntutkimuksen kohteesta vallitsee epäselvyys. Ei ole selvää, onko eksegetiikan tarkoitus saada selville Raamatun tekstien teologinen sanoma vai rekonstruoida tekstien takana oleva historiallinen tapahtumakulku. Ei nähdä, että tekstin merkitys ei ole yksin historiatiedettä. Merkitys on myös tekstin juonessa, eli kirjallinen asia.

 

3) Räisänen on kuvitellut tekevänsä eksegetiikassaan teologiasta vapaata historiatiedettä. Tuo haitallinen kuvitelma on tullut osaksi suomalaista raamattukäsitystä. Mitään teologiasta vapaata Raamatun tutkimusta tuskin on edes olemassa. Jokaisella tutkijalla on joitain teologisia taustaoletuksia, joista tulisi olla tietoinen.

 

4) Räisäsen ohjelmassa ”tutkimuksen” eli ”historian faktojen” tasolla vallitsee käsitys ”standardinäkemyksestä”, jota kukaan ”vakavasti otettava tutkija” ei kyseenalaista.

”Teologian” eli Raamatun nykyaikaan tuovan tulkinnan tasolla sen sijaan vallitsee valtava subjektiivisuus. Tämä aiheuttaa sen, että käytännön kirkollisessa elämässä Raamatun julkinen arvovalta katoaa kokonaan. Tai se siirtyy ”tulkintaa” tekevälle yksilölle.

 

5) Raamatun sisäinen ristiriitaisuus painottuu Räisäsellä kohtuuttoman paljon. Tämän vuoksi Suomen julkisuudessakin usein ajatellaan, että Raamatussa ei ole mitään kokonaissanomaa.

 

6) Raamatun kaanon ei Räisäsen mukaan ole hyväksyttävä käsite eksegeettiselle tutkimukselle. Siksi Raamatun kokonaisuuden ja suurten linjojen hahmottaminen ei nykyisin onnistu Suomen evankelisluterilaisessa kirkossakaan.

 

Koska tällainen tutkimusote on lyönyt itsensä läpi ”sivistyneenä” pidetyssä ajattelussa, Suomessa ei ole poliittisesti korrektia uskoa Raamattuun auktoriteettina, Jumalan sanana. Jos sellaisesta puhuu, saa otsaansa leiman ”herätyskristitty konservatiivi”. Tai ”fundamentalisti”.

 

Apuja uusimmasta kansainvälisestä tutkimuksesta

Tilanteeseemme olisi saatavissa apuja kansainvälisestä raamattukeskustelusta. USA:ssa ja Britanniassa on viimeisten 20 vuoden aikana syntynyt ammattiteologien ryhmiä, jotka ovat kiinnostuneita nimenomaan kirkollisesti ja hengellisesti relevantin, mutta silti akateemisesti uskottavan raamatuntulkinnan luomisesta. Monet näistä ryhmistä ovat ekumeenisia. Niihin kuuluu katolisia, luterilaisia, reformoituja, evankelikaaleja, anglikaanisia ja ortodoksisia jäseniä. Ryhmät ovat julkaisseet artikkelikokoelmia, joihin kukin kirjoittaja on ammentanut omasta traditiostaan aineksia. Yhteisenä huolena on se, että historiallis-kriittinen eksegetiikka on ansioistaan huolimatta liian usein tehnyt kirkollisen ja hengellisen Raamatun lukemisen mahdottomaksi tai ainakin vaikeaksi.

 

Kun kirjoitin uusinta kirjaani, näiden ryhmien olemassaolo herätti minussa toivon paremmasta. Siksi laitoin kirjani motoksi psalmin 60 jakeet 5-7. Psalmin otsikko on ”Rukous tappion kääntyessä voitoksi” ja teksti menee näin:

 

Sinä olet antanut kansasi nähdä kovia päiviä; olet juottanut meitä päihdyttävällä viinillä. Mutta sinä olet antanut lipun niille, jotka sinua pelkäävät, että he kokoontuisivat sen turviin, jousta pakoon. Että sinun rakkaasi pelastetuiksi tulisivat, auta oikealla kädelläsi ja vastaa meille.

 

Tekstin merkitys ei ole vain historiantutkimuksen asia

Eräs keskeisin apu on sen havaitseminen, että Raamatun merkitys ei ole yksin sen teksteistä historiatieteellä rekonstruoitu historia.

 

Professori Räisäsen koulukunta on paikantanut Raamatun merkityksen hyvin vahvasti siihen uskonnonhistorian rekonstruktioon, joka on Raamatun tekstien perusteella luotu tieteellisessä tutkimuksessa.

 

Tällöin on unohtunut se, että tekstin merkitys ei ole yksin sen perusteella luodussa historian rekonstruktiossa. Tämän näkee vaikkapa Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaanista. Sen taustalla on historia, Linnan kokemukset jatkosodasta konekiväärikomppaniassa. Romaanin henkilöillä on historiallisia vastineita, esim. Rokalla tai Lammiolla.

 

Silti Tuntemattoman sotilaan merkitys ei ole se rekonstruktio, jonka sotahistoria pystyisi sen perusteella luomaan sen taustalla olleista tapahtumista. Rokan identiteetti ei ole se kannakselainen maanviljelijä, joka on inspiroinut Linnaa kirjoitustyössään. Tuntemattoman sotilaan merkitys on tekstin juoni, se millaisina sen henkilöhahmot juonessa piirtyvät ja mitä teksti kertoo suomalaisesta miehestä.

 

Vastaavalla tavalla Raamatun merkitys ei ole pelkästään siinä historian rekonstruktiossa, jonka historiallis-kriittinen raamatuntutkimus siitä luo. Raamatun merkitys on myös sen tekstissä, siinä juonessa, joka jatkuu Raamatun eri kirjojen läpi Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin, 1 Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan.

 

Suomalaisen eksegetiikan valtavirta ei ole kyennyt näkemään tätä siksi, että se on paikantanut tekstin merkityksen liiaksi pelkkään historiaan tekstin takana. Siksi Raamattu on hajonnut osiinsa, jotka on nähty keskenään ristiriitaisina ja sellaisina, ettei niistä muodostu kokonaisuutta.

 

Syynä on se, että tieteellinen historiankirjoitus ei voi tunnustaa Jumalaa, joka toimii historian tapahtumissa. Siksi esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemus on usein jätetty pois eksegetiikan rekonstruoimasta uskonnonhistoriasta. Samoin pois jää ajatus Jumalasta, joka olisi käyttänyt Raamatun 2000 vuotta pitkää syntyhistoriaa välineenä, jolla hän on kirjoituttanut ihmiskunnalle sanansa.

 

Suomalaisen eksegetiikan valtavirta ei tunne tällaista ajatusta. Se tulkitsee tekstejä yksinomaan niiden oletetusta historiallisesta kirjoitustilanteesta lähtien. Koska kukaan tekstien inhimillisistä kirjoittajista ei voinut kirjoitushetkellä aavistaa, että hänen tekstinsä päätyisi osaksi Pyhää Kirjaa, katsotaan, että tekstin tulkinta osana Raamatun suurta kokonaisjuonta olisi vastoin kunkin Raamatun yksittäisen kirjan aitoa sanomaa.

 

Raamattu on siksi Suomessa hajonnut tai hajotettu osiinsa. Pirstaleista on vaikea saada kokonaisuutta, tai jos sellainen saadaan, se on jokaisen yksilön itse itselleen luotava, otettava Raamatusta sellaisia osasia, jotka häntä itseään miellyttävät.

 

Tämäkin on aiheuttanut sen, että Raamattua on Suomessa enää hankala mieltää Jumalan sanaksi. Raamattu nimittäin toimii Jumalan sanana kokonaisuutena. Osia on tulkittava kokonaisuuden valossa, hankaliin kohtiin on etsittävä valaisua kokonaisuudesta. Koska kokonaisuus on pirstottu ylen määrin historiallisella otteella kappaleiksi, katoaa se laaja ”punainen lanka”, jonka Jumala on sanallaan halunnut meille ilmaista.

 

Tämä näkyy esim. siinä, että tavalliset seurakuntapapit eivät uskalla (tai ehdi) selittää laajempia Raamatun kokonaisuuksia. Raamattuluennot ovat pitkälti herätysliikkeitten heiniä.

 

Kuten sanottua maailmalla on kuitenkin puhaltamassa uusia tuulia, joiden perusteella olisi mahdollista uudistaa suomalaista raamattukäsitystä. Olen koonnut näitä ajatuksia kirjaani Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Tässä voin ottaa niitä esiin vain hyvin lyhyesti.

 

 Olennaista on se, että historiallisen otteen lisäksi myös kirjallinen, tekstin juoneen liittyvä narratiivinen ote nostetaan arvonsa. Samaan suuntaan näyttää Raamatun kokonaisuuden, kaanonin eli kirjakokoelman uusi arvostus. Kaanon antaa kirjallisen kontekstin, oikean horisontin tulkinnalle.

 

Kanoninen tulkinta

Aiemman, nykyisinkin Suomessa yleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan se, mitä tekstejä Pyhiin kirjoituksiin valikoitui, on valtapolittinen päätös, joka on noiden tekstien alkuperäiselle intentiolle vieras. Vanhan testamentin Professori Veijola ajatteli asiasta toisin:

 

              Yleisesti vallalla oleva käsitys Raamatun kaanoniin eli ohjeellisten kirjojen                                  kokoelman muotoutumisesta lepää sen olettamuksen varassa, että kaanon on                                 syntynyt varsin myöhään rabbien ja kirkonmiesten tekemien valtapoliittisten                                      päätösten pohjalta. - - Tämä näkemys kulkee    käsi kädessä sen olettamuksen kanssa, että                    samalla rabbit ja kirkonmiehet olisivat hävittäneet tai ainakin pimittäneet suuren joukon           arvokasta muinaisisraelilaista ja varhaiskristillistä kirjallisuutta, joka ei sopinut heidän               ahtaisiin uskonnollisiin käsityksiinsä. Näkemystä käytetään hyväksi                                            monenlaisissa ideologisissa ja uskontopoliittisissa välienselvittelyissä tietämättä,                               että sen historialliset perusteet ovat sortuneet.

 

Veijolan mukaan viime vuosikymmenten kaanonin syntyä koskeva tutkimus auttaa ymmärtämään, että

 

- - niin VT:n kuin UT:nkin kaanon on syntynyt Raamatun kirjojen omalta pohjalta pitkän kehityksen tuloksena, jota on ohjannut uskonnollisen yhteisön sisäinen uskontaju eli kanoninen tietoisuus, kuten modernissa tutkimuksessa on tapana sanoa. Kaanoniin synty on viimeinen vaihe siinä pitkässä prosessissa, jossa Raamatun traditiot ovat syntyneet, kehittyneet ja saavuttaneet nykyisen muotonsa.

 

Raamatun kirjakokoelman eli kaanonin merkitys on siinä, että se luo kirjallisen kontekstin, jossa yksittäiset tekstit saavat merkityksen osana kokonaisuutta. Konteksti muodostuu pelastushistoriallisesta juonesta, joka kulkee kirjasta toiseen, läpi Raamatun. Pelkän historialliskriittisen otteen vallitessa tällaista juonta on mahdoton havaita, sillä kukaan yksittäinen kirjoittaja ei voinut historiallisessa kirjoitustilanteessa arvata, että hänen tekstinsä tulisi myöhemmin osaksi Pyhän kirjan kokonaisuutta.

 

Osana kaanonia yksittäinen teksti saa viittaussuhteita toisiin Raamatun teksteihin. Se saa niistä ”täydemmän merkityksen” (sensus plenior) kuin mitä alkuperäinen inhimillinen kirjoittaja osasi arvata. Nuo merkitykset tulevat Raamatun jumalalliselta kirjoituttajalta, joka on käyttänyt inhimillisten kirjoittajien tekstejä osana suurempaa kokonaisuutta, Jumalan sanaa.

 

 

Vanhan testamentin vertauskuvallinen tulkinta

Eräs keskeinen tapa, jolla tuo ”täydempi merkitys” toimii, on allegoria eli typologia eli vertauskuva. Monet Vanhan testamentin tekstit ovat oman sanomansa lisäksi ennakoivia vertauskuvia Uudesta testamentista, Kristuksesta ja hänen kirkostaan tai siitä, mitä häneen uskovat yleensä joutuvat kokemaan.

 

Jeesus itse esitti tämän Vanhan testamentin allegorisen tulkinnan:

 

Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” (Luuk. 4:16–21)

 

Vielä selvempänä kyseinen ajatus on Emmauksen tie -kertomuksessa:

 

Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa. Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.” - -  He sanoivat toisilleen: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” (Luuk. 24:25–27, 32)

 

Luterilaisuus on vierastanut Vanhan testamentin vertauskuvallista tulkintaa. Ortodoksiselle ja katoliselle kirkolle se on itsestään selvyys.

 

Narratiivinen tulkinta

Narratiivisen (kertomuksellisen) teologian perusidea on yksinkertainen: Raamatun teksteillä on läpi kaanonin jatkuva juoni, “raamatullinen kertomus”, jossa Israelin Jumala identifioituu siksi armolliseksi Luojaksi, Lunastajaksi ja Pyhittäjäksi, joka hän on: kaiken luonut Jumala, joka pelasti kansansa Israelin Egyptin orjuudesta, voitti ihmiskunnan synnin ja kuoleman herättämällä Poikansa Jeesuksen kuolleista ja lähettää seurakunnalleen Pyhän Hengen, jossa tulemme osallisiksi Jeesuksen hankkimasta pelastuksesta.

 

Yksinkertaisesta maallikosta tämän kaltainen teoria Raamatusta saattaa vaikuttaa itsestään selvältä. Suomalaisen teologikoulutuksen 1980-luvulla saaneelle asia ei näin ole. Opiskelijaa, joka olisi uskaltautunut yhdistelemään eri aikakausina syntyneitä Raamatun tekstejä toisiinsa juonelliseksi kertomukseksi, olisi 1980-luvulla ainakin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa pidetty ”sorsateologina”.  Ilmaus viittaa puolisukeltajaan, joka korkeintaan käväisee veden alla, mutta pulpahtaa heti takaisin pintaan, ilman että vesi on imeytynyt siihen lainkaan. Vastaavalla tavalla 1980-luvun sorsateologi oli sisimmässään immuuni eksegetiikan opettamalle syvälliselle ja tieteelliselle tavalle ymmärtää Raamattua. Se perustui historialliskriittiselle tutkimukselle, jonka mukaan Raamattu ei voi olla juonellinen kertomus, muuten kuin naiivien fundamentalistien kuvitelmissa.

 

En usko, että nykyinen tilanne poikkeaa kovin paljoa 1980-luvusta, ainakin jos ajatellaan 2000-luvun perusteologin saamaa kuvaa eksegeettisesti vastuullisesta Raamatun käytöstä. Siihen ei Suomessa vieläkään oikein mahdu ajatusta Raamatun eri osien läpi kulkevasta kanonisesta juonesta

 

En missään tapauksessa halua väheksyä historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta. Sen avulla voidaan saada arvokasta Raamatun syntytapaan liittyvää tietoa. Mutta jos tuo metodi hallitsee yksin, silloin menetetään jotain olennaista: Raamatun kirjallisen juonen tapa tarkastella todellisuutta.

 

Brittiläinen teologi ja kirjallisuustieteilijä C. S. Lewis on esittänyt historiallis-kriittisen ja narratiivisen otteen suhdetta seuraavalla vertauksella: 

 

Mies menee työkaluvajaan. Ovi sulkeutuu. Sisällä on pimeää, sillä ikkunat on tiiviisti suljettu luukuilla. Kuitenkin yksittäinen valonsäde työntyy sisään jostain seinän rakosesta. Mies astuu askeleen taaksepäin, voidakseen tarkastella sädettä

paremmin. Hän pystyy erottamaan siinä yksittäisiä, pienen pieniä pölyhiukkasia leijailemassa. Mutta kun hän astuu valonsäteeseen ja katsoo sitä pitkin, edellinen kuva katoaa. Hän ei näe enää valonsädettä, ei vajaa eikä pölyhiukkasia, vaan vihreitä puunlehtiä heilumassa tuulessa ja niiden takana välkehtivän auringon.

 

Kertomuksen tarkoituksena on havainnollistaa kahta tietämisen tapaa. Ensimmäinen on se, jossa ”astutaan askel taaksepäin”, irrottaudutaan välittömästä kokemuksesta ja pyritään tarkastelemaan kohdetta objektiivisesti ja kriittisesti eli ulkopuolisesti arvioiden, menemättä mukaan kohteen omaan katsantotapaan. Tätä tiedon hankinnan muotoa Lewis nimittää termillä looking at (katsoa jotakin). Toinen tiedon hankinnan tapa on se, jossa mennään mukaan tiedettyyn asiaan ja tarkastellaan maailmaa sen tarjoaman kokemuksen sisäpuolelta, katsellen sitä “pitkin” (looking along). Silloin objektiivinen näkökulma katoaa, mutta sen sijaan tulee toinen, muulla tavoin tosi ja syvällinen tapa nähdä todellisuus.

 

Raamatun käyttöön Lewisin vajavertaus liittyy siten, että historiallis-kriittinen ote on looking at -tyyppistä. Moderni aika on painottanut ja painottaa tämän näkökulman tarpeellisuutta, myös sen tarpeellisuutta kirkolle. Tässä se on ollut osittain oikeassa. On hyödyllistä tietää, milloin ja millaisissa historian tilanteissa kukin Raamatun teksti on kirjoitettu ja milloin se toimitettu lopulliseen muotoonsa. Näin voidaan päästä selvyyteen inhimillisen kirjoittajan tekstille antamasta merkityksestä.

 

Haittapuolena modernin raamattutieteen edellä mainitussa painotuksessa on se, että looking at- näkökulmasta on tehty ikään kuin todempi ja perustavampi näkökulma kuin kirkon perinteinen tarkastelutapa. Perinteisessä lukutavassa Raamattua käytetään kaanonin perusidean mukaisesti pyhänä kirjana ja lähdetään mukaan sen kokonaisjuonessa olevaan tapaan katsoa todellisuutta. Moderni raamattutiede sen sijaan tuijottaa valonsäteessä olevia pölyhiukkasia ja kuvittelee, että kirjan varsinainen totuus on niissä.

 

Narratiivinen Raamatun tulkintatapa tuo Raamatun tekstejä ”pitkin” katsovan tarkastelutavan arvoonsa. Raamatun kertomuksesta avautuu todellisuuteen näkökulma, joka on todempi ja kauniimpi kuin se, joka saadaan looking at -näkökulmasta. Tämä johtuu siitä, että Raamatun kokonaisuus on Jumalan sanaa, jossa hän itse antaa ihmiskunnalle todellisuuteen sellaisen näkökulman, josta hän katselee luomakuntaa ja sen pelastusta.

 

On tietenkin olemassa muutakin totuutta kuin se, minkä Raamatun kertomus ja sen ”tekstin maailma” tarjoavat. Siksi looking at on myös tarpeellinen tiedon hankintatapa. Mutta eikö raamatullisen kertomuksenkin pitäisi olla niin merkittävä, että kirkko ottaisi sen todesta ja tarkastelisi maailmaa sitä myöten?

 

Kyllä pitäisi. Ellei niin tehdä, saarnaaja tai teologi joutuu itse rakentamaan sen kokonaisteorian, jonka avulla historiallis-kriittisellä metodilla tuotetuista Raamatun osasista muodostuu kokonaisnäkemys siitä, mistä Raamatussa ja maailmassa on kysymys. Tällöin käy usein niin, että saarnaaja puhuu omiaan, siitäkin huolimatta, että hän on vuosien vaivalloisella looking at -tyyppisellä työllä hankkinut valtavasti tietoa pölyhiukkasten liikkeistä valonsäteessä.

 

Puheaktiteoria

(tämä osio kesken, ks. kirjastani)

 

- Austin, J.L. How to do things with words 1962

-         soveltuu myös kirjoitukseen

-         lokuutio; merkkien tuottaminen

-         illokuutio; mitä puheella tehdään

-         perlokuutio; miten puhe vaikuttaa kuulijassa

 

1) Jumalalla on voinut olla monia keinoja lokuution tuottamiseen, esim. koko se uskonnonhistorian prosessi, jossa Raamattu on syntynyt. Lokuution tapa ei ole olennainen, vaan se illokuutio, jonka Jumala on tehnyt (lupaus, käsky, varoittaminen, kuvailu, mallirukous, jne.)

 

2) ei vain perlokuutio ole Jumalan sanaa, vaan myös illokuutio ja lokuutio. Raamattu on Jumalan sanaa, vaikka se pölyttyisi kaapissa tai aiheuttaisi paatumuksen. Illokuutio on perimmiltään Kristuksessa annettu lupaus ja pelastusteko.

 

3) On lähdettävä liikkeelle puhujan julkisesta lokuutiosta ja illokuutiosta, ei kuulijassa tapahtuvasta perlokuutiosta.

 

Raamatun merkitys sitä lukevassa yhteisössä

Kanonisen ja narratiivisen tulkinnan lisäksi on tarpeellista huomioida myös se seikka, että tekstin merkitys riippuu yhteisöstä, jossa sitä luetaan.

 

Nykyisin elämme ns. postmodernia aikaa. Postmodernismista voi olla haittaa, mutta siitä voi olla hyötyäkin. Postmodernismi on havainnut oikein sen, että luultavasti ei ole olemassa mitään yhtä ja ainoaa oikeaa ja objektiivista tai tieteellistä näkökulmaa, josta totuus voitaisiin yksiselitteisesti nähdä. Ainakin ns. uskon ja maailmankatsomuksen asioissa juttu on näin.  Siksi kirkolla on oikeus ja velvollisuus sille ominaiseen tapaan lukea Raamattua.

 

Tämä postmodernin ajan totuus on ollut kirkolla tiedossaan jo kauan ennen postmodernin ajan koittamista. Kirkon traditio on painottanut sitä, että Raamatun oikea ymmärtäminen vaatii uskonyhteisöä ja sen uskonelämää. Ne ohjaavat Raamatun lukijan henkeä ja älyä niin, että hän löytää Raamatusta olennaisen ja osaa käyttää Raamattua Kristukseen kasvamisen välineenä.

 

Toki Raamattua voidaan lukea muissakin yhteisöissä kuin kirkossa, vaikkapa akateemisessa tiedeyhteisössä eli yliopistossa. Tällöin ei kuitenkaan pidä kuvitella, että tulos tavoittaisi kirkon Herran, joka on Raamatun ihmiskunnalle antanut. Siihen yliopisto ei toki pyrikään.

 

Ortodoksinen kirkko on tässä asiassa paljon vahvemmilla kuin me luterilaiset. Heillä elää vahvana usko siihen, että kirkon Traditio antaa oikean lähestymiskulman siihen, mitä Raamattu tarkoittaa. Kirkkoisät, pyhä liturgia ja muu rukouselämä kertoo sen, miten Raamattua kirkossa luetaan. Loppupeleissä kai siksi, että tässä apostolisessa Traditiossa vaikuttaa Pyhä Henki. Tästä he pitävät edelleen kiinni. Silti heitä ei naistenlehdissä haukuta ”konservatiiveiksi”, vaan pidetään syvällisinä ja hengellisinä. Mutta jos joku luterilainen esittää vastaavaa, niin leimakirves jysähtää otsikkoon välittömästi.

 

Luterilaisuudenkin pitäisi palata siihen ajatukseen, että kirkon Traditio, hengellinen elämä Jumalan yhteydessä jumalanpalveluksen, kasteen, ehtoollisen, virsien ja uskontunnustuksen kautta antaa sen kontekstin, jossa Raamattu saa oikean merkityksensä. Ei Raamatussa joka kohta ole yhtä merkittävä. Kirkon elävä perinne auttaa lukemaan Raamattua niin, että sen eri kohdat saavat oikean painoarvonsa. Oikeaa Raamatun lukemisen kontekstia ei luo esim. Helsingin Sanomien kirjoittelu tai TV:n Voimala –ohjelman keskustelu. Siellä keskustelulla voi olla ihan eri taustaideologia ja päämäärä kuin se, joka on Kristuksen kirkolla. Miten joku ateisti tai sellainen henkilö, joka ei usko Jeesuksen nousseen kuolleista tai sovittaneen hänen syntinsä, miten sellainen henkilö voisi antaa rakentavan panoksen siihen keskusteluun, että miten Raamattua kirkossa on luettava? Tässä asiassa Suomen evankelisluterilainen kirkko on hyvin naiivi.

 

Irenaeus: kolme kriteeriä

Raamattu ei siis ole ainoa kriteeri sille, että kirkko erottaa totuuden valheesta ja kehällisen olennaisesta. Ensimmäinen kristillinen teologi, Ireanaeus, tajusi tämän hienosti jo 200-luvulla. Hänen vastustajansa, gnostilaiset, käyttivät hekin opetuksessaan Raamattua. Irenaeuksen mukaan he käyttivät sitä väärin. Irenaeus esitti teoksessaan Harhaoppeja vastaan kolme kriteeriä tämän havaitsemiseksi:

 

1) Uskontunnustus. Se, joka tarkkasi kasteessaan lausuttua uskontunnustusta, saattoi helposti havaita, että gnostilaiset puhuivat omiaan, vaikka vetosivatkin Raamattuun.

 

2) Piispojen seuranto. Irenaeuksen mukaan Raamattua oli luettava siten, kuin sitä ”luetaan kirkon vanhinten luona”. Tämä johtui siitä, että vanhimmat eli piispat olivat saaneet oppinsa ja raamatuntulkintansa perusteet edeltäjiensä ketjulta, joka ulottui katkeamattomana aina Jeesuksen apostoleihin saakka. Kukaan näistä ei ollut opettanut sellaisia sepustuksia, kuin mitä gnostilaiset olivat keittäneet kasaan Raamatusta.

 

3) Kolmas peruste oli Raamattu itse, sen kokonaisuus eli kaanon. Irenaeuksen mukaan gnostilaisten raamatuntulkinta oli sellaista, että se ensin hajotti Raamatun pieniin osasiin. Sitten se järjesteli Raamatusta peräisin olevat ajatuksen palaset aivan erilaiseen järjestykseen kuin missä ne Raamatussa itsessään olivat.

 

Mielestäni Irenaeuksen periaatteet ovat edelleen päteviä. Kirkolla ei ole vain yhtä kriteeriä, vaan kolme: 1) Raamattu, 2) uskontunnustus ja 3) apostolinen traditio, jonka palvelijana piispan virka toimii.

 

Suomessa yhteispeli ei suju

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa yhteispeli Raamatun, uskontunnustuksen ja piispuuden välillä on kuitenkin vaikeutumassa. Tämä johtuu siitä, että kirkolliset käsitykset Raamatusta, uskontunnustuksesta ja piispuudesta voivat olla aika kummallisia. Seuraava lainaus on Hufvudstadsbladetin haastattelusta, jonka se teki Kuopion hiippakunnan hiippakuntasihteeristä, Sakari Häkkisestä:

 

  "Stiftrådssekreterare Häkkinen är av den åsikten att en biskop skall helst vara en person som är lite ”galen” och mera radikal än sina präster. På det sättet kan prästerna känna sig helt fria i sitt förvärv. En sådan biskop har vi i Kuopio i Wille Riekkinen, säger Häkkinen och skrattar. (Sakari Häkkisen haastattelu Hufvudstadsbladetissa 19.3.2006)

 

[Hiippakuntasihteeri Häkkinen on sitä mieltä, että piispan tulee mieluiten olla henkilö, joka on hieman ”hullu” ja pappejaan radikaalimpi. Näin papit voivat tuntea itsensä täysin vapaiksi virassaan. Sellainen piispa meillä on Kuopiossa Wille Riekkisessä, sanoo Häkkinen ja nauraa.]"

 

Jos tämä on yleisempikin näkemys piispuudesta, ei Raamatun lukeminen Jumalan sanana voi onnistua. Kirkosta hajoaa yhteisöllisyys ja yhteinen näkemys siitä, mitä se on tekemässä Raamattua lukiessaan. Tämä näkyy esim. siinä, että yliopistollisen eksegetiikan eräs traditio on ainakin Kuopion hiippakunnassa vahvasti haastamassa erään kirkon sanoman keskeisen osan, uskon Jumalan Pojan inkarnaatioon neitsyt Mariasta.

 

Raamatun merkitys Kolmiyhteisessä Jumalassa

Raamatun merkitys paikantuu eri kohtiin kommunikaatiota: a) tekstin inhimilliseen kirjoittajaan ja hänen historialliseen tilanteeseensa, b) Raamatun kanoniseen ”tekstin maailmaan” ja siihen, kuinka Jumala käyttää tuota kokonaisuutta puheensa välineenä, c) kirkkoyhteisöön ja siinä tapahtuvaan lukutapaan, jota Raamatun kaanon, kirkon keskeinen usko ja apostolinen opetusvirka yhteispelissään ohjaavat.

 

Näiden näkökulmien lisäksi kansainvälisestä keskustelusta nousee vielä eräs keskeinen ajatus, jonka huomioiminen olisi mielestäni olennaisen tärkeää suomalaiselle raamattunäkemykselle: Raamatun merkitys on Jumalassa.

 

Tämän havaitseminen on tärkeää siksi, että kaikki muut merkityksen paikantamiset olisivat liian vähäisiä sille, miksi kirkko lukee Raamattua ja saarnaa sen avulla ihmiskunnalle.

Raamattu ei ole olemassa vain ”tekstin maailmansa” vuoksi, vaan siksi, että tuon tekstin maailman avulla Jumala tuo itsensä ihmisten kohdattavaksi uskossa. Raamattu ei ole olemassa vain siksi, että se kertoo muinaisista inhimillisistä kirjoittajistaan tai historiassa tapahtuneista Jumalan teoista. Raamattu on olemassa siksi, että noiden kirjoittajien todistuksen kokonaisuuden kautta Jumala puhuu ihmiskunnalle. Raamattu ei ole olemassa vain siksi, että se antaa ainesta uskon yhteisön tavalle kokea todellisuus. Se on olemassa siksi, että sen kautta Jumala antaa itsensä yksittäisille kristityille ja koko kirkolle.

 

Hyöty

Mitä hyötyä sitten meille olisi siitä, että Raamattu tunnustettaisiin kirkossa Jumalan sanaksi? No sitä, että Raamatussa meillä on Jumalan itsensä auktorisoima, oikea versio siitä, kuka Jeesus Kristus on, mitä hän on hyväksemme tehnyt ja miten hän haluaa meidän elävän. Varsinainen Jumalan Sana ja Jumalan ilmoitus on Kristus, ei Raamattu. Mutta Raamattu välittää meille Jumalan näkemyksen siitä, kuka Kristus on. Siksi Raamattua on kuultava ja luettava Jumalan puheena, sen inhimillisyydestä huolimatta.

 

Vailla Raamatun arvovaltaa Jumalan sanana yksittäinen kristitty tai kirkon johto kehittää itselleen valtapoliittisen kuvitelman siitä, kuka Kristus on. Tällöin kirkkopolitiikka syrjäyttää Jumalan sanan. Jumalan kohtaamisesta syntyvä ilo ja palo menetetään lopullisesti.

 

Pelkään kuitenkin, ettei luterilaisella kokonaiskirkolla ole halua tai kykyä tähän. On paljon helpompaa sanoa, että puhe Raamatusta Jumalan sanana on ”fundamentalismia” tai ”konservatiivista”. Tällöin luterilaisuus kuitenkin menettää jotain täysin olennaista ja sitä tulee ideologia, jossa ihminen ei halua kuunnella Jumalaa vaan luo itse itselleen sellaisen jumalankuvan kuin haluaa. Kuvitellaan, että keskustelussa näistä jumalakuvista kirkko toteutuu ja ihmiset pysyvät kirkollisveronmaksajina. Mutta se on puppua. Kirkko toteutuu siellä, missä Kristuksen kasvoja etsitään rukoillen ja Raamatun sanaa kuunnellen. Siellä ihmisetkin saavat kirkosta jotain ja pysyvät sen jäseninä.

 

Tietenkin Raamattua on tulkittava, luettava uudelleen kullekin ajalle. Mutta kun niin tehdään on pidettävä mielessä, että kyse on Jumalan sanasta, jolla on auktoriteettia. Sitä meidän kristittyinä on kuultava, sillä siinä tiedämme Jumalan puhuvan.

 

Otan tähän loppuun lainauksen paavi Benedictus XVI kirjasta Jeesus Nasaretilainen:

 

Raamattua arvioidaan nykyään laajalti niin sanotun modernin maailmankuvan mittapuin. Perusdogmina on, ettei Jumala voi ensinkään toimia historiassa – siis että kaikki, mikä koskee Jumalaa, kuuluu subjektiivisuuden alueelle. Raamattu ei silloin enää puhukaan Jumalasta, vaan silloin puhumme enää me ja määräämme, mitä Jumala voi tehdä ja mitä me tahdomme tehdä tai mitä meidän pitää tehdä. Ja silloin Antikristus vakuuttaa meille korkean tieteellisen oppineisuuden elein, että sellainen eksegeesi, jossa Raamattua luetaan elävään Jumalaan uskoen ja häntä itseään kuunnellen, on fundamentalismia – että vain hänen niin sanotusti puhtaan tieteellinen eksegeesinsä, jossa Jumala ei itse sano mitään eikä hänellä ole mitään sanottavaakaan, on ajan huipulla. (s. 55).