Sola scriptura -periaate. Esitelmä Helsingin hiippakunnan synodaalikokouksessa 5.10. 2004

 
 

[Kuten otsikko kertoo, tämän esitelmän pidin Helsingin hiippakunnan synodaalikokouksessa 2004, sen erään kanavan alkupuheenvuorona. Esitelmää ei ole julkaistu muualla kuin Helsingin hiippakunnan kotisivuilla). Tarkoitus on pohtia sitä, kuinka Raamattu voisi toimia kirkolle sen opetuksen ohjenuorana nykyajassa. Artikkeli, johon esitelmässä viitataan, on synodaalikirjassa Raamattu ja kirkon usko tänään (Kirkon Tutkimuskeskus 2004) oleva kirjoitukseni sola scriptura -periaatteesta ("yksin Raamattu"). Se kannattaa ehkä lukea ennen tähän esitelmään paneutumista (se on valikossa tämän  esitelmän jälkeen). Tämä esitelmä antaa pari lisänäkökulmaa].

 

Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Toivottavasti olette lukeneet artikkelini edes pintapuolisesti. En nimittäin tässä alustuksessa käy kertaamaan sitä, vaikka toivon sen teemoihin palattavan keskustelussa. Sen sijaan käsittelen eräitä ennakkoedellytyksiä, jotka  ovat sola sciptura-periaatteen takana. Ne saattavat olla itsestään selviä. Mutta usein juuri itsestään selvyydet unohtuvat.

 

1. Miksi sola scriptura-periaate?

Miksi sellainen kuin sola scriptura-periaate on olemassa? Mihin sitä tarvitaan? - No se näkyy vaikkapa Tunnustuskirjoista:

 

"Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava."

 

"Kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava".  - No miksi niitä pitäisi koetella? Eikö se ole vallankäyttöä, jos jotain julistetaan harhaoppisiksi ja toiset saavat päteä oikeaoppisuudellaan? Eikö sellainen tapa henkilökohtaisen uskon vapauden?

 

Tietysti oikeaoppisuudesta voi tulla ja usein on tullutkin pätemisentarpeen ja vihanpidon välikappale. Mutta silti: Abusus non tollit usum. Väärä käyttö ei tee tyhjäksi oikeaa käyttöä.

 

Kirkossa on välttämätöntä arvioida oppeja ja opettajia. Tälle on ainakin seuraavia syitä:

 

a)   Evankeliumilla on tietty, ihmisen sanoin ilmaistavissa oleva sisältö. Kaikkivaltias, käsittämätön Jumala on Pojassaan Jeesuksessa tullut ihmiseksi. Siksi Hänestä voidaan puhua ihmissanoin. Siksi Jeesuksen ihmiskunnalle tuomaa pelastusta voidaan välittää ihmisille tietynlaisessa opetuksessa.  Niin kuin 2 Pietarinkirjeessä sanotaan:

 

"[Jumala] on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee." (" Piet 1:4)

 

Ei kaikki opetus ole sellaista, jonka kautta ihmiset tulevat Kristuksesta osallisiksi. On myös sellaista opetuksen sisältöä, joka estää sitä. Ja on myös sellaisia oppeja (esim. demokratia tai "verkostoituminen" tai huumori), jotka sinänsä ovat hyviä, mutta eivät ne silti ole evankeliumia. Tämän vuoksi kirkossa on välttämätöntä arvioida oppeja ja opettajia ja pitäytyä siihen, mikä edistää evankeliumia ja hylätä se, mikä sitä hämärtää tai estää. Muita, sinänsä hyviä totuuksia pitää käyttää hyväksi, mutta niitä ei saa pitää evankeliumina. Tällainen arviointi on pelastumisen kannalta välttämätöntä. Pelastava usko ei nimittäin ole pelkkää sydämen luottamusta (fides qua). Pelastavalla uskolla on myös kohde ja sisältö (fides quae). Sola scriptura-periaatteen mukaan Raamattu toimii fides quae:n eli uskon oikean sisällön arviointivälineenä.

 

Minusta tämä joutuu seurakunnissamme joskus unohduksiin esim. seuraavasta syystä: Jeesus sanoo evankeliumissa vääristä profeetoista näin: "Heidän hedelmistään te heidät tunnette." Ja tämä opetuksen eettinen arviointiperuste on tullut meillä viime aikoina liian yksinomaiseksi. Sellainen rampauttaa opetuksen arvioinnin. Kuka meistä on vaellukseltaan niin paljon toista parempi, että voisi arvioida mitään opetusta pelkästään sen opettajan eettisyyden tai epäeettisyyden perusteella? Ei kai kukaan. Rakkaus ja muut Hengen hedelmät toimivat korkeintaan fides quan arviointikeinona; ne kertovat sen miten syvälle evankeliumi on mennyt itse kunkin sydämeen (jos nyt joku sellaista arviointia haluaa harrastaa). Mutta opetuksen sisällön eli fides quae:n arviointiin tarvitaan ennen kaikkea Raamattua. Miten? - Siihen en nyt mene, mutta siitä on puhetta artikkelissani.

 

Mainitsen kuitenkin vielä toisen mahdollisen syyn sille, että oppien arviointi ei kirkossamme ole kovin suosittua. Se johtuu tietyllä tavalla tulkitusta laki - evankeliumi - jaosta. Tuo sinänsä hieno luterilaisen teologian "metasanoma" tulkitaan joskus niin kaikenkattavaksi, että unohdetaan itse sanoma, jonka julistusta metasanoman tulisi palvella. Kirkon viestiksi tulee pelkkä muodollinen dialektiikka sinun pitää rakastaa - sinut hyväksytään ehdoitta. Esim. näin: "Epäonnistunut ihminen saa aloittaa alusta. Se on meidän sanomamme, ja sitä meidän on jankutettava ihmisille yhä uudestaan." - Toisaalta hyvä näin. Mutta toisaalta, ei tuo ole meidän sanomamme. On muistettava, että lailla ja evankeliumilla on yleisen muotonsa (laki: vaatimus - evankeliumi: hyväksyminen) lisäksi tietty sisältö. Lain muoto on kyllä rakkauden vaatimus, mutta se konkretisoituu kymmenessä käskyssä. Evankeliumi on kyllä muodoltaan ansaitsematonta lahjaa ja hyväksymistä, mutta se on annettu tietyssä lupauksessa, evankeliumissa Jeesuksesta. Evankeliumin sisältönä on Kristus, hänen henkilönsä ja työnsä, ei pelkkä muodollinen "sinut hyväksytään ehdoitta".  Tämä käy selvästi ilmi Uudesta testamentista ja Lutherin kirjoituksista. Kirjasessa nimeltä "Lyhyt neuvo siitä, mitä etsiä ja odottaa evankeliumeista" Luther määrittelee evankeliumin seuraavasti:

 

"Evankeliumi ei ole, eikä se saa olla mitään muuta kuin puhe tai kertomus Kristuksesta. Aivan niin kuin ihmisten kesken tapahtuu, että joku kirjoittaa kirjan kuninkaasta tai prinssistä ja kertoo mitä hän teki, sanoi ja kärsi aikanaan. Sellaisen kertomuksen voi kertoa monella tavalla; toinen kertoo sen laveasti, toinen on lyhytsanainen. Niinpä evankeliumi ei ole mitään muuta kuin kronikka, kertomus, tarina Kristuksesta. Se kertoo, kuka hän on, mitä hän teki, sanoi ja kärsi - aihe, jonka joku kuvailee lyhyesti, toinen täyteläisemmin, yksi näin, toinen noin. Sillä lyhimmillään evankeliumi on puhe Kristuksesta, että hän on Jumalan Poika ja tuli ihmiseksi meidän hyväksemme, että hän kuoli ja hänet herätettiin kuolleista ja että hänestä on tehty kaiken Herra. Tämän verran Paavali käsittelee ja kertoo kirjeissään. Hän jättää mainitsematta kaikki ihmeet ja tapahtumat, joista kerrotaan neljässä evankeliumissa, kuitenkin hän sisällyttää kirjeisiinsä koko evankeliumin oikein ja runsaasti ... Siinäpä se on. Evankeliumi on kertomus Kristuksesta, Jumalan ja Daavidin Pojasta, joka kuoli ja herätettiin kuolleista ja hänet tehtiin Herraksi. Siinä on evankeliumi pähkinänkuoressa." (WA 10/1, 13:19-14:9.)

 

Kyseessä on paljon sisältörikkaampi ja täyteläisempi käsitys evankeliumista kuin pelkkä muodollinen vakuutus: "kuule, sinut hyväksytään" tai "siunausta - sitä on liikkeellä".

 

Edellä mainitusta Lutherin tekstistä käy hienosti ilmi myös evankeliumin "metakertomuksellinen lahjaluonne". Kristusta koskevana kertomuksena evankeliumi on lahja, jonka muoto on päinvastainen kuin lain vaatimuksella:

 

"Näet siis, että evankeliumi ei oikeastaan ole kirja käskyistä tai säännöistä, joka vaatisi meiltä tekoja, vaan se on jumalallisten lupausten kirja, jossa Jumala lupaa, tarjoaa ja antaa meille kaiken omaisuutensa ja kaikki siunauksensa Kristuksessa ... Kun siis avaat evankeliumikirjan ja luet kuinka Kristus tulee siihen ja siihen paikkaan tai miten joku tuodaan hänen luokseen, sinun pitää silloin ymmärtää saarna tai evankeliumi siten, että hän tulee sinun luoksesi tai sinut viedään hänen luokseen. Sillä evankeliumin saarnaaminen ei ole mitään muuta kuin sitä, että Kristus tulee meidän luoksemme tai meidät viedään hänen luokseen. Kun huomaat kuinka hän toimii ja kuinka hän auttaa jokaista, jonka luo hän tulee tai joka tuodaan hänen luokseen, niin lepää luottavaisena siitä, että usko on toteuttamassa tätä samaa sinussa ja että hän antaa sielullesi juuri samanlaista apua ja suosiota evankeliumin kautta. Jos pysähdyt tähän ja annat hänen tehdä sinulle hyvää, se on, jos uskot, että hän auttaa ja hyödyttää sinua, silloin sinulla todella on se. Silloin Kristus on sinun, annettu sinulle lahjaksi. Tämän jälkeen on välttämätöntä, että teet tästä esimerkin ja toimit lähimmäisesi kanssa juuri samalla tavalla niin, että sinut annetaan hänelle lahjaksi ja esimerkiksi."

 

Koska evankeliumi on kertomus, jolla on tietty sisältö, kirkon on arvioitava opetustaan. Jeesuksen jumalallis-inhimillinen persoona on keskeisin osa sitä kertomusta. Siksi ei ole samantekevää esim. sellainen, että kerrotaanko hänen syntyneen äidistään Mariasta Jumalan Hengen vai miehen siemenen vaikutuksesta. Se kummalla tavalla kerrotaan, vaikuttaa hyvin paljon kertomuksemme sisältöön, sen päähenkilön identiteettiin.

 

Toinen syy sille, että opin arviointia tarvitaan, on seuraava:

 

b)   Kirkko, varsinkin suuret protestanttiset kirkot, elää nykyisin privaattisuuden vankilassa, yksilöiden eristysselleissä. Valistuksen, Immanuel Kantin ja pietismin jälkeisessä maailmassa uskosta on tullut yksityisasia. Jokaisen yksilön on itse sisimmässään määriteltävä uskonsa sisältö. Muuten usko ei muka olisi henkilökohtaista ja vapaata.  Siksi kenenkään uskon totuutta ei voi enää julkisesti arvioida. Usko kun on olemukseltaan yksilön privaatti arvo. Kirkko voi olla julkisesti yksi korkeintaan keskustelufoorumina, jossa eri yksilöt ja eri asioita ajavat kirkolliset valtaryhmittymät keskustelevat privaattiarvoistaan demokratian hengessä.

 

Sellainen rampauttaa kirkon. Raamatun ja kirkon tradition mukaan kirkko on Kristuksen ruumis. Kristus on pää, me uskovat olemme jäseniä; hän on viinipuu, me olemme oksat. Elämä virtaa oksiin rungosta, toiminta jäseniin päästä, uskon sisältö sen kohteesta, Kristuksesta, johon me yhdessä uskomme. Tämä merkitsee, että kristitty yksilö ei itse voi määritellä uskonsa sisältöä; ei edes neuvottelemalla toisten kanssa. (Tietenkin keskusteleminen ja yhteisen uskon ja epäilysten jakaminen auttaa ymmärtämään uskoa, mutta tätä en nyt tarkoita).

 

Privaattisuuden vankilan voittamiseksi kirkon on tultava jälleen aidosti yhteisöksi. Ja ennen kaikkea kokonaiskirkon tasolla. Siihen tarvitaan myös oikean opetuksen arviontia. Sola scripturaa tarvitaan siis yhteisöä luovana asiana.

 

Jokainen yhteisö - ei yksin kirkko - tarvitsee noin neljää asiaa: yhteinen historia, sitovat perusopetukset, sitovat käytännöt ja yhteinen päämäärä. Se näkyy jo antiikin kaupunkiyhteisöstä; Ateenasta, Spartasta tai Korintista. Kaupungilla oli rajansa maantieteellisesti, mutta myös henkisesti: oli kaikkia sitova kaupungin laki. Lisäksi oli kansalaisten yhteinen muisti menneiden sukupolvien sankarillisista teoista. Oli kansalaisten yhteinen päämäärä. Vastaavasti Israelilla oli toora, pelastushistoria, ympärileikkaus, uhrikäytännöt  jne., joka antoivat yhteisölle identiteetin. Samoin nykyisinkin esim. yliopistoyhteisöllä on oma sitova perusnäkemyksensä (tieteellinen metodi), statuuttinsa, historiansa ja päämääränsä, jotka antavat yliopistolle identiteetin. Niihin jokaisen yliopistolaisen on ilman muuta sitouduttava. 

 

Myös kirkon tekee yhteisöksi yhteinen historia, kaikkia sitovat perusopetukset, yhteiset käytännöt ja päämäärät. Yhteinen historia: Jumalan pelastusteot. Sitova perusopetus: evankeliumi Kristuksesta. Sitova käytäntö: evankeliumin uskominen, kaste ja ehtoollinen. Päämäärä: elämä Kristuksen yhteydessä lähimmäistä rakastaen. Ilman näitä kirkko ei ole yhteisö, eikä sillä ole identiteettiä nykyajassa.

 

Jotta kirkko siis olisi aito yhteisö eikä vain privaattiarvoja käsittelevä keskustelukerho, se tarvitsee mm. yhteistä, julkista ja sitovaa oppia. Ja siksi myös "kaikkien oppien ja opettajien koettelua ja arviointia". Ja siksi sola scriptura-periaatetta. Ei sen takia, että jotkut saisivat päteä opillisella tietämisellään toisia vastaan. Vaan sen takia, että kirkko säilyttäisi identiteettinsä ja vapautensa Kristuksen yhteisönä. "Vapauteen Kristus vapautti teidät. Älkää olko ihmisten orjia."

 

Tässä on mielestäni sola scriptura-periaatteen varsinainen konteksti. Ilman tätä kontekstia periaatetta ei voi ymmärtää. Siis sola scriptura on eräs osavastaus kysymykseen: Miten kirkko säilyy Kristuksen yhteisönä?

 

Vaikka se on osavastaus, se on erityisen merkittävä meidän kirkollemme. Miksi? Koska me haluamme olla kansankirkko. Kansankirkkona meidän on muistettava erityisen tarkkaan, että kaikki yhteiskunnat, myös Suomen kansa, ovat aina eri asia kuin Kristuksen ruumis. Tiedämme, että tämä unohtui keisareiden Bysantissa. Ja paheksumme sitä, että kirkko suostui keisarivallan palvelijaksi. Mutta katsokaamme samalla itseämme ja omaa tilannettamme.

 

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yhteisö enää aika heikosti, mutta Suomen kansa on vielä melko vahvasti yhteisö. Suomalaisella enemmistökirkollamme on tällaisessa tilanteessa aivan valtava paine ja kiusaus määritellä identiteettinsä ja perustella relevanssinsa sellaisilla tavoilla, jotka Suomen kansalaisyhteiskunta ymmärtää ja hyväksyy. Mutta sellainen vie kirkon jatkuvaan, huonoitsetuntoiseen ja "murroisikäiseen" olemassaolon oikeutuksen ja identiteetin kerjäämiseen tuolta toiselta yhteisöltä. Ei sellaista Suomen kansakaan arvosta. Parempi kirkolle olisi vahvistua yhteisönä löytämällä identiteettiään, opetustaan ja käytänteitään Raamatusta. Siis: Ad fontes! Tämä ei tietenkään merkitse palaamista antiikin aikaan. Kristus on ylösnoussut ja elävä ja kohtaa myös meidän aikamme ihmisen evankeliumissaan.  

 

c)   "Oppien ja opettajien arviointia" ei pidä ymmärtää ainakaan pelkästään ihmisvetoiseksi toiminnaksi, kirkon tohtorien oppineisuuden osoitustoiminnaksi tai hallinnon virkamiesten vallankäytöksi. Sola scriptura -periaatteen konteksti on tosiaan "me". "Me kirkkoyhteisö, me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että ...".

 

Jos kirkkomme on kirkko, niin se on hengellinen äitimme: Pyhän Hengen yhteisö, jonka kautta ja jossa Henki itse toimii. (Toki tässä samassa yhteisössä toimimme myös me vallanhaluiset kristityt, mutta silti). Niin kuin Herramme sanoo Johanneksen evankeliumissa:

 

"Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh 14:26)

 

Sola scriptura-periaatteen mukainen "oppien ja opettajien arviointi" on ymmärrettävä Hengen toiminnaksi, jonka kautta hän opettaa kirkkoa ja palauttaa mieleemme sen, mitä Kristuksen usko on ja mitä se ei ole. Kristus on ilmeisen huolissaan siitä, säilyykö hänen evankeliuminsa kirkossa. Sanoohan hän jossain evankeliumissa aika vakavasti oppilailleen: "Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" Tunteeko hän tullessaan kirkon ruumiikseen? - Ei se ole itsestään selvää! Siksi Kristus itse ajaa kirkkoaan arvioimaan opetustaan. Osittain tästä johtuu seurakuntalaisten tuohtunut, joskus oikeutettu ja joskus yliampuva kirjoittelu lehtien yleisönosastoissa.  Siinä kuuluu Kristuksen oma huoli, jonka hänen ruumiinsa jakaa: "Kiivaus sinun huoneesi puolesta kuluttaa minut."

 

Tämä merkitsee sitä, että raamatullinen opetuksen arviointi on Kristukseen keskittyvää. Ja aika arkipäiväistä ja koko ajan tapahtuvaa. Siinä kysytään esim: Miten voisimme tässä uudessa tilanteessa parhaiten julistaa Kristusta? Millainen oppi vie Kristuksen yhteyteen ja pitää siinä? Miksi tämänlainen opetus estää sitä? Ehkäpä tuo opetus A ja käytäntö B toimii ja on hyväksyttävä, mutta eikö opetus C:kin voisi toimia? Jne.

 

Eri opeilla on mielestäni jonkinlainen hierarkia sen mukaan, miten ne liittyvät Kristukseen ja hänessä kasvamiseen. Osa on luovuttamatonta, osa hyödyllistä, mutta ei ainoa oikea tapa opettaa. Osa on kehällistä ja pikemminkin kirkkojärjestykseen tai ammattiteologien keskusteluun kuin sitovaan oppiin kuuluvaa. Myös tällaisessa opetuksen hierarkkisen tason arvioinnissa kai juuri Raamattu on normi.

 

                           *                    *                    *

 

Tähän asti olen puhunut siitä, miksi sola scriptura-periaatetta käytetään. Seuraavaksi esitän toisen sola scripturan  taustalla olevan kysymyksen.

 

2. Kuka sola scriptura-periaatetta käyttää?

Kuka sola scriptura-periaatetta oikein käyttää? Mikä on sen "foorumi"? - No sekin näkyy Tunnustuskirjoista:

 

"Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava."

 

Missä "kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava". -  No tietenkin kirkossa. Siteeratun lauseen puhujana on "me", eli kirkko, Kristuksen ruumis. Sola scriptura-periaatteeseen kuuluu tietty sisäpiiriläisyys. Periaate ei koske esim. valtiota, kuntaa, lehdistöä tai yliopistoa. Se koskee meitä, jotka "uskomme, opetamme ja tunnustamme" Kristusta Jeesusta. "Sisäänlämpiävyys" ja kaanaan kieli on pahasta. Mutta kirkossa on oltava oikeanlaista "sisäpiiriläisyyttä", jotta identiteetti Kristuksen ruumiina säilyy.  Siksi on oltava myös riittävästi "sisäpiiristä" kielenkäyttöä eli "teologista diskurssia". Teologia on uskon kieltä, kirkon sydämen ajattelua. Sellainen toimii ainakin jonkin verran eri tavalla kuin vaikkapa politiikan, sosiologian tai hallinnon kielet ja niiden argumentaation tavat. Minusta tämäkin meillä joskus unohtuu. Oman arvioni mukaan esim. laajassa strategiaoppaassamme "Kirkko uudelle vuosituhannelle" on teologiaa n. 7 riviä. Loppua hallitsee muiden foorumeiden kieli.

 

Kuitenkin tässä uudessa synodaalikirjassa kirkkoyhteisön sisäinen näkökulma on aika vahvasti edustettuna. Oman artikkelini lisäksi ainakin Jukka Keskitalo, Pauliina Kainulainen ja osin myös Timo Veijola painottavat sitä. Ymmärrän painotuksen näin: Kirkon on vapauduttava valistuksesta periytyvästä harhaluulosta, jonka mukaan sekulaarilla tieteellä on objektiivinen näkökulma Raamattuun ja uskoon. Kaikki ajattelu ja tutkimus tapahtuu nimittäin tietyistä ennakkoedellytyksistä käsin. Siksi kirkkokin voi hyvällä omallatunnolla ottaa oman identiteettinsä todesta ja lukea Raamattua siitä käsin, omassa "diskurssissaan". Tällaisia ennakkoedellytyksiä ovat mm. Raamatun kaanonin, VT:stä nykyaikaan ulottuvan pelastushistoriallisen kertomuksen ja kirkon uskonelämän huomioiminen raamatuntulkinnan kontekstina.

 

Tällainen ajattelu liittyy ns. postliberalistisen teologian traditioon, joka on 1980-luvulta lähtien saanut yhä vankempaa jalansijaa maailmalla. Suomessa se on aivan viime vuosiin saakka ollut melko tuntematonta.

 

Seuraavaksi pari kirjallisuusviitettä aiheesta:

-     Reinhard Hütter, Bound to be Free. Evangelical Catholic Engagements in Ecclesiology, Ethics, and Ecumenism. Eerdmanns, Cambridge 2004. ISBN 0-8028-2750-0

-     Buckley, James & Yeago, David (ed.). Knowing the Triune God. The Work of the Spirit in the Practices of the Church. Grand Rapids (MI)

Analyysiä:       Sammeli Juntunen. Postliberalismi - Teologian uudet virtaukset. Toim. Lassi Larjo. STKSJ 241. Helsinki 2004. 199-233. ISBN 952-9791-55-0

 

Kannatan eräitä postliberalismin ajatuksia. On tärkeää, että kirkko uskaltaa ottaa Jumala-puheessaan, maailmankuvassaan, Raamatun-tulkinnassaan ja teologiassaan oman identiteettinsä todesta. On turha kuvitella, että tiede tai yliopisto voisivat kertoa meille sen, mitä Herramme kirkolleen tai maailmalle merkitsee. Kirkon on uskallettava olla oma fooruminsa; meidän on uskallettava tehdä kirkollista ja konstruktiivista teologiaa, jossa kokonaiskirkon opetuksen, hallinnon, julkisuuskuvan ja käytäntöjen toimivuutta nykyajassa arvioidaan raamatullis-teologisesti, trinitaarisen uskon näkökulmasta. Omassa artikkelissani pyrin hahmottelemaan teoreettisia edellytyksiä sille, että sola scripturaa-voi toimia tällaisena arvioitsijana.

 

Lisäksi on kuitenkin vielä vakavia  käytännön ongelmia voitettavana, ennen kuin sola scripturaa voidaan soveltaa kirkossamme. Eräs on seuraava: Missä meillä on ihan käytännössä se foorumi, jolla kirkko voisi julkisesti arvioida opetustaan ja toimintaansa Kristuksen ruumiina nykyajassa? - Mielestäni meillä ei ole sellaista foorumia. Yliopisto ei ole eikä voi olla kirkon julkinen foorumi. Yliopistoteologiassa tutkitaan esim. sitä, mikä on vaikkapa Lutherin tai Karl Barthin opetus tietystä asiasta. Mutta ei sitä, onko se totta; ei sitä, ovatko Jumala, ihminen ja maailma sellaisia, kuin tutkimuskohde väittää. Ja lisäksi yliopistolliset tutkimukset ovat usein niin hankalia ja pieniin yksityiskohtiin keskittyviä, ettei kirkon työssä oleva ehdi niihin kunnolla paneutua. Ja: niistä on vaikea luoda mitään kirkollista kokonaiskuvaa, koska niiden konteksti on tieteen traditio, ei kirkon tarve tai päämäärä. Tarvittaisiin kirkollinen elin, joka märehtisi yliopistoteologiasta kirkkoa ruokkivan mehun.

 

Kirkossa itsessään sen opetusta arvioidaan loppujen lopuksi aika harvoin, ja usein vain rankalla meiningillä; kun joku pappi haastetaan tuomiokapituliin kurinpidollisiin toimiin. Mielestäni meidän pitäisi tehdä teologista sisällön arviointia myös vähemmän dramaattisesti; ihan niin kuin vaikka yritykset viilaavat jatkuvasti toimintastrategiaansa paremmaksi.

 

On tietysti olemassa kirkollisten lehtien yleisönosastot; mutta ne ovat aika päämäärätöntä ja satunnaista roiskintaa vailla suunnitelmaa.  Television talk-show - ohjelmissa keskustellaan julkisesti uskon tulkinnasta; se on tietysti hyvä, mutta ei se kirkolle voi riittää. Sitten on tietysti Kirkon tutkimuskeskus. Sieltä saatiin aikaan tämä synodaalikirja, ja se on hyvä alku (kuten tietysti synodaalikokouksetkin). Mutta käsittääkseni seurakunnat tilaavat Tutkimuskeskukselta eniten toimeksiantoja tilastollisin menetelmin tehtävistä, lähinnä sosiologisista tutkimuksista. Tietenkin nekin voivat olla hyödyllisiä. Mutta miksei kirkko pyydä arvioita tai tutkimuksia oikeasti teologisista kysymyksistä, jotka koskettavat sen sydämen ajattelua nykyajassa. Esim. "Miten Jumala-puhetta voi tehdä ymmärrettäväksi nykyajassa?" Tai "Miten syvyyspsykologian ihmiskäsitys ja Kristuksen evankeliumi kohtaavat toisensa?" Tai "Postmodernismi - haaste vai siunaus kirkolle?" -  Nähdäkseni siksi, että kirkkomme ei osaa tai uskalla olla oma julkinen, teologinen fooruminsa. Meiltä puuttuu menneiden ajan teologien suuri näky "fides quarens intellectum" (ymmärrystä etsivä usko). Kirkon opetukselle ja toiminnoille haetaan edelleen oikeutusta liiaksi muilta foorumeilta kuin ymmärrystä etsivästä uskosta - tieteestä tai kansalaisyhteiskunnasta. Ainakin siinä mielessä, että opetuksen ja opettajien arviointia hallitsee näiden muiden foorumeiden kieli. Minusta esim. Antti Kylliäisen uutta kirjaa on arvioitu julkisuudessa lähinnä siten, että edustaako se humaania ja järkevää uskoa vai ei. Ilmeisesti aika monet suomalaiset ovat olleet sitä mieltä, että ehkä kuitenkaan ei edusta: Olisi epäeettistä päästää kansanmurhaajat armosta osallisiksi. Mutta jos sellaiset siat jätettäisiin taivaan porttien ulkopuolelle ja suurin piirtein muut ihmiset saisivat sinne mennä, jos sellaista tahtovat, niin sitten se olisi pätevä tulkinta armosta.

 

On selvää, että tällaiselle foorumilla sola scriptura - periaate ei toimi. Sitä ei hyväksytä uskon arviointiperustaksi; eikä noilla foorumeilla voikaan. Sola scriptura-periaatteeseen liittyy niin paljon uskonvaraisia ennakko-oletuksia, että psykologia, sosiologia, luonnontieteet, politiikka, televisio, Hesari tai kansalaisyhteiskunta eivät niitä saata hyväksyä. Siksi sola scriptura -periaatteella ei ole mitään kirkon kannalta rakentavaa käyttöä, ellei kokonaiskirkko ryhdy itse omaksi yhteisökseen, omaksi ajattelun foorumikseen, jolla sen opetusta, toimintaa ja nykyajan haasteita arvioidaan julkisesti ja nimenomaan teologisesti, suhteessa Raamattuun. On oltava oma yhteinen historia, sitovat perusopetukset, perustoiminnot ja yhteinen päämäärä. Sitten vasta kun näihin pyritään käytännössä, synodaalikirjassa tekemäni teoreettiset ehdotukset sola scripturan käytöstä voivat toimia.

 

3. Kultainen keskitie objektiivisen tieteen ja kirkon sisäisen näkökulman välillä

Lopuksi vielä yksi varoituksen sana: Postliberalistinen, uskonyhteisön sisäistä ajattelutapaa painottava näkemys on lyömässä itsensä läpi. Hyvä niin, mutta siinäkin on vaaransa. On muistettava, että kirkossa tarvitaan myös objektiivisuuteen pyrkivää raamatuntutkimusta ja muita tieteitä. Dan Brownin uusi kohukirja DaVinci -koodi tuo tämän hyvin esiin. Siinä luodaan kokonaan uusi tulkinta kristinuskosta, uusi "suuri kertomus", joka kuitenkin on vailla historiallisia perusteita. Fiktiivisestä luonteestaan huolimatta se antaa ymmärtää olevansa kannattamisen arvoinen tulkinta.

 

Jos kirkko omaksuu sellaisen näkemyksen, että uskon kysymyksistä ei voi lainkaan saada tietoa objektiivisuuteen pyrkivällä tutkimuksella, (siis "tieteen foorumilla") se tulee täysin haavoittuvaksi DaVinci -koodi -tyyppiselle mielivallalle: kunhan vaan on teksti ja joku yhteisö, joka kannattaa sen tekstin väitteitä, niin silloin uusi tulkinta on relevantti, koska objektiivisia arviointivälineitä ei ole. On kyse vain siitä, kuka mistäkin tykkää ja kenellä on valta.

 

Tässä varmaankin tarvitaan kultaista keskitietä. Historiatiedettä ja muita tieteitä tarvitaan. Mutta ne on otettava kirkollisen teologian apuvälineiksi, piioiksi, niin kuin vanha teologinen "fides quarens intellectum"-periaate teki (ancilla ecclesiae). Vaikka tiede ei voi ymmärtää paljoakaan Raamatun perusväitteistä (esim. Kristuksen ylösnousemuksesta, inkarnaatiosta, sovituksesta, synnistä, kasteesta tai ehtoollisesta), niin kyllä se sentään jotain voi ymmärtää. Esim. sen, että kristinusko ei todellakaan ole syntynyt siten kuin DaVinci-koodi satuilee. Sola scriptura tarvitsee siis nykyajassa toimiakseen mm. tiedettä.

 

Kuten sanottua, muita sola scripturan tykötarpeita olen yrittänyt esitellä artikkelissani. Seuraavaksi voidaan keskustella niistä tai sitten äsken sanotusta.