Luominen ja evoluutio -seminaarin esitelmä

 

Tapio Puolimatkan kirjan Usko, tiede ja evoluutio herättämiä ajatuksia

Savonlinnan Suuri Uskontokeskustelu II. Luominen ja evoluutio

14.3.2009 Savonlinnan seurakuntakeskus

 

Raamattu on Jumalan sanaa, mutta ei luonnontieteen oppikirja

Minusta ei ole kiinnostavaa väitellä siitä, kuvaako Raamatun luomiskertomus yksityiskohdissaan oikein sen, miten maailma on luotu. Jumala on kirjoituttanut sanansa ihmisten kautta. Siksi Raamatussa näkyy 2000 - 3000 vuotta sitten eläneitten Lähi-idän ihmisten maailmankuva, luontoa koskevan tietämyksen taso ja tieto historiasta. Siinä on puutteita ja epätarkkuuksia nykyisen tiedon valossa. Jos Raamattua tulkitaan kirjaimellisesti, niin silloin maailma on luotu 6 päivässä n. 6 000 vuotta sitten, kasvit ennen aurinkoa jne., aurinko ja kuu taivaan kupuun paistaviksi lampuiksi, jne., lopulta eläimet ja ihminen. Vedenpaisumus tuhosi synnin takia koko maan päältä kaikki muut eläimet ja ihmiset, paitsi ne, jotka pelastuivat Noan arkissa. Nykytietämyksen tuollaiset yksityiskohdat eivät pidä paikkaansa.

 

En pidä fundamentalismista enkä kreationismista

Julkisuudessa luomisuskolla tarkoitetaan joskus "kreationisteja", jotka uskovat kaiken em. olevan kirjaimellisesti totta. Perusteena on se, että Jumalan sana sanoo niin ja siksi sen on oltava totta. Jotkut heistä myös pyrkivät osoittamaan kaiken tuon todeksi tieteen avulla. He keräävät todisteita geologian ja muiden tieteiden avulla maapallon nuoresta iästä ja 6 päivää kestäneestä, laji kerrallaan tapahtuneesta luomisesta ja kieltävät elämän kehittyneen pitkän ajan kuluessa. Syynä on se, että muuten Raamattu ei olisi totta.

 

Minusta tällainen on haitaksi sekä kristilliselle uskolle että tieteelle. Kristilliselle uskolle siksi, että se vie uskon Raamatun Jumalaan pois reaalisesta maailmasta. Tämä johtuu siitä, että reaalitodellisuudessa on niin valtavasti todisteita sen puolesta, että maapallon ja elämän synty ei ole tapahtunut kirjaimellisesti niin kuin Raamattu sanoo. Ellei tätä hyväksytä, usko Luojaan on vaarassa muuttua saduksi. Tai sitten liian paljon Raamatun lukemiseen uhrattua aikaa menee sivuseikkoihin, kun sen luonnontieteellisesti tarkkaa "totuutta" joudutaan epätoivoisesti puolustamaan.

 

On hyväksyttävä se tosiasia, että usko Luojaan ja luomiseen tarkoittaa jotain muuta kuin uskoa tarkkaan vastaavuuteen Raamatun luomiskertomuksen ja maailman synnyn välillä.

 

Minusta Tapio Puolimatkan kirjassa Usko, tiede ja evoluutio tämä asia jätetään auki. Tässä suhteessa Usko, tiede ja evoluutio on paljon parempi kuin hänen aiempi teoksensa Usko, tiede ja Raamattu. Jälkimmäisessä teoksessa usko Raamatun erehtymättömyyteen on aika voimakkaasti esillä, ei tosin luonnontieteen kysymyksissä, mutta historiallisten yksityiskohtien tarkkuuden kysymyksissä kylläkin.

 

Usko, tiede ja evoluutio -kirja ei edellytä Raamatun erehtymättömyyttä. Se on hyvä asia. Puolimatkan tätä teosta ei voi suoralta kädeltä tyrmätä leimaamalla sitä "kreationismiksi", 6000 vuotta sitten tapahtuneen luomisen kannattajaksi tai sellaiseksi ajatteluksi, joka sotkee tieteen ja uskon Raamattuun toisiinsa.

 

Luoja ja luominen ovat Puolimatkalle luonnollisen teologian kysymyksiä

Puolimatka keskustelee uskosta Luojaan ja luomiseen pääosin filosofisena ja luonnollisen teologian kysymyksenä. Sellainen ajattelu pyrkii olemaan ymmärrettävää sellaisellekin ihmiselle, joka ei hyväksy Raamattua Jumalan ilmoitukseksi. Ainakin niin minä kirjan ymmärrän. Joka tapauksessa, jotta keskustelusta tulisi mielenkiintoista, Puolimatkan kriitikkojen ei pidä kuvitella selviytyvänsä hänen argumenteistaan vain sillä, että leimaavat hänet siihen leirin, jossa Raamatun on saatava kertoa luonnontieteilijöillekin sen, millaisia tuloksia saa saada tai millaisia kysymyksiä saa kysyä.

 

Puolimatkan kirjassa on toki Raamattuun perustuvaa argumentaatiota. Se on kuitenkin yleisluontoisen metafysiikan tasolla. Kuten: a) On olemassa Luoja, joka on luonut tai antanut  suvereenilla tahdollaan syntyä itsestään erillisen maailman (Luojan ja luodun dualismi). b) Luoja antaa luodulle järjestyksen, jonka ihminen pystyy järjellään havaitsemaan, koska Luoja on luonut ihmisen omasta järjestään osalliseksi. Siksi ihminen pystyy ymmärtämään maailmaa ja manipuloimaan sitä teknisesti, kun tekee sen kriittisesti, havaintoihin ja systemaattiseen järjen käyttöön tukeutuen. c) Ihminen on langennut syntiin, eikä maailma siksi ole kokonaan sellainen, kuin mikä on Luojan varsinainen tahto. d) Luoja on Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa lunastanut maailman ja ihmisen. Tämän kautta ihminen pääsee persoonalliseen suhteeseen Luojansa kanssa.

 

Nämä oletukset eivät kuitenkaan Puolimatkan kirjassa tarkoita sitä, että olisi uskottava yksityiskohdissa Raamatun luomiskertomukseen. Ne ovat perusperiaatteita, jotka käsittääkseni Puolimatkan mukaan ovat jollain tavalla luonnontieteen metafyysisinä hypoteeseina.

 

Itse olen valmis hyväksymään, että kohdat a) ja b) ehkä tällaisia ovatkin, hyvin yleisellä tasolla. Mutta kohdat c) ja d) eivät mielestäni ole).  Jos luonnontieteiden taustalla on joitain uskonnollisia tai metafyysisiä perususkomuksia, ne liittyvät sellaisiin asioihin kuin olemassaolon järjestynyt suunnitelma, elämän kehityksen Suunnittelija / Luoja. Ne ovat "luonnollista teologiaa", jonka perusteella ei voi sanoa mitään siitä, onko tuo mahdollinen Suunnittelija sama Jumala kuin Jeesuksessa Kristuksessa itsensä ilmoittanut Jumala.

 

Jos luonnontieteisiin liittyy perususkomuksia, ne ovat uskonnonfilosofiaa, teismiä. Ne tosin voidaan luontevasti ajatukseen Kristuksesta Luojan persoonallisena itseilmoituksena, mutta yhtä hyvin ne voitaisiin liittää johonkin muuhunkin jumaluuteen, kuten siihen, jonka profeetta on Muhammed. Tai sitten ne voidaan olla liittämättä mihinkään järjestäytyneeseen uskontoon ja ajatella, että luonnon järjestyksen perustana on salattuna pysyvä Absoluutti, joka ei ole kertonut itsestään ihmiskunnalle muuta kuin ne epäselvät aavistukset, joihin filosofialla ja metafysiikalla päästään.

 

Jos luonnontieteen taustalla mahdollisesti oleva ajatus Jumalasta (ks. ed. kohdat a ja b) liitetään Kristuksen ilmoittamaan Luojaan, siihen tarvitaan paljon muutakin kuin se mitä luonnontiede voi tietää tai tarvita teologiasta. Siihen tarvitaan Jumalan pelastushistoriallinen ilmoitus Raamatussa ja Israelin uskonnonhistoriassa, siihen tarvitaan Kristuksen ylösnousemus, syntymä, elämä, kuolema ja opetukset. Siihen tarvitaan hänen perustamansa kirkko, sen julistus ja sakramentit. Siihen tarvitaan yksilön kääntymys ja sisäinen vaikuuttuneisuus siitä, että juuri Jeesuksessa ja hänestä kertovassa uskon muodossa luomakunnan lopullinen Salaisuus, Luoja, on lähestynyt meitä. Ne eivät todellakaan ole luonnontieteen asioita, vaan ns. "erityisen ilmoituksen" asioita.  

 

Mutta kaksi ensin mainitsemaani raamatullista uskonnollis-metafyysistä hypoteesia, a) Luoja - luotu -jako ja b) Luojan luomakuntaan laittama järjestys, ovat vaikuttaneet länsimaisen luonnontieteen syntyyn ja ovat ohjanneet tieteen tekijöitten havaintojen ja hypoteesien tekoa. Tässä Puolimatka on oikeassa ja siinä mielessä on ihan hyvä, että hän käyttää Raamattua tieteenfilosofisissa pohdinnoissaan.

 

Luonnontiede nimittäin syntyi raamatullisen metafysiikan hedelmöittämällä maaperällä. Kiinalaisilla, egyptiläisillä ja intialaisilla oli geometria ja matematiikka, mutta ei Luoja - luotu jakoa. Hellenisteillä oli jonkinlainen Luoja, mutta hän ei ollut suvereeni, vaan luomisessaan materian itsenäisestä, hänestä riippumattomasta olemassaolosta riippuvainen. Näissä kulttuureissa luonnontiede ei päässyt kehittymään. Ei myöskään islamin kukoistuskaudella, varhaisella keskiajalla, sillä siellä vaikutti vielä uusplatonistinen ajatus välttämättömistä ideoista, joista Luoja oli luomisessaan riippuvainen. Vasta kun 1300 -luvun kristinuskossa raamatullinen ajatus suvereenista Kaikkivaltiaasta osattiin ottaa metafysiikassa todesta, syntyivät edellytykset luonnontieteiden metodille, joka luki Luojan kirjoittamaa "luonnon suurta kirjaa" empiiristen kokeiden ja matematiikan avulla.

 

Puolimatka väittää, että tuo sama raamatullinen metafysiikka on edelleen luonnontieteen taustalla. Se on rohkea väite, mutta uskon, että se on totta. Tieteen tekijät olettavat edelleenkin, että maailma on järjestynyt todellisuus, jota voi ymmärtää, koska sen rakenteessa on vastaavuutta ihmisjärjen kanssa. Koska emme ennalta tiedä (esim. loogisesti, kuten antiikin kreikkalaisessa ajattelussa), millainen tämä järjestys on, on sen löytämiseksi tehtävä rohkeasti ja kriittisesti kokeita aineen maailmassa, ei pelkällä järkeilyllä. Luoja on ollut luomisessaan suvereeni, emmekä me voi tietää ennakolta, mitä hän on ajatellut ja tahtonut.

 

Tässä mielessä Puolimatkan systeemi pitää Raamatun ilmoitusta luonnontieteen edellytyksenä, mutta ei vahvemmin. Hän ei tietenkään vaadi, että luonnontieteen olisi tultava samoihin tuloksiin luomiskertomuksen kanssa. Hän ei vaadi, että fyysikon tai biologin olisi aina kokeidensa välissä luettava Raamattua tai rukoiltava oikeaa vastausta. Mutta hän väittää, että kaiken tieteen takana on joitain metafyysisiä peruskatsomuksia. Raamatusta länsimaiden ajattelun omaksuma usko Luojaan ja luomiseen on ollut tieteen kannalta hedelmällinen metafyysinen taustaoletus. Miksei sitä saisi pitää tieteessä ajattelun taustalla, jos kerran Luojan ja yleisen suunnitelman hylkäämisen saa pitää?

 

 Koska tuo edellytys ei ole sillä tasolla, että luonnontieteen olisi tuloksissaan tultava samoihin johtopäätöksiin todellisuuden synnyn yksityiskohdissa kuin Raamattu, voi sen mielestäni ottaa tieteenfilosofisessa keskustelussakin edelleenkin vakavasti, ainakaan sitä ennakolta tyrmäämättä. Hyväksytäänhän luonnontieteessä sellainenkin metafyysinen ennakko-oletus, että kaikki (paitsi ihmisten ja älyllisten eläinten toiminta) tapahtuu vailla suunnitelmaa, sattuman ja välttämättömyyden pakosta. Tai että vain kausaaliset syyt hyväksytään selityksiksi. Miksei siis voisi pohtia muitakin metafyysisiä oletuksia tiedettä ohjaavina, varsinkin jos voidaan osoittaa, että tieteen tekijät ovat faktisesti sellaisia olettamuksia käyttäneet havaintojaan järjestävinä hypoteeseina?

 

Puolimatkan tapa tuoda jumalausko tieteeseen "perususkomuksien" tavalla ja "kumoajia" torjumalla, ei tosin ole hyvä, mutta tästä myöhemmin, esittämän lopussa. Olennaisempaa on kuitenkin se, että hän vaatii, että luonnontieteen taustalla olevasta metafysiikasta pitäisi tieteessä osata keskustella, koska sellaisia oletuksia tieteessä joka tapauksessa on. Se on erittäin perusteltu ja tarpeellinen pointti.

 

Puolimatkan väite, että usko Kristukseen olisi edellytys oikean tieteellisen totuuden tuntemiselle, on vaikeampi hyväksyä (ks. esim. 548-553). Itse kyllä uskon, että jos mennään ihan loppupeleihin, se on totta. Mutta tätä väitettä on mahdoton todistaa tieteen julkisella pelikentällä, jossa pitäisi toimia rationaalisilla tai metafyysisillä tai filosofisilla argumenteilla. Usko Kristukseen ei ole sellainen argumentti, vaikka se onkin totta tässä samassa todellisuudessa kuin metafysiikka, järki ja filosofia. Sitä ei pitäisi käyttää luomisen ja evoluution suhdetta koskevassa keskustelussa. Uskon toki itse ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Kristukseen, Jumalan Logokseen, koko todellisuuden, myös luonnontieteiden käsittelemän, lopullisena totuutena. Silti minulle tulee hieman kiusaantunut olo, jos Puolimatka tosiaan tuo hänet osaksi tieteenfilosofista keskustelua.

 

Tällaisessa kysymyksenasettelussa pitäisi pysytellä järjen argumenteissa. Ymmärrän siksi osittain niitä tiedemiehiä, jotka loukkaantuvat Puolimatkaan ja väittävät, että hän sotkee tiedettä ja uskoa tavalla, joka ei ole kummallekaan elämän alueelle kunniaksi. Mutta silti: he tekevät virheen, jos luulevat kokonaan tyrmäävänsä Puolimatkan tällä argumentilla.  Hänen ajattelussaan on paljon rationaalista, filosofista ja luonnollisen teologian argumentaatiota, jota pitäisi pystyä seuraamaan, vaikka ei pitäisikään ylösnoussutta Kristusta todellisuuden lopullisena selityksenä. Minusta ylösnoussut Kristus on Puolimatkan systeemin huipentuma. Sinne asti häntä ei rationaalisin argumentein tarvitse tai edes voi seurata. Mutta Puolimatkan systeemin alkumatka on paljon enempi järkeen ja filosofiaan perustuvaa, ja sitä ei voi tyrmätä sillä, että loppumatka ei sitä ole.

 

Tämä Puolimatkan ajattelun piirre ei ole yksin hänelle ominainen. Lähes kaikki kristillinen ajattelu lähtee siitä, että usko Luojaan on rationaalista ja ehkä jossain määrin rationaalisesti todeksi osoitettavaa (tapoja on teologian traditiossa monia; ei yksin Puolimatkan kannattama "reformoitu epistemologia). Samalla kristinuskossa kuitenkin ajatellaan, että vasta usko Kristukseen avaa lopullisesti luomisen salaisuuden ja siksi hän on eräässä mielessä kaiken kattava totuus.

 

Ylösnoussut Kristus on totta tässä maailmassa ja hänelle on todisteita, mutta ne eivät ole "luonnollisia" eli "yleiseen ilmoitukseen" perustuvia, vaan "yliluonnollisia" eli "erityiseen ilmoitukseen" ja kontingenttiin pelastushistoriaan perustuvia. Puolimatka on osa tätä traditiota, vaikka hän ehkä tuokin Kristus-uskon ja rationaalisen uskon Luojaan lähemmäs toisiaan kuin vaikkapa perinteinen luterilaisuus. Mutta ei hän ole kaukana esim. Tuomas Akvinolaisesta, jolle Kristus -ihminen on tie, jota kulkemalla luontainen kaipuumme Luojan yhteyteen ja rationaalinen tietomme hänestä löytävät täyttymyksensä.

 

Summa: Puolimatkan viittaukset Raamattuun eivät ole sellaisia, että ne tekisivät hänen tieteenfilosofisesta ajattelustaan "fundamentalistista kreationismia".

 

Vanhentunut "linnarauha" uskon ja tieteen välillä

Mielenkiintoisinta Puolimatkan kirjassa ovat tuoreet ajatukset, joiden mukaan Luojan kädenjälki saattaa sittenkin näkyä luomakunnassa siten, että sen voi havaita jopa kriittisellä luonnontieteellä, sen omalla foorumilla.

 

Länsimaisessa ajattelussa ja varsinkin Suomessa on nimittäin niin rasittavan vahva, lähes 200 vuotta pitkä trendi ajatella, että tieteellisellä totuudella ja uskolla Luojaan on kovin vähän tai ei mitään tekemistä keskenään.

 

Tämän ajattelutavan mukaan tiede koskee reaalimaailmaa. Tieteen havaitsema todellisuus on olemassa "aikuisten oikeesti". Tieteellinen tieto on subjektien välisesti, objektiivisesti totta. Sitä koskevat aistihavainnot ja kriittinen järjen käyttö. Usko Jumalaan ja luomiseen kuuluvat yksilön sisäiseen maailmaan. Jumala-uskoa koskevat sellaiset asiat kuin arvot, subjektiivinen vakuuttuneisuus, lohdutus, rakkaus, toivo, taiteellinen elämys, elämän merkitys jne. Niistä ei voi keskustella rationaalisesti julkisella foorumilla. Jumalassa on kyse makuasiasta, josta ei voi kiistellä, tai jota ei ainakaan ole järkevää yrittää rationaalisesti perustella. Jumala ei ole luonnontieteen foorumilla totta tai epätotta, sillä hän ei sinne lainkaan kuulu. (Tällainen perusratkaisu periytyy Immanuel Kantilta ja saksalaiselta luterilaiselta teologilta nimeltä Friedrich Shcleiermacher. On yleisesti tunnettu tosiasia, että heidän ajattelunsa on vaikuttanut 1700 -luvun lopun jälkeen varsinkin luterilaisuuteen aivan tavattoman paljon.)                                                                                            

 

Täällä ratkaisulla teologia ja teologit ovat saavuttaneet 200 vuotta kestäneen linnarauhan tieteen ja tieteentekijöiden kanssa. Teologit ovat saaneet rauhassa uskoa Jumalaan oman sydämensä kammioissa ja opettaa kirkoissaan ja tiedekunnissaan ihmisille, että nämäkin saavat arvojensa ja sisäisen lohdun hakemisensa alueella rauhassa uskoa Taivaan Isään ja Jeesukseen; siitäkin huolimatta, että tiedemiehet ovat havainneet ja todistaneet, että järjen ja aistihavaintojen reaalimaailmaa hallitsevat naturalistiset luonnonlait ja sattuma, eikä ole olemassa Luojaa, joka olisi konkreettisessa faktojen maailmassa totta tai vaikuttaisi siinä.

 

Teologit ja kirkonmiehet ovat tällä linnarauhalla tehneet itsensä ja kristinuskon immuuneiksi kaikelle järjelliselle kritiikille. Usko kuuluu sellaiselle elämän alueelle, jolle rationaalinen kritiikki ei edes periaatteessa voi tulla, jos usko on ymmärretty oikein: Usko Jumalaan on rakkautta. Sisäistä lohdutusta. Taiteellista elämystä. Toivoa. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä ajattelemme maailman synnystä tai elämän kehityksestä tai hyvästä yhteiskunnasta.

 

Useimmat tiedemiehet ovat suostuneet tähän; jäähän heille suurin osa todellisuutta haltuunsa, kaikki sen perusteltu ja julkisesti pätevä hallinta. Lisäksi he ovat saaneet halutessaan "keskustella" teologien ja jopa piispojen kanssa siitä, kuinka tärkeitä arvot ja uskomukset ovat yksilön sisäisyydelle, kunhan niitä tai Jumalaa ei sotketa siihen, mikä on julkisesti totta. Siis: kunhan Jumala säilyy "makuasiana", hän saa nykyisen "linnarauhan" vallitessa tiedemiestenkin mukaan olla olemassa. Ja tiedemiehet saavat kokea olevansa uskonnollisestikin syvällisiä, kun teologit keskustelevat heidän kanssaan syvällisiä, siitäkin huolimatta, että Jumalaa ei heidän tieteensä mukaan ole olemassa, ei ainakaan sellaisena, jota tarvittaisiin konkreettista maailmaa koskevan totuuden selville saamisessa.

 

"Linnarauhan" ehdot ovat kristillisen uskon kannalta sietämättömän huonot

Puolimatkan kirja haastaan tuoreella tavalla tämän linnarauhan. Se tekee sen ensinnäkin teologian ja kristinuskon puolelta osoittaessaan, kuinka huonot nuo rauhanehdot ovat uskolle. Ne nimittäin sanovat, että Jumala on vain suloinen kuorrutus, jonka heikot ja älyllisesti epärehelliset ihmiset voivat halutessaan sivellä luonnontieteen löytämien faktojen päälle, jos eivät kestä todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on.

 

Tällaisena kristinusko nykyisin näyttäytyy yhä useammalle ajattelevalle ihmiselle. Sellaiset kristinuskon ärhäkimmät haastajat kuin evoluutiobiologi Richard Dawkins tai Kari Enqvist tai Kari Cantell tai Tampereen vapaa-ajattelijat käyttävät näitä "linnarauhan" ehtoja omalta kannaltaan hienosti ja rohkeasti hyväkseen. Miksi uskontoa pitäisi olla tai miksi kirkkoon pitäisi kuulua, jos syynä on vain halu saada epätodellista lohtua? Kysymys on minusta erittäin aiheellinen.

 

Suomen ev.-lut. kirkko yrittää aivan liiaksi torjua uusateismia pönkittämällä 200 vuotta vanhaa linnarauhaa. Esim. piispa Mikko Heikka (Suomen Kuvalehti 2009, ??) vetoaa edelleen juuri siihen, että Jumala -usko on totta riippumatta tieteessä vallitsevista teorioista, koska se kuuluu elämän alueelle, jonka kysymyksiä ovat esim. rakkaus ja kuolema. Siksi uusateismin haaste ei Heikan mielestä osu aitoon kristilliseen uskoon, vaikka se osuukin ehkä sellaisiin "amerikkalaisiin" ajattelumalleihin kuten kreationismi ja Intelligent Design (älykäs suunnittelu).  Vastavalla tavalla piispa Wille Riekkinen kommentoi Savon Sanomissa Kuopiossa pidettyä Tapio Puolimatkan ja Skepsis ry:n keskuestelutilaisuutta. Hieman samanlaisia yrityksiä palata vanhoihin poteroihin olen aistivinani jopa piispa Eero Huovisen artikkelissa Uusateismin haaste (Kanava 9/2008)[1] sekä Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjasta Nurkkaan ajettu Jumala (Kirjapaja 2004).

 

Tuo strategia ei toimi. Sen seurauksena on juuri "nurkkaan ajettu Jumala". Siellä nurkassa hänen kanssaan saavat olla ne, jotka eivät kestä todellisuutta sellaisena kuin se faktisesti on ja millaisena tosiasioihin perustuva tiede sen meille kuvaa.

 

Tietenkin on niin, että luonnontieteen ja uskon välinen keskustelu ei yksinään pysty vakuuttamaan ketään kristinuskon totuudesta. Filosofiset jumalatodistuksetkaan eivät tähän pysty. Kristillisen uskon syntyminen liittyy pohdintoihin ja kokemuksiin rakkaudesta, kuolemasta, syyllisyydestä, elämän merkityksestä ja kärsimyksestä. Usko on olemista mysteerin äärellä. Se liittyy ehtoolliseen, ja uskolle ehkä vahvin "jumalatodistus" ovat sakramentin sanat: "Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu, Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu". Usko elää virsien laulamisesta ja Raamatun meditaatiosta, ei tieteenfilosofian teorioista.

 

Silti, kristillisellä uskolla on aina ollut ja on edelleen oltava myös rationaalinen puoli. Jumalahan on kaiken Luoja. Ellemme voi ajatella, että Jumala on oikeasti totta kaiken olemassaolon, myös sen, jota tiede tutkii, perustana, niin eikö silloin putoa pohja esim. 10 käskyn opettamiselta? Miten käskyt voivat olla "elämän oma laki" ellei niitä ole antanut elämän ja ihmisen Luoja? Mitä merkitystä on kokemuksillamme rakkaudesta, anteeksiantamuksesta, armosta jne. on, elleivät ne liitä meitä oikeasti toteen maailmaan ja sen Luojaan?

 

Jo tämän takia kirkon ja teologien pitäisi olla hyvin kiinnostuneita Puolimatkan kirjasta. Hän osoittaa, että tuo 200 vuotta vanha näkemys on epätosi ja kristinuskon kannalta epäilyttävä.

 

Miksi? Jo siksi, että uskontunnustuksessa kristityt tunnustavat seuraavan raamatullisen totuuden: "Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan, kaikkien näkyväisten ja näkymättömien Luojaan." Jumala ei siis ole vain yksilöiden sisäiseen maailmaan kuuluva "lohdutuksen" tai "arvojen" asia, vaan hän on kaiken Luoja ja Ylläpitäjä, myös kaiken näkyvän, kuten aineen, elollisen ja elottoman, ja näkymättömän, kuten järjen, järjestyksen, jopa matematiikan.

 

Toki on niin, että häneen "uskotaan", häntä ei todisteta tai nähdä tai hänestä ei tehdä empiirisiä kokeita. Silti on raamatullinen totuus, että tämä Luoja voi vaikuttaa ja on vaikuttanut maailmassa tekoja, jotka voidaan havaita hänen teoikseen. Siitä, miten tämä voidaan havaita, ei toki ole Raamatussa tai kristinuskon traditiossa mitään yksiselitteistä tai yhtä ainoaa tapaa. Silti on selvää, että on kristinuskon kannalta syvästi ongelmallista jakaa todellisuus yksilöiden sisäiseen" maailmaan, jossa uskotaan ja ollaan vakuuttuneita Jumalasta, ja "reaalimaailmaan", jossa Jumala ei toimi tai jonka perään järjellä ja havainnoilla ei ainakaan saa kysellä.

 

Ei siis pitäisi kristinuskon taholta niin yksimielisesti suostua siihen, että Jumalalla ei voi olla tieteen kanssa mitään tekemistä. Jos suostutaan, suostutaan siihen, että on olemassa todellisuuden alue, jonka Luoja ja Herra hän ei olisi. Mutta hän on kaiken Luoja ja Ylläpitäjä. Olisi todella outoa, jos kriittisellä, systemaattisella ja huolellisella ajattelulla ja kokeiden tekemisellä hänen olemassaolonsa ja kädenjälkensä ei mitenkään näkyisi.

 

Suomalainen luterilaisuus on älyllisesti laiskaa. Vaikka järki ei synnytä uskoa, vaan sen tekee Jumalan sana ja sakramentit, ei tämä saa johtaa siihen, että luonnollista teologiaa saisi vähätellä tai luonnontieteellä perustellun ateismin voisi kuitata sanomalla, ettei se "osu" aitoon jumalauskoon. Kyllä se osuu, jos se väittää perustellusti, ettei luonnossa näy Luojan suunnitelmaa.

 

Suomen luterilaisilla olisi paljon oppimista katolisilta ja heidän filosofisesti perustellun luonnollisen teologiansa traditioista, samoin reformoidun teologian uskonnonfilosofisista pohdinnoista. Ne ovat jääneet meiltä sivuun, koska luterilaisina olemme tässä asiassa edelleen Immanuel Kantin ja Friedrich Shleiermacherin seuraajia, ja heitä seuraava ajattelulinja vei Jumalan pois reaalimaailman Luojan paikalta. Me luterilaiset osaamme laulaa virsiä ja kokea lohdutusta ja "ristiä", mutta meillä ei ole "ymmärrystä etsivää uskoa" (fides quarens intellectum; teologian vanha määritelmä).

 

"Linnarauha" on tieteenkin kannalta ahdistava

Vielä kiinnostavampia ovat ne osiot Puolimatkan kirjaa, joissa hän osoittaa, että 200 -vuotinen linnarauha tieteen ja Jumala -uskon välillä on myös tieteen kannalta ongelmallinen. Luojaa ei kannata sulkea tieteen ulkopuoliseen ghettoon, sillä tieteen itsensä taustalla on ainakin joissain sen kysymyksissä Luojaan tai hänen olemattomuuteensa liittyviä hypoteeseja, kysymyksiä ja perusoletuksia. Toisin sanoen: tieteen omalla alueella herää silloin tällöin kysymyksiä siitä, että johtavatko jäljet sittenkin uskonnon olettamalle sylttytehtaalle. Jos nämä kysymykset ehdottomasti kielletään jo ennakolta, se ahdistaa tieteen vapautta. Mikään kysymys ei saa olla tieteessä kielletty, kunhan siihen annettuja vastauksia koetellaan kriittisesti ja koko homma hoidetaan perusteellisesti ja systemaattisesti ja käsitteellisesti tarkasti.

 

Tieteen historia ja raamatullinen metafysiikka

Puolimatka osoittaa tämän ensinnä länsimaisen luonnontieteen historian avulla. Länsimaissa on jo yli 100 vuotta ollut vallalla ollut kuva siitä, että kristillinen usko on vain estänyt tieteen kehitystä. Näkemys on väärä tai ainakin karkean puutteellinen. On toki totta, että kirkko vaikeutti Galileo Galilein työtä ja Luther vähätteli Kopernikusta. Mutta asiaan liittyy muutakin.

 

Tiede syntyi kristillisissä länsimaissa. Kristinusko ei tietenkään ollut ainoa syy sen synnylle, mutta se oli merkittävä syy ja - niin itse veikkaisin -  välttämätön syy.

 

Tieteen synnyn edellytyksenä oli tietynlainen uskonnollis-metafyysinen ajattelu, vaikka populaari näkemys tieteen synnystä on se, että se oli vapautumista uskonnosta ja metafysiikasta ja siirtymistä pois niistä. (Puolimatka osoittaa tämän Comten suuren suosion saaneen ajatuksen vääräksi).

 

1. Eräs tieteen synnyn edellytys oli metafyysinen ajatus perustavasta kaksijakoisuudesta Luojan ja luodun välillä. Sen mukaan maailma ei ole Jumala eikä Jumala ole maailma tai sen kokonaisuus. Luoja on erillinen maailmasta, vaikka toisaalta onkin siinä läsnä sen olemassaolon ylläpitäjänä. Hän "pitää sitä kämmenellään", niin kuin Vanhassa testamentissa kuvaannollisesti sanotaan.

 

Näin ei ajateltu useimmissa muissa kulttuureissa, kuin juutalais-kristillis-islamilaisessa maailmassa. Yleensä kai ihmiskunnalle luonto itse on ollut jumalallinen. Sitä ei uskallettu kriittisesti tutkia, ettei olisi loukattu sen jumalallisuutta tai sen osa-alueita hallitsevia jumaluksia. Luoja - luotu -dualismissa tuollainen pelko oli kumottu.

 

2. Toinen vaatimus oli monoteismi. Vain se mahdollisti sellaisen taustaoletuksen, että maailmalla on yhtenäinen rakenne ja sen osaset ja niissä vaikuttavat voimat eivät riitele keskenään. Jos maailma on monien jumalien temmellyskenttä ja merellä on eri jumala kuin maalla ja viljan kasvulla, niin heidän mahdollisesti ristiriitaiset tahtonsa tekevät mahdottomaksi ymmärtää maailman yhtenäiseksi syitten, seurausten ja päämäärien rakenteeksi. Mutta jos maailman olemassaolon takana on yksi ja suvereeni Suunnittelija, maailman voi ymmärtää ja sen kulkua voi manipuloida tieteen ja siihen perustuvan tekniikan yhteispelillä, varsinkin jos luonto ei itse ole jumalallinen vaan Luojasta erillinen.

 

Kristinuskossa tällainen ajatus oli hyvin keskeinen. Koko todellisuudella eli kaikella olemassa olevalla on yksi, siitä riippumaton Luoja. Hän on luonut kaiken Sanallaan, eli Järjellään. Siksi todellisuudessa on järjellinen rakenne. Tämä oli helppo liittää Kreikassa ja Egyptissä syntyneeseen sen havaitsemiseen, että Luojan luomisessaan käyttämä järjestys oli ymmärrettävissä matematiikalla. Ihmisen mielessä oli nimittäin samaa järkeä kuin maailman järjestyksessä. Tämä johtui siitä, että Luoja oli luonut ihmisen kuvakseen, osalliseksi omasta Järjestään, tosin vain sen kuvaksi, siitä erilliseksi heijastukseksi. (Tietenkin tällaista ajattelua on ollut muuallakin, esim. pythagoralaisilla ja stoalaisilla ja Platonin akatemiassa).

 

3. Kolmas edellytys länsimaisen luonnontieteen synnylle oli se metafyysinen ajatus, että yhdellä Luojalla on suvereeni tahto yli luodun. Tämä ei toteutunut esim. kreikkalaisessa ajattelussa. Heillä oli korkealle kehittynyt geometria ja logiikka ja yleensä järjen käyttö. Mutta heidän ajattelussaan vallitsi vääränlainen dualismi aineen ja järjen välillä. Luoja oli järkeä, mutta hänen vastapoolinaan oli aine, jähmeä ja hänestä riippumaton materia, joka oli jossain mielessä hänen vastustajansa, kaoottinen ja vailla järjestystä oleva prinsiippi. Siksi kreikkalaiset, kuten Platon ja Aristoteles, eivät arvostaneet ainetta tieteellisen tiedon hankinnassa. Heille olennaista oli logiikka. Platonille aine ei ollut tosiolevaista. Viimekädessä totta olivat vain ideat. Aristoteleelle myös aine oli totta, mutta tieto liittyi ideoihin eli metafyysisiin muotoihin (forma). Aristoteelinen tiede oli aineessa havaittavien muotojen lajittelemista luokkiin ja lajeihin. Tiedettä tehtiin logiikalla, abstraktilla ajattelulla. Siksi Aristoteleen ei tarvinnut tehdä empiirisiä kokeita. Hän tiesi jo loogisten ideoiden avulla, millaisiin lajeihin ja luokkiin Luojan oli pitänyt materia muovata. Aristoteleen mielestä Luoja ei ollut suvereeni. Häntä rajoitti hänestä riippumaton aine (materia) ja loogiset välttämättömyydet. Luoja oli jäljitellyt niitä luodessaan. Aristoteelisen tieteen tehtävänä oli ajattelulla ja logiikalla löytää nuo Luojan käyttämät ideat ja luokitella oliot sen mukaan.

 

Tämä ajattelutapa vallitsi islamilaisessa ajattelussa, 1000 -luvun molemmin puolin. Sinne se oli välittynyt kreikkalaisilta, lähinnä uusplatonismin ja Aristoteleen kautta. Se siirtyi kristilliseen teologiaan varhaisella keskiajalla. Muutos alkoi kuitenkin tapahtui 1300 -luvulla, ja silloin nimenomaan Raamatun ajatusten kautta. Teologit alkoivat havahtua siihen, että raamatullisen metafysiikan mukaan Jumala on kaikkivaltias. Hän on myös aineen Luoja, joka on luonut kaiken tyhjästä, toisin kuin Aristoteles ja Platon olivat väittäneet. Lisäksi Luoja voi Raamatun mukaan tehdä mitä tahtoo, ja luoda kaiken sellaisen mikä ei ole loogisesti sisäisesti ristiriitaista. Kaikkea mitä hän voi tehdä, hän ei ilmeisesti koskaan tee, tai ei ainakaan vielä ole tehnyt. (Tähän liittyi ajatus siitä, että aine ei ole ikuista, vaan silläkin on Luojansa sille antama alku).

 

Siksi oli tarpeen ruveta tarkkailemaan ainetta, konkreettista luontoa. Siinä piti tehdä kokeita, jotta olisi voitu havaita, mitä Luoja oli tahtonut luoda ja miten. Pelkkä logiikan ja ideoiden pohtiminen ei riittänyt. Niitäkin tarvittiin, mutta konkreettinen aine piti ottaa myös todesta.

 

Tämän mahdollisti sellainen metafyysinen ajattelu, jossa Luoja on kaikkivaltias, sekä yli järjen että yli aineen. Ihminen ei voinut enää kuvitella, että hän olisi pelkällä järjen käytöllään voinut havaita, miten Luojan oli pitänyt luoda. Hänen piti tehdä nöyrästi tehdä kokeita ja yrittää niiden kautta päästä selville siitä, mitä Luoja oli tahtonut luoda ja miten.

 

On sanottu, että länsimaisen luonnontieteen synty mahdollistui v. 1277, kun Pariisin  piispa Etienne Tempier määräsi, että Pariisin yliopisto ei enää saanut seurata Aristoteleen ja muslimifilosofien näkemyksiä Jumalan tahdon vapaudesta. Oli opetettava Raamatun mukaisesti, että Luojalla on suvereeni tahto luomisessaan, joten maailma ei ole ikuinen. Tällainen metafysiikka mahdollisti vähitellen kokeellisen metodin, koska pelkällä järjellä ei sen mukaan voinut päästä perille Luojan tarkoitusperistä. Asia liittyy pohjimmiltaan siihen, kuinka ajatus modaliteeteista eli välttämättömän ja mahdollisen käsitteistä muuttui 1300 -luvulle tultaessa.[2]

 

4. Neljäs vaatimus tieteen synnylle oli se, että kristillisissä länsimaissa arvostettiin, ainakin metafysiikan tasolla, aineellisuutta. Toki kristinuskossa on voimakas askeettinen virtaus, jonka mukaan ruumis on pahasta ja sitä pitää kurittaa. Se tulee kuitenkin pääasiassa uusplatonismista ja on vieras Raamatulle.

 

Tämä näkyy Vanhassa testamentissa, mutta varsinkin Uuden testamentin ajatuksessa siitä, että "Sana tuli lihaksi". Jumalan Poika syntyi ihmiseksi. Hän on omaksunut ruumiin, hyväksynyt aineen. Tämä kristinuskon perusvire on aivan erilainen kuin kreikkalainen ajattelu, jossa jumalallinen Järki on vastakohta aineelle. Siksi kristitty tiedemies ei uuden ajan alussa enää ollut norsunluukammiossa ajatteleva idealisti, vaan alkoi tehdä empiirisiä kokeita.

 

5. Eräs vaatimus kriittisen metodin synnylle oli Puolimatkan mukaan se, että reformaation ansiosta 1500 -luvulla syntiinlankeemus tuli yleisen keskustelun aiheeksi länsimaissa. Pohdittiin paljon sitä, kuinka perisynti oli vahingoittanut ihmisen järjen kykyjä. Nähtiin, että ihminen oli taipuvainen erehdykseen, itsepetokseen, vääränlaiseen herkkäuskoisuuteen, jne. Siksi omaan järkeen ja havaintoihin ei pitänyt tieteessä suin päin luottaa. Piti luoda kriittinen metodi, jonka avulla voitiin systemaattisesti eliminoida tai ainakin vähentää syntiinlankeemuksen järkeen aiheuttamien vaurioiden vaikutuksia. Descartesin (joka oli saanut perusteellisen katolisen koulutuksen, vaikka hylkäsikin siitä hyvin paljon) myötä kriittisyydestä tuli osa kaikkea tiedettä.

 

Raamatullisen metafysiikan vertailua Kaukoidän ajatteluun ja postmodernismiin

Kuinka erilaista raamatullinen metafyysinen ajattelu onkaan, kuin vaikkapa Kaukoidän ajattelu! Kaukoidälle näkyvä todellisuus on syvimmältään harhaa, samoin ajatus ihmisen omasta, maailmasta erillisestä mielestä. Niissä ei ole subjektia, joka voisi saada selville objektiivisen totuuden siitä,  miten asiat ovat, koska asioita tai subjektia ei loppujen lopuksi ole. Miten sellaisen avulla voitaisiin luoda luonnontiede? Ei mitenkään. Me emme kuitenkaan osaa arvostaa näitä kristillisen uskon meille antamia perustavia metafyysisiä ajattelumalleja, koska ne ovat meille niin itsestään selviä.

 

Ehkä niiden arvo alkaa kuitenkin pikkuhiljaa näkyä, viimeistään jos postmodernismin äärimmäiset muodot pääsevät valtaan. Postmodernismihan kieltää sen, että maailmassa olisi mitään muuta järjestystä kuin se, minkä ihminen on siihen kielensä käytöllä laittanut. Todellisuus on se, miksi me sen "kulttuurillamme" eli "tekstillä" hahmotamme. Maailmassa itsessään ei ole mitään järjestynyttä rakennetta, koska maailmalla ei ole Luojaa, joka olisi siihen sellaisen laittanut. On selvää, että tällaisenkaan ajattelutavan puitteissa luonnontiedettä eikä mitään tiedettä voi tehdä.

 

Luonnontieteilijät olettavat huomaamattaan kristillisestä luomisuskosta peräisin olevan metafysiikan kokeittensa tekemisen ja kriittisen järjen käyttönsä taustaksi, vaikka saattavat kevyesti puhua siitä, että todellisuudessa ei ole mitään päämäärää tai tarkoitusta, vaan kaikki tapahtuu sattuman ja välttämättömyyden yhteispelinä. Samoin postmodernit humanistit voivat leijailla kuvitelmissaan siitä, kuinka kulttuuri konstruoi todellisuuden. Silti juuri kukaan postmodernisti ei ota lääkkeitä sairauksiinsa tällaisen teorian varassa. Lääkkeiden syömisen taustalla on ajattelu, että ihmisen fysiologialla ja lääkkeiden kemiallisella vaikuttavuudella on rationaalinen järjestys, joka ei ole ainakaan yksinomaan kulttuurisesti konstruoitu. Siitä on päästy selville empiiristen kokeiden ja kriittisen järjen käytön avulla, koska ihmisellä on aistiensa ja järkensä kautta pääsy kosketuksiin hänen ulkopuolellaan olevan aineellisen maailman kanssa. Kriittisyyttä tarvitaan, koska ihminen on altis erehdyksille ja itsepetokselle, mitä juutalais-kristillinen traditio on aina painottanut.

 

Tietenkään Puolimatka ei ole kuvannut koko aatehistoriallista totuutta siitä, miten tai miksi tiede kehittyi länsimaissa. Toki muitakin syitä oli kuin kristillinen usko Luojaan ja Lunastajaan.

 

Tietenkin on myös niin, että ajattelua, matematiikkaa, geometriaa, filosofiaa ja teknologiaa on ollut muuallakin kuin myöhäisen keskiajan jälkeisessä kristikunnassa. Kiinalaiset keksivät ruudin, viikingit osasivat käyttää kompassia, Arkhimedes keksi luonnonlakeja ja hienoja teknisiä ratkaisuja. Mutta silti näistä ei kehittynyt systemaattista ja kriittistä luonnontiedettä. Voi kysyä, miksi, vaikka niin monet edellytykset olivat käsillä. Kiinalaiset olivat syvällisiä, puhtaita, sivistyneitä korkeakultuurin ihmisiä. Keskiajan eurooppalaiset olivat kai aika monessa asiassa heitä jäljessä. Miksi he loivat tieteen, mutta eivät kiinalaiset tai intialaiset? Eikö ole luvallista ainakin miettiä sitä, että oliko osasyynä todellisuutta vastaavien uskonnollis-metafyysisten perususkomuksien puute Kiinasssa? Ja eikö se ole aika mielenkiintoista, että keskiajan Euroopassa sellaiset saatiin Raamatusta? Miksei Intiassa Veda -kirjallisuudesta tai Kiinassa taolaisten tai konfutselaisten teksteistä?

 

On aivan järkevää pohtia sitä mahdollisuutta, että tieteen historian mukaan usko Luojaan ja luomiseen on tieteelle hedelmällinen uskomus, hypoteesi, kysymyksen asettelu. Sitä ei ainakaan pidä ennakolta tyrmätä huuhaaksi. Monet nykyajankin tai lähiajan tiedemiehet ovat pitäneet kysymystä Luojasta ja luomisesta  eräänä innoituksen ja oikeiden kysymysten antajana. Näin käsittääkseni ainakin Newton ja Einstein ja Max Planck. Uskalla mainita myös tässä luentosarjassa mukana olevan Matti Leisola, vaikka hän ei yhtä tunnettu olekaan kuin nuo äsken mainitut.

 

Kuitenkaan kenellekään näistä tiedemiehistä usko Luojaan ja luomiseen ei ole mikään "vaihtoehtoinen tieteellinen metodi" siinä mielessä, että tiedettä tehtäisiin rukoilemalla tai etsittäisiin Raamatusta vastauksia. Silti raamatullinen metafysiikka on ollut heidän tutkimuksilleen hedelmällinen.

 

Newtonin taivaanmekaniikalle oli olennaista, kun hän tajusi, että planeettojen ratojen ei ole pakko olla ympyröitä, kuten kreikkalaiset olivat ajatelleet. Tuo oli rohkea ajatus, sillä ympyrää oli pidetty täydellisenä ideain maailman muotona, jota Luojan oli pitänyt matkia planeettojen radat luodessaan. Newton rohkaistui löytöönsä, koska hänellä oli sellainen metafyysinen uskomus, että Luoja on kaikkivaltias ja voi laittaa planeetat kiertämään haluamiansa ratoja, vaikka ne kreikkalaisten mielestä eivät olisi olleetkaan ideaalisia. (Puolimatkan, s. 357, mukaan tuon ajatuksen oli keksinyt jo Nikolas Orasmelainen v. 1377, Jumalan kaikkivaltiuteen vedoten). Ei hän silti tehnyt havaintojaan ihmeitä rukoilleen, vaan tieteellisiä instrumentteja ja havaintoja ja matematiikkaa ja taulukkoja käyttäen, ja sai selville planeettojen elliptiset radat.

 

Leisola käsittääkseni tekee tutkimuksiaan entsyymien kehittelemisestä samoin menetelmin kuin muutkin alansa asiantuntijat, eikä tässä mielessä tee uskosta Luojaan "vaihtoehtoista tieteellistä metodia". Silti ajatus siitä, että luonnossa entsyymien kehitys vaikuttaa suunnitelmallisesti ohjatulta eikä selity sattuman ja luonnonvalinnan kautta, on ollut hänelle tieteessään tärkeä, käsittääkseni jälleen Luojaan liittyvän metafysiikan kautta.

 

Puolimatka penää sitä, että tiede ottaisi historiansa todesta ja oppisi siitä, että metafyysis-uskonnolliset kysymyksenasettelut voivat olla hyödyllisiä, jos niitä käyttää viisaasti ja oikein. Voi niitä tietysti käyttää väärinkin, kuten vaikkapa siten, että havainnot väännetään pakosta siihen, että maailma on luotu 6000 vuotta sitten.

 

Tieteen historian tutkimus, kriittinen ja avoin ja perusteellinen keskustelu erityistieteiden, tieteenfilosofian ja teologian välillä voisi olla avain sen hahmottamiseen, milloin uskonnollis-metafyysiset kysymykset ovat erityistieteille hyväksi ja milloin eivät. Mutta tällaisen keskustelun leimaaminen huuhaksi on pelkuruutta, typeryyttä ja sokeutta tieteen omalle historialle.

 

Nykyajan tiedemiehistä on sanottu, että he seisovat jättiläisten hartioilla. Useille näistä jättiläisistä usko Luojaan ja luomiseen on ollut tärkeä ideoiden antaja. Nykyajan tiedemiesten pitäisi uskaltaa kysellä, että johtuuko tämä sitä, että todellisuus oikeasti on Luojan luoma ja joitain kaikuja siitä voi havaita tieteellä.

 

Mahdottomuus vetää naturalistista rajaa tieteen ja ei-tieteen välille

Toinen syy sille, miksi 200 -vuotinen linnarauha luomisuskon ja tieteen välillä näyttää tieteen omallakin foorumilla huonolta, on seuraava: On osoittautunut vaikeaksi tai mahdottomaksi vetää ennakolta sellaisia rajoja, jotka rajaavat teologiset ja metafyysiset kysymykset tieteen ulkopuolelle. Jos sellaista yritetään, rajataan samalla pois sellaista, jota naturalistisesti toimiva tiede myös tarvitsee. En itse ole perehtynyt tähän aiheeseen, mutta minusta Puolimatkan pohdinta aiheesta on mielenkiintoinen.  

 

Hän käsittelee ensin myyttiä rohkeasta, kriittisestä, rehellisestä ja pelkkää totuutta tavoittelevasta tiedemiehestä. Olen itsekin ollut sen verran pitkään tiedeyhteisön jäsen, että voin sanoa tekstin olevan viiltävän totta. Tiedeyhteisössä kateus, oman edun tavoittelu, omien kavereiden puolustaminen, politikointi, laskelmointi uralla etenemisessä jne. ovat tiedemaailmassa aivan yhtä vahvoja motiiveja kuin ihmisyhteisöissä yleensäkin. Kaikkea ei suinkaan testata kriittisesti, vaikka niin pitäisi. Siksi on hyvin uskottavaa, että rajoja sille, mikä kulloinkin on tiedettä ja mikä ei, ei aina vedetä totuutta tavoitellen ja kriittisesti, vaan myös vallan tavoittelun ja itselle epämieluisten ajatusten mollaamisen tähden.

 

Tietenkin tieteellä on kriteereitä, vaikkakaan niistä ei Puolimatkan mukaan ole pystytty tekemään yksiselitteisiä: Tiede perustuu havaintoihin, joita tehdään ennalta muotoiltujen hypoteesien perusteella, se on systemaattista ja perusteellista ja käsitteellisesti tarkkaa, saadut tulokset on alistettava julkiseen kritiikkiin ja keskusteluun, johon jokainen alan perustiedot hallitseva saa osallistua. Tiede ei voi olettaa saavuttaneensa lopullista totuutta, mutta se olettaa lähestyvänsä totuutta raja-arvona. Julkisen tieteellisen kritiikin vääräksi osoittama tulos on hylättävä ja on keksittävä uusi teoria, joka selittää havainnot. Hyvällä tieteellisellä teorialla on voimaa ennustaa, miten joku muu todellisuuden osa-alue käyttäytyy. Kun se saa uusista kokeellisista havainnoista tällaista vahvistusta, se vahvistuu. Mutta jos havainnot kumoavat teorian tai jotain sellaista, joka voidaan dedusoida teoriasta, teoria kumoutuu tai sitä on modifioitava.

 

Puolimatka osoittaa hyvin, että yhden tai yksiselitteisen tieteen rajanvetokriteerin käyttäminen ei kuitenkaan onnistu. Usein tieteen kriteerinä käytetään "naturalismia" eli sitä, että kaikki olemassa oleva koostuu pelkästään luonnollisista aineosista ja on tieteellisesti tutkittavissa eikä mitään yliluonnollista ole. Kaikki luonnon tapahtuminen on selitettävä luonnollisten, kausaalisten syiden perusteella. Oletus Luojasta tai hänen luonnon kehitystä ohjaavasta suunnitelmasta ei voi naturalismin mukaan kuulua tieteeseen.

 

Puolimatka kannattaa ajattelua, jonka mukaan tieteellinen ajattelu ja arkiajattelu eivät ole täysin toisistaan erillisiä. Niillä on aste-ero, joka liittyy systemaattisuuteen, perusteellisuuteen, kriittisyyteen ja abstraktion tasoon. Jos ihmiskunnan arkiajattelussa uskonnollisilla peruskatsomuksilla on roolinsa siinä, kuinka maailmaa hahmotetaan ja siinä eletään, voisi olettaa, että kriittisesti, systemaattisesti ja perusteellisesti käytettyinä tällaisilla ajatuksilla olisi roolinsa myös tieteellisessä ajattelussa. Ainahan tulokset laitetaan osaksi jotain laajempaa näkemystä siitä, millainen maailma kokonaisuudessaan on.

 

Tietenkin on selvää, että vaikkapa hammaslääketieteessä usko Luojaan on hyvin kaukainen asia. Mutta jos ajatellaan lääketiedettä kokonaisuutena, tulee jossain vaiheessa eteen kysymys siitä, miksi terveyttä pitäisi edistää ja sairautta estää; tai kysymys elinten evoluutiosta ja sitä ohjanneista mekanismeista. Samaten tähtitieteessä jonkin pulsarin säteilyn mittaaminen ja analysointi ei tosiaan edellytä uskoa Luojaan. Mutta jos tähtitiedettä miettii kokonaisuutena, niin vaikkapa kysymys alkuräjähdyksestä ja maailmankaikkeuden "antrooppisesta periaatteesta" tulee mielenkiintoiseksi ja herättää kysymyksen suunnitelmasta. On hankala luoda rajanvetokriteeriä, joka jo ennakolta sulkisi nuo kysymykset tieteen ulkopuolelle.

 

Puolimatkan mukaan naturalismi on tieteelle sitä rajoittava pakkopaita. Uskallan olla samaa mieltä, vaikka tieteenfilosofinen tietämykseni on harrastelijan tasolla. Tieteellä on oltava oikeus ja rohkeus kyseenalaistaa kriittisesti myös yksittäistieteiden taustalla olevia laajoja, metafyysisiä taustaoletuksia. Jos tätä ei uskalleta tehdä jonkin ennalta sovitun rajanvetokriteerin vuoksi, jokin virheellinen taustaoletus saattaa jäädä niin vahvasti elämään, että se estää tiedettä.

 

Eräs tällainen laaja-alainen taustaoletus on käsittääkseni nykykeskustelussa se, että luonnossa ei olisi teleologisia eli päämääräsyitä. Kaikki tapahtuisi vain kausaalisten, ennalta päin vaikuttavien syiden vuoksi.

 

Tällaisia laajoja, metafyysisiä oletuksia tieteellisenä pidetyssä kirjoittelussa joka tapauksessa on. Esimerkiksi Tiede -lehti kirjoittaa RNA -molekyylin syntymästä näin  (2/2009, 34):

 

"Sitten seurasi onnenpotku. Jossakin vaiheessa rna-molekyylit tulivat punoneeksi ketjuja myös proteiinien rakennuspalikoista eli aminohapoista." (kursiivi S.J.)

 

Tämän jälkeen lehti selittää, kuinka rna -molekyylin ketjuuntumista elämän synnyn alkuvaiheessa ei pystytä selittämään. Ongelmana on mm. se, että

 

"Rna-molekyylien piti kasvaa vähintään 50 nukleotidin pituisiksi ketjuiksi ja sopivaan emäsjärjestykseen, ennen kuin ne pystyivät muodostamaan toimivia rakenteita. Ketjujen täytyi muodostua nopeammin kuin ne hajosivat, jotta niitä kertyi riittävästi elämän tarpeisiin." (s. 37).

 

Tästä huolimatta lehti voi, kuin ohimennen, kirjoittaa näin:

 

"Sattumanvaraisuudestaan huolimatta varhainen elämän kehitys päätyi siis käyttämään varsin rajallista kemiallista repertoaaria, vaikka syntyolot varmaankin tuottivat runsaamman kirjon mahdollisia lähtöaineita." (s. 37).

 

Mistä kirjoittaja tietää, että elämän kehitys oli sattumanvaraista? Pitkän nukleotidiketjun muotoutuminen sopivaan emäsjärjestykseen on outoa, vaikkapa sen vuoksi, että tuollaiset ketjut luonnostaan hajoavat nopeasti (Miten nopeasti, prof Leisola?). Silti Tiede -lehdelle on ennalta selvää, että metafyysinen oletus kehityksen "sattumanvaraisuudesta" on tosi. Miksi? Ilmeisesti siksi, että muut metafyysiset ennakko-oletukset on suljettu tieteen rajanvetokriteerin avulla ennalta pois. Mutta mikä oikeuttaa tähän?  Onko se kriittistä? Onko se järkevää? Edistääkö se totuuden löytämistä?

 

Uskoisin, että tällaisista itsestään selvistä naturalistisista taustaoletuksista on tieteelle haittaa, ellei niitä uskalleta kriittisesti koetella. Kreikkalainen tiede ei aikanaan voinut päästä perille taivaan mekaniikasta, koska siinä vaikutti sellainen idealistinen taustaoletus, että ympyrä on täydellinen muoto, jota planeetat kiertävät, "tai sitten ne itkevät ja kiertävät". Newton voitti tämän erheen, koska hän oli avoin tosiasioita vastaaville havainnoille, koska hänen ei tarvinnut uskoa, että ympyrä olisi Luojan ainoa vaihtoehto, vaan hän oli voinut laittaa planeetat kiertämään muutenkin. Tätä taustaa vasten on outoa, jos elämän syntyä tutkivan tieteen on aina vaan uskottava, että elämän synty oli sattumanvaraista.

 

Tällaisesta uskomuksesta voi olla haittaa, esim. uusien entsyymien kehittelyssä bioprosessitekniikassa. Prof. Leisola on käsittääkseni päätynyt tutkimuksissaan siihen, että kun jo olemassa olevista entsyymeistä kehitellään mutaatioiden kautta uusia, ei kannata perustaa pelkkään sattumanvaraisuuteen, vaan myös ajatukseen päämäärästä. En ymmärrä hänen erityisalaansa, mutta kuvittelen hänen löytöjensä hyödyntävän metafyysistä ajatusta siitä, että elämän synty ei ole ollut sattumanvaraista, vaan siinä on ollut suunnitelma.

 

Näin siis tieteen omalla foorumilla näyttää siltä, että Luojaa ja luomista ei kannata sulkea tieteen kysymyksenasettelun ulkopuolelle, ei ainakaan siksi, että uskonnolliset ja metafyysiset kysymykset eivät lainkaan kuuluisi tieteeseen. Kyllä ne ovat aina kuuluneet. Jos tiede haluaa olla avointa, kriittistä, totuutta etsivää eikä omaa poteroaan puolustavaa, senkin kannattaa hylätä 200 vuotta kestänyt linnarauha ja käydä keskustelua teologisen luomisuskon kanssa; kriittisesti, avoimesti, systemaattisesti ja iloisesti. Toinen vaihtoehto on huudella poterosta: "Huu! Haa!", mutta se alkaa jo olla, ainakin maailmalla, naurettavaa.

 

Ateistisen darvinismin teologiset oletukset

Puolimatkan mukaan naturalistinen tiede itsekin käyttää teologisia tai uskonnollistyyppisiä hypoteeseja. Lisksi se toteuttaa samaa tiedollista tehtävää, joka uskonnolla on, sillä se pyrkii (ainakin populaareissa esityksissään) vastaamaan laajoihin maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, kuten:

-         Mikä on maailmankaikkeuden alkuperä?

-         Mikä on maailmankaikkeuden perustava luonne?

-         Mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa?

-         Onko olemassa pahuutta tai jotain sitä vastaavaa?

-         Onko olemassa korkeinta hyvää? Mitä se on?

 

Pyrkimys tällaisiin kysymyksiin vastaamiseen ei kuitenkaan ole ainoa argumentti sen puolesta, että naturalistisessa tieteessä on mukana tietynlaista teologiaa.  Vielä selvemmin sen osoittaa se, että ateistinen darvinismi pyrkii osoittamaan sen, että Jumala ei ole lajinkehityksen takana, pohtimalla seuraavaa kysymystä: "Millainen Jumalan pitäisi olla, jos hän olisi olemassa?"

 

Puolimatkan mukaan esim. Richard Dawkins kirjoittaa esim. kampelan kallo ei voi olla järkevän suunnittelijan muotoilema, sillä se on niin vääntynyt (246). Samoin selkärankaisten silmän verkkokalvo on Dawkinsin mukaan niin huonosti suunniteltu, ettei se voi olla Jumalan luoma. Evoluution tuloksena on paljon muitakin sellaisia rakenteita, joita järkevä Jumala ei koskaan olisi luonut. Tämä todistaa naturalistien mukaan, että elämän kehitys on tapahtunut vailla suunnitelmaa ja vailla Jumalaa.

 

Samaa todistaa joittenkin naturalistien mukaan sekin, että eliöt näyttävät kehittyneen yhteisestä kantamuodosta. Tästä todistaa mm. se, että samat geenit ja samat entsyymit vaikuttavat samanlaisia asioita eri eliöissä. Jos eliöillä tosiaan olisi kaikkivaltias Luoja, hän olisi voinut luoda jokaisen eliön erikseen, eikä hänen olisi tarvinnut käyttää aiemmin syntyneitä eliöitä saadakseen uuden kehittymään. Koska näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, ei Jumalaa tämän päättelyn mukaan ole, vaan kaikki syntyy sattuman ja luonnonvalinnan kautta.

 

Näin on siksikin, koska luonnossa esiintyy valtavaa "tuhlausta" (vaikkapa puiden siitepölyn tavaton määrä) ja julmaa kärsimystä (loispistiäisten toukat syövät isäntätoukkansa elävältä). Jos Jumala olisi olemassa, hän ei olisi voinut luoda tällaista maailmaa.

 

Lisäksi usein ajatellaan, että koska elämän kehitys Maapallolla on ainakin kolme kertaa ollut hiuskarvan varassa ja melkein kaikki monisoluiset eliöt ovat tuhoutuneet luonnonkatastrofeissa, ei Luojaa ja hänen suunnitelmaansa voi olla. Jos Luoja olisi, ei hän olisi tehnyt elämää niin monimutkaisen "vähältä piti" suunnitelman varassa kuin mitä polkua myöten elämä on kehittynyt.

 

Kaikissa näissä perusteluissa ajatellaan: elämän kehityksen prosessi todistaa naturalistisen evoluution puolesta, koska se oletettavasti olisi erilainen, jos se olisi Jumalan ohjaama. Argumentti on vahvasti teologinen, sillä se olettaa tietävänsä, millainen Jumalan pitäisi olla, jos hän olisi ohjannut elämän kehitystä.

 

Mutta se ei ole pätevä. Jumala on aivan hyvin voinut luoda ohjaamalla kehitystä siten, että toisesta eliölajista kehittyy toinen. Jumala on aivan hyvin voinut luoda kampelan, vaikka se Dawkinsin mukaan on vääntynyt. Kaikkivaltias Jumala on aivan hyvin voinut sietää tuhlailun. Hän on aivan hyvin voinut antaa luomiensa eliöiden lähes tuhoutua kolmeen kertaan (kristinuskon mukaan hän lopulta lopettaa koko tuntemamme biosfäärin).  Kristinuskon mukaan kärsimys on ongelma Jumalaan uskovalle, mutta silti kaikkivaltias Jumala on olemassa. Kysymys siitä, kuinka tämä on mahdollista, ratkeaa kristinuskon mukaan vasta Kristuksen kuoleman, ylösnousemisen ja häneen uskomisen kautta, ja lopulta vasta Kristuksen paluussa.

 

Olennaista on, että tieteellisenä pidettyyn keskusteluun sallitaan nykyisinkin teologisia hypoteeseja; nimittäin jos niiden avulla pyritään todistamaan, että Jumalaa ei ole tai ettei hän ainakaan vaikuta luonnossa ihmisyksilön sisäisen vakaumuksen ulkopuolella. Miksei näitä hypoteeseja saa käyttää toisin päin; esim. sen pohtimisessa, että lukemattomat elämän kehityksen käänteet ovat olleet niin epätodennäköisiä, ettei ole järkevää olettaa niiden tapahtuneen vailla Luojan älykästä suunnitelmaa?

 

Onko syynä se, että vain tietynlaisen teologian sallimisella tieteen sisällä ja muun teologian kieltämisellä varmistetaan se, että puhe Jumalasta ei pääse häiritsemään ihmisten mielenrauhaa (ks. Puolimatka s. 272). Olisi kiusallista, jos Jumala olisi tieteellisen oikeasti olemassa, riippumatta sisäisestä vakaumuksestani. Tällainen nimittäin toisi esiin paljon sellaisia teologisia teemoja, jotka ihminen luonnostaan haluaa kieltää: vastuuni Jumalan edessä, miten löydän yhteyden häneen,  syyllisyys, sovitus, elämän lopullinen tarkoitus ja sen puute. Paljon vähemmän kiusallinen on sellainen Jumala, joka on olemassa vain sen verran, kuin minä omissa sisäisissä arvoissani sallin.

 

Alkuräjähdys ja antrooppinen periaate

Eräs luonnontieteen ja luomisuskon mahdollinen leikkauspiste on teoria alkuräjähdyksestä. Sen mukaan aika, energia, tila ja aine syntyivät n. 13 miljardia vuotta sitten kun singulariteetti eli laajuudeltaan 0 oleva ääretön tiheys alkoi ajanhetkellä 0 laajeta räjähdyksenomaisessa energiapurkauksessa.

 

Se vastaa minusta melko lähelle sitä, kun teologiassa sanotaan, että Jumala loi alussa maailman tyhjästä. Erotuksena on tietenkin se, että luonnontiede ei (tai sen ei ainakaan pitäisi) kertoa mitään siitä, mikä tai kuka oli alkuräjähdyksen syynä. [3]

 

Alkeishiukkasfysiikka pystyy kokeita ja havaintoja tekemällä laskemaan, millainen maailmankaikkeus oli sekunnin sadasosia alkuräjähdyksen jälkeen ja seuraamaan kehitystä. Se pystyy osoittamaan, milloin ensimmäiset atomiytimet syntyivät, milloin niihin tuli elektroni ja syntyi vetyatomi, milloin syntyi raskaampia atomeja, milloin ne kasaantuivat kaasupilviksi, milloin galakseiksi, auringoiksi ja planeetoiksi ja miten laaja universumi kulloinkin oli.

 

Tälle kaikelle on kai joitain vastateorioitakin, mutta eivätkö ne ole aika heikoilla, en ole varma. Joka tapauksessa en näe mitään syytä siihen, miksei usko Luojaan ja luomiseen voisi hyväksyä luonnontieteellistä teoriaa alkuräjähdyksestä kuvauksena siitä, kuinka Luoja on alussa luonut kaikkeuden tyhjästä.

 

Yhtenevyyden tuon teorian ja raamatullisen luomisuskon välillä voi nähdä siinäkin, että Raamatun mukaan maailma on luotu Jumalan Sanalla (1 Moos 1, Joh 1). "Sana" eli Logos tarkoittaa myös Järkeä.

 

Alkuräjähdysteorian mukaan maailmankaikkeuden laajenemista ohjasi se, että jo kaiken alussa alkeishiukkasten väliset vetovoimat olivat täsmälleen sellaiset, että universumiin saattoi aika-avaruuden laajetessa syntyä galakseja, tähtiä ja planeettoja sekä sellainen planeetta kuin Tellus, jolle kehittyi elämän kannalta suotuisat olosuhteet.

 

Eikö tässä voisi olla vastine sille, että Raamatun mukaan kaiken lähtökohtana on Sana, Järki? "Alussa oli Järki. Järki oli Jumala luona ja Järki oli Jumala. Kaikki syntyi Järjen voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh 1:1-2; itseasiassa "Sana" olisi parempi käännös, mutta suomessa se jättää sanasta Logos erään tässä yhteydessä tärkeän vivahteen pois.)

 

Puolimatka esittää mielenkiintoisen kosteen siitä, kuinka yksityiskohtaisen tarkka universumin alkuhetken hienosäätö oli ja edelleen on, jotta elämän ja tietoisuuden omaavan ihmisen kehittyminen mahdollistui. Fysikaaliset vakiot ovat niin tarkasti kohdallaan elämän kannalta, että monien tieteentekijöiden mukaan se vaatii selitystä.

 

-         Jos hiiliatomien muodostavien atomien energiatasot olisivat 1 % verran erilaiset suuntaan tai toiseen, maailmankaikkeus ei pystyisi ylläpitämään elämää. Asian havainneen tähtitieteilijä Hoylen mukaan jo tämänasteinen hienosäätö riitti antamaan hänelle vaikutelman siitä, että "superäly on näpelöinyt fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa." (Puolimatka, s. 465)

-         Neljä aineeseen vaikuttavaa perusvoimaa on kuitenkin oltava vielä paljon tarkempien rajojen sisällä. Nämä voimat ovat painovoima, heikko ydinvoima, sähkömagnetismi ja vahva ydinvoima. Niiden keskinäisten suhteiden on oltava niin täsmälleen oikeat, että ero voisi olla vain n. 1:10 potenssiin 40. Jos perusvoimien suhde muuttuisi tätä enemmän, ydinreaktiolla toimivia tähtiä ei voisi olla, tai sitten kaikki tähdet olisivat elämän kannalta liian pieniä tai suuria.

-         Jos universumin tämänhetkinen laajenemisnopeus poikkeaisi enemmän kuin 1:10 potenssiin 55, elämä ei olisi mahdollista. Tällainen tarkkuus on verrattavissa siihen, että tähdätään kiväärillä miljardien valovuosien päässä olevaan tikkuaskiin ja osutaan siihen.

 

Tämä saattaa vaikuttaa naiivilta popularismilta, mutta ei ole sitä. Monien tieteen tekijöiden mielestä tällainen tarkkuus on hyvin ihmeellistä. Fysiikassa ja tähtitieteessä on niin paljon ihmisen elämän synnyn kannalta suotuisia yhteensattumia (vastaavia vakioita on laskettu olevan 50), että universumin syntyä käsittelevässä keskustelussa puhutaan aivan yleisesti universumin "antrooppisesta periaatteesta" (antrooppinen tulee kreikan sanasta "anthropos", ihminen). Fyysikko Dyson on kirjoittanut:

 

"Näyttää melkein siltä, että maailmankaikkeus olisi jossain mielessä tiennyt meidän olevan tulossa". "Jokin ulkopuolinen toimija näyttää puuttuneen kosmoksen historiaan saavuttaakseen tarkoitusperänsä" (Puolimatka, s. 464).

 

Väistämättä tulee mieleen Johanneksen evankeliumin alun sanat "Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo."

 

Alkuräjähdystä ja siinä vaikuttaneiden voimien hämmästyttävää täsmällisyyttä ei toki ole välttämätöntä tulkita näin. Erään näkemyksen mukaan em. fysikaalisten vakioiden ei tarvitsisi olla niin kuin ne ovat. Mutta jos ne eivät olisi juuri niin kuin ne ovat, ei olisi olemassa ihmisiä niitä havaitsemassa ja ihmettelemässä. Siksi niissä ei meidän kannaltamme pitäisi olla mitään ihmeellistä, eikä niille tarvitse edellyttää järjellistä säätäjää. Jos hyväksyy oman olemassaolonsa vailla sen kummempaa ihmetystä, on samalla hyväksyttävä ilman kummempaa ihmetystä, että alkuräjähdyksessä fysikaaliset vakiot olivat asettuneet niin kuin olivat.

 

Puolimatka (s. 473) viittaa tässä yhteydessä teologi Richard Swinburneen, joka osoittaa, että vastaväite ei osoita tätä. Hän antaa esimerkiksi seuraavan vertauksen:

 

Teloitusryhmä suuntaa kiväärinsä teloitettavaa vankia kohden. Ryhmään kuuluu 12 tarkka-ampujaa, ja he ampuvat kukin 12 laukausta. Kaikki menevät ohi. Vanki nauraa ja toteaa, ettei tapahtuma vaadi mitään selitystä, sillä jos laukaukset eivät olisi menneet ohi, hän ei olisi elossa sitä havainnoimassa.

 

Toinen vastaväite alkuräjähdyksen taustalla olevaa järkeä vastaan on teoria multiversumeista. Se tarkoittaa teoriaa, jonka mukaan on olemassa hyvin suuri lukumäärä rinnakkaisia universumeita. Niissä ilmenevät kaikki mahdolliset yhdistelmät perustavien fysikaalisten vakioiden arvoista. Me elämme yhdessä tällaisessa mahdollisessa universumissa, ja juuri meidän universumissamme nuo vakiot ovat juuri oikein. Siksi olemme täällä niitä havainnoimassa. Tässä ei kuitenkaan ole takana mitään suunnitelmaa eikä mitään ihmeellistä, sillä on olemassa lukematon määrä muita universumeita, joissa nuo vakiot eivät ole kohdallaan, eikä niissä ole ketään tätä ihmettelemässä. Kyse on sattumasta, mutta vain tässä yhdessä sattumassa, eli siinä jossa me elämme, on olentoja, jotka voivat sattumaa ihmetellä.

 

Minusta tällainen teoria on typerä, ainakin jos tieteeltä vaaditaan, ettei siinä saa olla uskonnollisia taustaoletuksia tai metafysiikkaa. Teoria multiversumeista ei nimittäin ole mitään muuta kuin sitä.

 

Ainakin minä olen siinä luulossa, ettei fysiikalla ole mitään edes teoreettisia  mahdollisuuksia havaita rinnakkaisten universumien olemassaoloa. Jos näin on, mielestäni voi sanoa, että koko teoria on keksitty siksi, että voitaisiin päästä eroon siitä naturalismille epämiellyttävästä ajatuksesta, että maailmankaikkeuden takana olisi sen suunnitellut Superäly, johon fysikaalisten vakioiden täsmälleen oikea suhde näyttäisi muuten viittaavan. Multiversumit ovat ehkä pelkkä ad hoc -argumentti, joka on luotu, jotta usko luomiseen voitaisiin pitää poissa tieteestä.

 

Tällainen ajatus tulee ainakin populaarista tiedekirjoittelusta. Helsingin Sanomissa (27.3.2007) tiedetoimittaja Timo Paukku esittelee antrooppista periaatetta seuraavasti:

 

Universumi on kuin viritetty meitä varten. Tämä näkemys on ns. antrooppinen periaate. Termin esitti ensi kertaa astronomi Brandon Carter 1973 Krakovassa, Nikolai Kopernikuksen 500 -vuotisjuhlissa. Kosmologi ja matemaatikko John Barrow laajensi sitä kirjassaan 1986. Kosmologien enemmistö hylkäsi antrooppisen periaatteen haihatteluna. Nyt 2000 -luvulla antrooppinen periaate on tullut takaisin. Yksi syy on outo pimeä energia. Se löytyi tiettyjen supernovien kirkkautta tutkimalla vasta 1998. Pimeä energia estää universumia romahtamasta kasaan.

 Antrooppisen periaatteen tilalle on haettu selitystä monista universumeista, multiversumeista. Ehkä maailmankaikkeus on täynnä maailmoja. Osa näistä kuplauniversumeista kuoleutuu universumien evoluutiossa. Juuri meidän tuntemassamme universumissa elämä on menestynyt, ainakin maapallolla."

 

"Yhdet ihmettelijät ovat mielissään antrooppisen periaatteen paluusta. Jos universumi sopii kuin nakutettu meille, niin ehkä joku suunnitteli sen. Siis jokin yliäly, tai Jumala.

Vaikka näin olisi, on se tai hän tehnyt antrooppisuuden tajuamisen aika hankalaksi. Mutta ehkä hän viritteli vain alkuehtoja. ja antoi maailman mennä omaa tahtiaan. ...

Fysiikan nobelisti David Gross sanoo, että antrooppinen periaate antaa hyvät pelikortit uskonnollisen ID-liikkeen kannattajille.

"Antrooppinen periaate haiskahtaa uskonnolta. Ja kuten uskontoja yleensä, ei myöskään antrooppista periaatetta voi todistaa vääräksi."

 

Ainakin minulle tulee edellisestä sellainen olo, kuin antrooppinen periaate ja sen fyysikkojen tiedeyhteisöön tuoma puhe "yliälystä, tai Jumalasta", olisi kiusallinen. Sitä pitää vastustaa teorialla multiversumeista. Samalla tuntuu unohtuvan, että multiversumiteoriaa on ainakin tällä hetkellä aivan yhtä mahdoton osoittaa vääräksi kuin ajatusta siitä, että antrooppinen periaate kertoo Suunnittelijasta. Silti tiedetoimittaja Paukku puhuu sujuvasti "kuplauniversumeista, jotka kuoleutuvat universumien evoluutiossa". Koko artikkeli on otsikoitu "Multiversumit poistavat ihmisen keskiöistä". Kuinka niin poistavat? Multiversumeillehan ei ole minkäänlaista näyttöä, eikä kai edes voi olla. Mutta Luoja -hypoteesille voi olla näyttöä, esim. juuri antrooppinen periaate, intelligent design ja ihmiskunnassa hyvin yleinen usko Korkeampaan Olentoon.

 

Multiversumit kuulostavat tieteelliseltä, eikä lainkaan uskonnolliselta. Mutta missä on ero luomisuskoon? Ei ainakaan kriittisyydessä tai kokeellisessa metodissa tai teorian voimassa ennustaa muita havaintoja. Paukkukin siteeraa em. artikkelissa lähdettään, jonka mukaan:

 

"Toiset ulottuvuudet ovat taas muotia fysiikan kerronnassa. Niitä on pitkin viime vuosisataa napattu tieteisiin tieteiskirjallisuudesta." "Tutkijat ovat aina leikitelleet tieteen historiassa muilla ulottuvuuksilla ja universumeilla. Vaikka ajatus niistä paljastuisikin suureksi harhaksi, se kiihottaa aina sukupolvensa ajattelijoita. Matkalla oppii virheistä, lohduttaa Krauss."

 

Onko siis niin, että tieteelliseen fysiikkaan on aivan oikein etsiä kiihoketta tieteisfantasioista ja niiden multiversumeista, mutta ei raamatullisesta luomisuskosta. Molemmat tarjoavat selityksen antrooppiselle periaatteelle, mutta vain toinenko niistä on tieteellinen. Miksi?

 

Vaikuttaa siis siltä, että alkeishiukkasfysiikassa ja tähtitieteessä metafyysiset ja uskonnolliset perususkomukset olisivat sittenkin vaikuttamassa, ja tämän voi havaita myös tuon alan keskustelua seuraamalla. En ymmärrä, miksi Suomessa sellaiset alan huiput kuin Esko Valtaoja, Kari Cantell ja Kari Enqvist voivat niin valtavan ylimielisesti torjua ajatuksen Luojasta ja Suunnittelijasta omasta tieteestään.

 

Toki heillä on siihen joitain perusteita. Tapio Puolimatka on kuitenkin Usko, tiede ja evoluutio -kirjassaan esitellyt suuressa maailmassa käydyssä keskustelussa esitettyjä argumentteja, jotka kumoavat heidän perustelujaan (ainakin ne, joita olen lukenut Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan keskustelukirjasta Nurkkaan ajettu Jumala?). Ne pitäisi ottaa huomioon ja myöntää, ettei tähtitieteen ja alkeishiukkasfysiikan kaikkeus ehkä sittenkään ole niin vailla mieltä, suunnitelmaa ja merkitystä kuin mitä suomalaiset alan huiput antavat ymmärtää.

 

On tietenkin totta, että

 

"jos [tähtitieteessä] olettaa, että jokin yliluonnollinen voi  vaikuttaa mittauksiin, niin ei siitä kyllä mitään tiedettä synny"(Pihkala & Valtaoja 2004, 249-250).

 

Ei tietenkään. Kysymys yliluonnollisesta tulee kuitenkin vastaan jossain muualla kuin mittausten tekemisessä.

 

Valtaoja on käsittääkseni esittänyt, että hänen tieteenalallaan kysymys alkuräjähdyksen syystä tai siinä vaikuttaneiden fysikaalisten vakioiden suhteiden ihmettely on yhtä tyhmää, kuin jos ihminen kävelisi täsmälleen Pohjoisnavalle ja kysyisi siellä, että missä on pohjoinen ja ihmettelisi, kun ei saa vastausta.

 

Minusta tuo vertaus ei toimi. Ensinnäkin, Valtaojan kollegat näköjään kysyvät hänen tieteensä sisällä, että mitä oli ennen alkuräjähdystä. Sen voi nähdä vaikka Hawkinin kirjasta Ajan lyhyt historia. Jotkut heistä myös ihmettelevät myös antrooppista periaatetta. Ovatko he tyhmiä vai onko kysymys sittenkin relevantti?

 

Vertaus ei toimi siksikään, että Pohjoisnavan me voimme ymmärtää ja tajuta, että maan magneettisuuden ja pyörimisakselin kulman vuoksi kysymys Pohjoisnapaa pohjoisemmasta paikasta on mieletön. Maailmankaikkeudesta meillä ei ole sellaista tietoa. Jos havainnot viittaavat siihen, että antrooppinen periaate herättää ajatuksen suunnitelmasta, niin miksi tuo ajatus ei olisi tieteessä sallittu? Miksi tieteessä on sallittua keksiä sille vasta-argumentteja, jotka eivät edes periaatteessa ole kriittisesti todennettavissa?

 

Elämän synty

Eräs syy sille, että luonnontieteen omalla kentällä kysymys Luojasta ja luomisesta on relevantti, on elämän synty maapallolle.

 

RNA -molekyylin ja siitä kehittyneen DNA -molekyylin synty ei ole voinut tapahtua sattumanvaraisesti eli ilman, että luonnon ulkopuolinen informaatio olisi ohjannut sitä. Ainakaan tiede ei ole kyennyt selittämään naturalististen taustaoletusten mukaisesti, miten ja miksi elottomasta aineesta syntyi itseään kopioimaan kykenevä solu.

 

On tietysti mahdollista, että tällainen selitys vielä löydetään. Mutta silti asiaan liittyy paljon ongelmia (s. 219 -), kuten

 

  1. Olisi löydettävä ne luonnolliset prosessit eli "kemialliset polut", joita myöten elottomasta luonnosta kehittyivät elämän rakennusaineet: aminohapot, puriinit, pyrimidiinit, sokerit, rasvahapot, jne. - Tällaisia on kai jo löydettykin.
  2. Pitäisi löytää ne kemialliset polut, joita myöten edellisistä muodostuivat solun rakenteessa ja toiminnassa keskeiset monimutkaiset biomolekyylit, kuten RNA, DNA, proteiinit ja solukalvojen rakennusaineet. - Tässä ei kai olla kovin pitkällä, eikä edes ymmärretä, miten sellaiset olisivat voineet kehittyä sattumanvaraisesti.
  3. Pitäisi pystyä selittämään, miten nämä kemialliset polut toimivat varhaisen maan olosuhteissa. - Tätä ei kai tiedetä.
  4. Pitäisi pystyä osoittamaan, että suotuisat olosuhteet vallitsivat riittävän pitkiä aikoja. RNA:n ja DNA:n osaset ovat nimittäin erittäin herkkiä hajoamaan. Miten ne olisivat ehtineet ketjuuntua riittävästi, jos kaikki on ollut sattumanvaraista? - Sitäkään ei tiedetä.

 

Jne. ... Puolimatka siteeraa tutkijoita, joiden mukaan ongelmat eivät ole pieniä, vaan vakavia. Niitä ei myönnetä, jotta ei annettaisi tilaa luomiseen perustuville selityksille ja jotta tutkimuksen rahoitus ei tyrehtyisi (s. 221).

 

Onko edellisessä perää, sitä en tiedä, joten kysyn sitä prof. Leisolalta.

 

Sen kuitenkin ymmärrän jotenkin itsekin, että seuraava Puolimatkan (s. 227) mainitsema ongelma tosiaan on vakava naturalistisille elämän syntyteorioille: Elämän synty ei ole voinut olla pelkkää kemiaa. Solu on myös informaation säilytys-, prosessointi- ja kopiointijärjestelmä. Tunnettu tiedekirjailija Paul Davies painottaa Puolimatkan mukaan, että

 

"geeni on olennaisesti joukko koodattuja ohjeita, joihin sisältyy täsmällinen valmistusohje proteiinien valmistamiseksi. ... geneettiset ohjeet eivät ole sellaista informaatiota, jota löytyy termodynamiikasta tai statistisesta mekaniikasta [siis elottomasta luonnosta]. Ne muodostavat ennemminkin semanttista eli merkityksellisestä informaatiota. Toisin sanoen, niillä on täsmällinen merkitys. Nämä ohjeet ovat merkityksellisiä ainoastaan sellaisessa molekylaarisessa ympäristössä, joka pystyy tulkitsemaan geneettisen koodin merkityksen. Niinpä suureksi kysymykseksi nousee tämän järjestelmän alkuperä: 'Syvä käsitteellinen ongelma syntyy siitä, miten merkityksellinen eli semanttinen informaatio voi syntyä spontaanisti kokoelmasta ymmärrystä vailla olevia molekyylejä, jotka ovat alistettuja sokeille ja tarkoituksettomille voimille.' (Davies 2005)

Elämänsyntyteoriat käsittelevät kemikaalien välisiä reaktioita. Elämän synnyn selittämiseksi ei kuitenkaan riitä pelkkä kemiallinen selonteko. Olennainen kysymys koskee sitä, miten voi syntyä tarkoitushakuinen elävä järjestelmä ja miten aine pystyy prosessoimaan symboleja." (Puolimatka, s. 227)

 

Tässä on tuotu luullakseni (en tosiaan ole biokemian asiantuntija) esiin todellinen ongelma, jota esim. Tiede -lehti (2/2009, 33-35) ei ole ottanut huomioon. Elämän synnystä kirjoittaessaan lehti käyttää aivan liian ongelmattomasti esim. tällaisia sanontoja:

 

-         "Ensimmäiset varsinaiset elävät olivat sellaisia rna-molekyylejä, jotka osasivat kopioida itseään."

-         "proteiinit kehittyivät vähitellen hyvin näppäriksi töissään"

-         "Proteiinientsyymit mullistivat tilanteen. Ne oppivat vähitellen monistamaan rna -juosteita yhä tehokkaammin ja tuottamaan uusia elämän rakennuspalikoita."

-         "Rna oli syntynyt spontaanien kemiallisten reaktioiden tuottamista kemikaaleista. Se toimi perimäaineena eli kopioituvana informaatiosäiliönä. Se osasi itse monistaa itseään säätelemällä kemikaalien ketjuuntumista samanlaisiksi rna-molekyyleiksi. Ensimmäisen perimäaineen informaatiosisältö käsitti yksinkertaisimman mahdollisen viestin: 'osaan kopioida itseäni'"

 

Mutta mitä on viesti? Onko elottoman aineen kemiassa viestejä? Kenelle ne on tarkoitettu? Miten entsyymi oppii? Ja mitä tarkoittaa "kopioda itseäni" sellaisessa todellisuudessa, jossa ei vielä ollut päämäärää eikä tarkoitusta? - Minun on jälleen kysyttävä Leisolalta, onko tässä Tiede -lehden ajattelussa niin paljon "ohutta yläpilveä" kuin luulen.

 

Jos on, näyttää jälleen siltä, että luonnontieteen itsensä foorumilla on ihan järkevää pohtia Luojaa. Luojan "Sana" voisi selittää sen, miksi elottomaan aineeseen tuli kyky säilyttää, tuottaa ja käyttää semanttista informaatiota, jota elämä edellyttää. Luoja sanoi aineelle informaation: "Kopioi itseäsi!" Tämän informaation hän syötti elämän aamussa elottomaan aineeseen, jolloin syntyi elävä solu, jota hän alkoi muokata vähitellen kehittyneemmäksi soluksi ja lopulta monisoluisiksi eliöiksi antamalla siihen lisää informaatiota.

 

Vaikka näin ajattelisi, voi silti elämän synnyn prosessia tutkia ihan yhtä perusteellisesti kuin silloin, jos ajattelee, että kaikki syntyi sattumanvaraisesti. Lisäksi Luoja -hypoteesi on sattuma -hypoteesia järkevämpi, jos tosiaan elottomassa luonnossa ei ole semanttista informaatiota. Ajatus prosessiin sen ulkopuolelta tulleesta informaatiosta voi auttaa elämän synnyn ymmärtämistä, ja vapauttaa tiedettä olennaisista käsitteellisistä sekaannuksista. Tietysti jokin naturalistinen teoria informaation synnystä voidaan kehittää ja ehkä on kehitettykin. Miten on, prof. Leisola?

 

Evoluution yksityiskohdat

Hyvin paljon evoluutioteoriassa on varmaankin totta. Eliöt ovat polveutuneet varhaisemmista kantamuodoista. Puolimatka ei tosin allekirjoita tätä ns. makroevoluutiota eli muutosta lajista toiseen. Sen sijaan hän hyväksyy mikroevoluution eli lajin sisällä tapahtuvan kehityksen ja sen, että eliön sopeutuminen ympäristöön ja geneettinen muuntelu selittävät ilmiön.

 

Evoluutio liittyy geeneihin. Niiden kopioitumisessa tapahtuu muutoksia, kun uusi sukupolvi syntyy. Tämähän on selvää vaikkapa eläinten ja kasvien jalostuksesta, ja näkyy vaikkapa ihmisvanhempien ja lapsien samankaltaisuudessa ja eroissa.

 

Evoluutiosta todistaa myös se, että eri eliöissä sama geeni säätelee samanlaisia asioita. Geenit valmistuttavat samoja proteiineja. Tämä voisi viitata sen puoleen, että eliöt ovat polveutuneet samasta kantamuodosta. Samaan suuntaan vievät eliömaantieteen faktat. Australiassa oli ennen historiallista aikaa  pussieläimiä eikä nisäkkäitä kai siksi, että nisäkkäät kehittyivät pussieläimiä myöhemmin ja syrjäyttivät ne kaikkialla muualla kuin Australiassa, jonne ei enää ollut maayhteyttä. Samanlaiseen suuntaan viittaavat Madagasgarin kotoperäiset lajit.

 

Tätä on minusta turha kiistää siksi, että Raamatun mukaan Jumala loi eläimet ja kasvit tiettyinä päivinä "lajiensa mukaan". Eikö se voisi tarkoittaa, että hän ohjasi kehitystä lajista toiseen, ja on antanut lajien säilyä suhteellisen samoina, vaikka muuntelua lajin sisällä tapahtuukin?

 

Itse en ole tottunut siihen, että mikroevoluution ja makroevoluution välillä tehtäisiin ero. Ei kai sellaisen eron tekeminen olekaan tiedeyhteisössä yleistä. Puolimatka kuitenkin perustelee, että makroevoluutiota ei ole koskaan todistettu luonnossa.

 

Onko se totta? Se kyllä pitää paikkansa, että koulussa opetetut evoluution todisteet koskivat sellaisia asioita, kuin että koivutäplämittarit tummenevat sukupolvi sukupolvelta, kun saasteiden noki tummentaa niiden koivujen tuohen, joilla ne majailevat. Tai että Galapagos -saarten sirkkulajeille on kehittyneet erilaiset nokat, riippuen siitä, millaista ravintoa niiden saarella on ollut saatavissa. Tällainen ei tosiaankaan ole makroevoluutiota.

 

Mutta eikö fossiilien avulla ole aivan selvää, että evoluutiota on tapahtunut vähitellen myös eliölajista toiseen, vuosimiljoonien saatossa. Ennen on ollut jättiläislaiskiaisia, nyt enää tavallisia, mutta kai ne nykyiset olivat sukua jättiläislaiskiaisille. Ja kai fossiileista tai jotenkin muuten on mahdollista osoittaa, että rusakot ovat sukua jäniksille ja jänikset kaneille ja kanit rotille ja muille jyrsijöille? Ja eikö se tosiaankaan todista mitään polveutumisesta, että ihmisen ja simpanssin perimät ovat lähempänä toisiaan kuin ihmisen ja minkään muun lajin?

 

Olen niin tottunut tällaiseen ajatteluun, että minusta on kiusallista, jos uskoa luomiseen pitäisi perustella sillä, ettei tuo ole totta, vaan Jumala on luonut rotat, kanit, jänikset ja rusakot erikseen, kunkin lajinsa mukaan. Siitäkin huolimatta, että noilla lajeilla varmaan on paljon enemmän yhteisiä geenejä, kuin vaikkapa jäniksellä ja suomenajokoiralla. Herää väistämättä ajatus, että makroevoluution kieltäminen johtuu siitä, että Raamatussa sanotaan Jumalan luoneen eläimet "lajiensa mukaan". Siksi jänis ei ole voinut kehittyä rotasta eikä rusakosta, ei sen enempää kuin koirastakaan. Tällainen on sitä "uskonnon ja tieteen sekoittamista", mistä kreationisteja aiheesta syytetään ja joka tekee koko raamatullisen luomisuskon naurettavaksi nykyaikana.

 

Voi olla totta, että fossiileista ei löydy välimuotoja eri eliöluokkien välillä. Sekin on mielenkiintoista, että Puolimatka siteeraa kirjoittajia, joiden mukaan fossiililöydökset eivät todista "jouhevan" kehityksen puolesta, vaan siitä, että kehitys olisi tapahtunut hyppäyksittäin. Fossiileista puuttuu kuulemma aina välittävät muodot, mutta sitten ilmaantuu taas uusi eliöluokka.

 

Jos se on totta, niin se todistaisi sen puolesta, että evoluution prosessiin on pitänyt syöttää informaatiota, joka ylittää sen, mitä sattumanvaraiset mutaatiot ja luonnonvalinta ovat voineet saada aikaan? Luojan sormi?

 

Yritin saada tähän tilaisuuteen mukaan jonkun eläintieteilijän kertomaan, onko tällaiselle ajattelulle mitään katetta. En saanut ketään tulemaan tänne raukoille rajoille. Ehkä Leisola voi jälleen vastata.

 

Uskon siis itse, että evoluutio eli lajien kehittyminen aiemmista kantamuodoista polveutumisen ja geneettisen muuntelun kautta on totta. Olennaista luomisuskon kannalta seuraava, ns. älykkään suunnittelun teorian kannalla olevan William A. Dembskin kysymys:

 

"Ilmentääkö elämä vain ohjaamattomien luonnollisten prosessien tulosta vai ilmentääkö se toimintaa, jonka takana on älykäs syy, jota kutsutaan tavallisesti suunnittelijaksi ja joka luodessaan elämän on painanut siihen selviä älykkyyden merkkejä. Kutsumme ensimmäistä näkökantaa yksinkertaisuuden vuoksi naturalistiseksi evoluutioksi. Toisen näkökannan jo tiedämmekin olevan design-teoria. (W.A. Dembski, Älykkään suunnittelun idea, 2002)

 

Naturalistisen elämän kehityksen kuvaukseksi voi ehkä ottaa Tieteessä tapahtuu (1/2009, 3-4) lehdessä olevan lainauksen akatemiaprofessori Johanna Mappesin artikkelista "150 vuotta luonnonvalinnan teoriaa"

 

"Luonnonvalinnan perusmekanismi on varsin yksinkertainen, niin yksinkertainen, että sen yksinkertaisuus tuntuu tekevän siitä epäuskottavan. Voiko jokin niin yksinkertainen periaate tuottaa kaiken sen vaihtelun ja monimutkaisuuden, jonka luonnossa näemme? Kyllä voi. Eliöiden lisääntymispotentiaali on hyvin suuri, mutta vain osa tuotetuista jälkeläisistä selviytyy lisääntymisikään. Yksilöiden välillä on muuntelua eli vaihtelua. Henkiinjääminen ei ole satunnaista vaan parhaiten omaan ympäristöönsä sopeutuneet yksilöt selviävät lisääntymään. Mikäli ominaisuudet, jotka auttoivat yksilöä selviytymään ja lisääntymään ovat periytyviä, nämä yksilöille hyödylliset ominaisuudet yleistyvät seuraavassa sukupolvessa, joka johtaa muutokseen populaatiossa. Ympäristöolot voivat tietysti muuttua, jolloin ennen hyödyttömät tai haitalliset ominaisuudet voivat tulla toisissa olosuhteissa edullisiksi, jolloin valinnan suunta voi muuttua."  

 

Olen vakuuttunut siitä, että Mappesin kuvaus on osatotuus. Asuin aikoinaan Kirkkonummella Lapinkylänjärven lähellä. Se on matala ja mutainen järvi. Muistaakseni se oli talvella 2004, kun järvessä viimeksi kävi happikato ja melkein kaikki sen hauet kuolivat. Nostelin itse kymmeniä puolikuolleita 2-5 -kiloisia haukia siitä ojasta, jota kautta ainoa happea tuova lähde laski järveen. Samassa ojassa köllotti kymmeniä ellei satoja isoja haukia vatsat pystyssä. Silti järven haukikanta selvisi. Minusta on helppo ymmärtää, että sen nykyinen haukikanta kestää vähähappisuutta jonkin verran paremmin kuin se, joka siellä eli ennen talvea 2004. Ja tällaista haukien evoluutiossa on kestänyt miljoonia vuosia! On hyvin uskottavaa, että luonnonvalinnan perusmekanismi selittää hyvin paljon siitä, millaisiksi hauet ovat kehittyneet.

 

Kysymys on siitä, riittääkö se selittämään kaikki. Vaikka eliölajit ovat kehittyneet aiemmista kantamuodoista geneettisesti polveutumalla, niin riittäkö pelkkä sattuma ja olosuhteisiin nähden elinkelpoisten selviytyminen (luonnonvalinta) selittämään kaiken? Eikö elämä ole niin monimutkainen, että miljarditkaan vuodet eivät riitä, ellei oleteta jotain päämääriä, jotka ohjasivat sitä, millaiset mutaatiot selvisivät luonnonvalinnassa?

 

Tällä päämäärällä en tarkoita sitä, että ihminen olisi luomisen päämäärä, vaan esim. sitä, että koirankaltaisesesta eläimestä ei kehity edes satojen miljoonien sukupolvien vähittäisten muutosten kautta delfiiniä, ellei jokin naturalistisen prosessin ulkopuolinen syy ole vaikuttamassa ja tahtomassa, että maailmassa olisi delfiinejä. Hän tai se on tietenkin voinut käyttää Mappesin kuvailemaa luonnonvalinnan perusmekanismia työkalunaan. Mutta työkalu tarvitsee sen itsensä ylittävää älyä, joka käyttää sitä päämääriensä toteuttamiseen.

 

Lapinkylän haukien hapensietokyvyn muutos ei intuitiivisesti näytä vaativan suunnitelmaa tai Suunnittelijaa. Mutta isomman mittakaavan muutos näyttää vaativan.

 

Miten aiempien valaslajien hampaista olisi edes teoriassa voinut vähitellen kehittyä planktonien seulomiseen sopivat hetulat? Hampaiden ja hetuloiden välimuodolla ei kai tee mitään. Miten kehitys hampaista hetuloihin olisi edes periaatteessa voinut mennä sukupolvi sukupolvelta jouhean vähitellen eteenpäin, siten kuin Lapinkyläjärven haukien vähittäinen hapenpuutteen sietokyvyn lisäys? Mielestäni kyse ei ole satoja miljoonia kertoja pidemmästä ajasta ja sen mahdollistamasta muutoksesta, vaan jostain periaatteessa erilaisesta tapahtumasta, jonka selitykseksi Johanna Mappesin kuvailema luonnonvalinnan perusmekanismi ei yksin riitä. Se on osaselitys elämän synnylle ja kehitykselle, mutta ei missään nimessä riittävä selitys. Se on työkalu, jolla on oltava sen itsensä ulkopuolinen päämääräsyy.

 

Voin tietysti olla väärässä. Silloin tämä esitelmä palvelkoon siten, että naturalistisen tieteen popularisoijat osaisivat ottaa yleisönsä tällaisetkin kysymykset huomioon. Nämä kysymykset ovat nimittäin vilpittömiä ja ne ovat mietityttäneet minua jo pitkään. Muistan, kuinka 20 vuotta sitten ihmettelin lääketiedettä opiskelevalle osakuntakaverilleni Jussi Sutiselle Gdanskiin menevän Pomerania -laivan baarissa, että miten valaiden hetulat ovat voineet kehittyä. Hän ei osannut vastata, eikä pitänyt kysymystäni kovin relevanttina.

 

Lisää yksityiskohtia: bakteerimoottori

Puolimatka esittää useita mielenkiintoisia todisteita sille, että pelkkä naturalistinen luonnonvalinnan mekanismi ei voi olla riittävä selitys elämän monimuotoisuudelle. Hän tekee sen lainaten alan kirjallisuutta (hänhän ei itse ole alan asiantuntija).

 

Eräs minusta vaikuttavin todistelu koskee ns. bakteerimoottorin eli flagellan toimintaa ja evoluutiota. Samanlainen perustelu koskee ehkä joitain muitakin yhden solun sisäisiä "soluelimiä", joita on kaikissa soluissa. Kyse on siitä, että ns. älykkään suunnittelun (Intelligent Design, ID) mukaan naturalistinen darvinismi eli "luonnonvalinnan  perusmekanismi" ei kykene selittämään, kuinka nämä soluelimet ovat voineet kehittyä.

 

Leisola kuvailee bakteerimoottoria W. A. Dembskin kirjan kirja Älykkään suunnitelman idea. Silta luonnontieteen ja teologian välillä (Datakirjat 2002) takakannessa näin:

 

"Pienellä tuhannesosamillimetrin mittaisella kolibakteerilla on sähkömoottorilla toimiva potkuri ja ohjausjärjestelmä, jotka olisivat jokaisen nanoteknologin unelma. Moottorin pyörimisnopeus voi nousta jopa 100 000 kierrokseen minuutissa ja bakteeri kykenee muuttamaan moottorin pyörimissuuntaa salamannopeasti.

Moderni biologia selittää tällaisten molekyylikoneiden synnyn darwinistisilla mekanismeilla. William Dembski perustelee kirjassaan, miksi darwinistinen mekanismi ei edes periaatteessa kykene selittämään monimutkaisia biologisia koneita."

 

Miksi naturalistinen darvinismi ei ID -teorian mukaan kykene antamaan selitystä?

 

Bakteerimoottori ja kaikki solun sisäiset molekyylikoneet ovat rakentuneet pienimmistä elämän rakennuspalikoista, proteiineista. Bakteerimoottorissa proteiinit muodostavat "happoa polttoaineenaan käyttävän pyörintämoottorin, staattorin, O-renkaita, laakereita ja vetoakselin." (Dembski, 120). Niihin tarvitaan n. 50 erilaista proteiinia, joista yhdenkin puuttuminen tekisi bakteerimoottorista toimimattoman ja yhtä hyödyttömän, kuin mitä mäntä on ilman männänrenkaita tai ilman kannen tiivisteitä tai sylinteriä. Kyse on "palautumattomasti monimutkaisesta rakenteesta" sillä yhdenkin osan poistaminen tekisi siitä kokonaan toimimattoman.

 

Tällainen palautumattomasti monimutkainen rakenne esiintyy flagellan tapauksessa (ja kaikissa muissakin solukoneissa) biokemiallisella tasolla.  Se tarkoittaa, ettei ole mitään syvempää biologisen analyysin tasoa, jolla biologista rakennetta ja sen syntyä voisi yrittää selittää.

 

Olennaista on, että bakteerimoottorin 50 erilaista proteiinia eivät ID -teorian mukaan ole voineet tulla yhteen ja kehittyä pyöriväksi moottorin osaksi, staattoriksi, O-renkaiksi, laakereiksi ja vetoakseliksi vähän kerrassaan, monien bakteerisukupolvien aikana. Tätähän kuitenkin naturalistinen darvinismi olettaa jouhevan ja asteittaisen kehityksen ja vähittäisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan kautta. On ymmärrettävää, että sellainen toimii Lapinkylänjärven haukien hapettomuudensietokyvyn kehityksessä. Mutta toimiiko se bakteerimoottorin jouhevassa kehityksessä, moottorittomasta alkumuodosta 100 000 r/min potkuriaan pärisyttävään kolibakteeriin?

 

Tällainen jouheva kehitys ei Dembskin ja koko asian keksineen Behen mukaan ole mahdollinen. Miksi? Koska vähittäin kehittyvillä, eri bakteerisukupolvissa mutatoituneilla O-renkailla, laakereilla, vetoakselilla jne. ei olisi tehnyt yhtään mitään. Mikään niistä ei yksinään olisi edistänyt bakteerin selviytymistä luonnonvalinnassa. Naturalistisen darvinismin mukaan niiden on pitänyt ilmestyä yhtä aikaa, yhteen ja samaan bakteeriin, kaikki kerralla. Eihän männälläkään tee mitään, ellei samalla ole käsillä sylinteri, sen renkaat ja moottorin kansi tiivisteineen.

 

Naturalistinen darvinismi ei nimittäin tunne ajatusta päämäärästä, jota kohti kehitys etenisi sukupolvi sukupolvelta. Mitään suunnitelmaahan ei ole, on vain sattumanvaraisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan mekanismi. Mutta miksi tuo mekanismi olisi sallinut itsessään hyödyttömän O -renkaan lukuisien proteiinien säilymisen sukupolvesta toiseen niin kauan, että sen yhteyteen kehittyivät laakerit, pyörimismoottori, staattori ja vetoakseli, ja siitä tuli hengissä säilymisen kannalta hyödyllinen?

 

Kaikki olisi helppo selittää, jos bakteerissa olisi jokin suunnitelma, jota kohti sitä oli tarkoitus vähä vähältä kehittää. Mutta koko naturalistisen darvinismin idea on se, että tuollaista yli sukupolvien jatkuvaa suunnitelmaa ei voi olla, koska ei ole ketään Suunnitelijaa. Luonnonvalinta ja satunnaiset mutaatiot ovat naturalistisen darvinismin mukaan ainoa kehitystä eteenpäin vievä voima, mutta ne ovat "sokeita" sukupolvet ylittävien päämääräsyiden suhteen.

 

Ainoa mahdollisuus naturalistiselle darvinismille olisi ID -teorian  mukaan, että kaikki 50 proteiinia ja niistä koostuvat 5 erilaista biokemiallista osasta kehittyivät yhdessä bakteerisukupolvessa, kertaheitolla. Se taas on aivan älyttömän pieni todennäköisyys, varmaan jotain samaa luokkaa kuin alkeishiukkasten välisten voimien väliseen hienosäätöön liittyvät todennäköisyydet.

 

Se, että tällainen epätodennäköisyys kuitenkin sattui, tuntuu ID -teorian mukaan vaativan ajatuksen naturalistisen prosessin ylittävästä päämäärätietoisesta, älykkäästä suunnittelusta. Sellainen on tietysti voinut vaikuttaa yli monien sukupolvien, jos ajatellaan, että sen tarkoitus on ollut pyrkiä kohti päämäärää, iloisesti pörräävää potkuria. Mutta siihen vaaditaan Suunnittelijan ohjaaman bakteerimoottorin evoluutiota, eikä naturalistinen selitys päde. Mappesin väite, jonka mukaan luonnonvalinnan yksinkertainen perusmekanismi riittää yksin tuottamaan kaiken sen vaihtelun ja monimutkaisuuden, jonka luonnossa näemme, ei pidä ID:n mukaan paikkaansa. Kyseessä on epäpätevä yleistys. Se, että tuon mekanismin voi osoittaa toimivan jossain, ei voi todistaa sen toimivan kaikkialla.

 

Vastaavia esimerkkejä Puolimatka tuo alan kirjallisuuteen vedoten, esim. eliöiden silmän kehityksestä. Siinäkin on asiaa käsitelleiden kirjoittajien mukaan monta ja monimutkaista osasta, joista ei olisi ollut yksittäin kehittyneenä mitään hyötyä. Silmäkin on "palautumattomasti monimutkainen" rakenne. Pupillin, linssin, sarveisnesteen ja retinan on pitänyt tulla yhteen kerralla, jotta niistä olisi eliölle mitään hyötyä ja jotta ne olisivat palvelleet sen selviytymistä jatkamaan sukuaan. Sellainen ei ole todennäköisyyksien rajoissa, ellei oleteta älykästä suunnitelmaa.

 

En oikein osaa sanoa, onko tämä vakuuttavaa. Joku Puolimatkan arvostelija on muistaakseni hiljattain sanonut, että silmän evoluutiolle saa pätevät perustelut vaikkapa internetistä googlaamalla.[4] - Onko näin, prof. Leisola? Osoittavatko ne, että silmä on voinut syntynyt naturalistisen mekanismin kautta?

 

Entä mitä mieltä, prof. Leisola, olet mieltä tästä: Oxfordissa hiljattain pidetyssä älykkään suunnittelun teoriaa koskevassa keskustelutilaisuudessa vedottiin kuulemma siihen, että bakteerimoottori on hyvin voinut kehittyä vähitellen, sukupolvi sukupolvelta. Aiemmissa kehityksen vaiheissa kyseisen molekyylikoneen osaset ovat vain toimittaneet jotain muuta, mutta silti eliön selviytymisen kannalta hyödyllistä tehtävää. Niinpä ne ovat säilyneet seuraaviin bakteerisukupolviin, kunnes ovat ruvenneet toimimaan yhdessä bakteerimoottorina, josta sattumalta tuli voittoisa elin, joka periytyi seuraaville bakteerisukupolville. Onko tällainen perustelu pätevä?[5]

 

Jos ei ole, evoluutioterorian yksityiskohdissa on hyvin paljon sellaista, mikä tekee naturalistisen evoluution kyseenalaiseksi. Molekyylikoneitahan ei ole vain bakteerien liikkumaelimissä, vaan jokaisessa elävässä solussa. Selittyykö niiden kehitys Mappesin kuvaileman perusmekanismin pohjalta? Onko ID: perusväite kumottu, nimittäin se, että luonnossa on "palautumattoman monimutkaisia rakenteita", jotka eivät ole voineet kehittyä vailla älykästä suunnittelua?

 

On esitetty, että ID ei ole kyennyt tuottamaan lainkaan artikkeleita tieteellisiin, asiantuntijakritiikin läpäisyn (peer review) vaativiin lehtiin, vaan se elää pikemminkin salaliittoteoriana. Se ainakin on totta, että ID ei ole tiedeyhteisössä suosittu. Ks. kuitenkin http://www.discovery.org/a/2177. Siellä on prof. Stephen C. Meyerin artikkeli Intelligent Design: The Origin of Biological Information and the Higher Taxonomic Categories, 2007, Proceedings of the Biological Scociety of Washington. (Ilmeisesti peer review järjestelmää käyttävä lehti).

 

Onko maapallon ikä riittänyt siihen, että naturalistinen evoluutio olisi saanut kaiken nykyelämän aikaan?

Eräs Puolimatkan kirjan pohdinta koskee sitä, että jos pelkkä naturalistinen evoluutio olisi elämän kehityksen syy, niin maapallon ikä ei olisi riittänyt saamaan aikaan riittävästi onnistuneita mutaatioita, jotta nykyinen elämä olisi voinut kehittyä. Mutaatioita sattuu soluissa paljon, mutta kehityksen kannalta on olennaista, että niitä sattuu neljä tai viisi suotuisaa samanaikaisesti yhdessä eliöissä. Sellainen on pelkän sattuman varassa niin harvinaista, ettei maailmamme aika riitä tällaisen mekanismin käyttämään evoluutioon.

 

Tästä on kuulemma tutkimuksia, jotka liittyvät malarialoisen ja sairaalabakteerien evolutioon. Ovatko ne päteviä, prof. Leisola? Prof. Mappes kirjoittaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (1/2009, 5), että sairaalabakteerien evoluutio voi olla hyvinkin nopeaa. Samoin koloradonkuoriainen voi tulla uudelle torjunta-aineelle puolustuskykyiseksi parissa sukupolvessa. Voiko tästä päätellä että luonnonvalinnan naturalistinen perusmekanismi olisi riittänyt tuottamaan elämän moninaisuuden 3,8 miljardissa vuodessa? Minun tietoni eivät riitä. Kertokaa perusteltu vastaus, prof. Leisola, tai joku muu!

 

Aukkojen Jumala?

Tähänastiset pohdiskeluni ovat varmaan tuoneet monen kuulijan mieleen sen, kannatanko jonkinlaista "aukkojen Jumalaa". Tällä viitataan tavallisesti sellaiseen onnettomaan teologiaan, jossa Jumala on määritelmällisesti jotain sellaista, mitä ei naturalistisella tieteellä pystytä selittämään.[6] Koska muinoin ei tiedetty, mikä sateen ja ukkosen ja lumentulon aiheuttaa, piti olettaa, että ne ovat Jumalan aikaansaannosta ja todistavat Jumalan olemassaolon. Kun nyt ymmärrämme sään ilmiöitä aiempaa paremmin, sade ja lumi selittyvät naturalistisesti, eikä Jumalaa tarvita. "Aukkojen Jumala" pienenee koko ajan ja osoittautuu lopulta tarpeettomaksi.

 

En ole koskaan pitänyt "aukkojen Jumalaa" hyvänä argumenttina sitä vastaan, että jotkut typerinä pidetyt teologit puolustavat Jumalan olemassaoloa luonnontieteen foorumilla. Itse olen tällainen typerä teologi, mutta silti uskon Jumalan olevan myös kaikkien luonnollisten prosessien Luoja. Hän on luonut kausaalisen järjestelmän, jossa luontokappaleet toimivat Jumalan luomien luonnonlakien mukaisesti syinä toisissaan tapahtuville vaikutuksille (ns. causae secundae). Hän itse on "ensimmäinen syy" (causa prima), joka vaikuttaa luovalla ja ylläpitävällä läsnäolollaan sen, että luontokappaleet voivat pysyä olemassaolossa ja vaikuttaa toisiinsa hänen luomansa ja ylläpitämänsä järjestyksen mukaisesti. Hän on luonut myös "luonnonvalinnan perusmekanismin", jonka kautta hän vie evoluutiota eteenpäin.

 

Jumala on yhä sateen ja ukkosen aikaansaaja, vaikka nykytietämyksemme mukaan hän tekee ne  käyttämällä hyväkseen muinaisia heprealaisia tarkemmin tuntemiamme luonnonlakeja. Ei heidän uskonsa lumisateeseen jumalallisten "lumen varastohuoneiden" aukaisemisena ole tehnyt Jumalasta "aukkojen Jumalaa". Kyllä Jumala on edelleen sään Herra, vaikka tiedämme, millaisten "sekundääristen syiden" kautta hän lumen, sateen ja ukkosen tekee.

 

Ero muinaiseen heprealaiseen ajatteluun on siinä, että enää sadetta ja ukkosta ja lunta ei voi käyttää yliluonnollisena jumalatodistuksena häntä epäilevälle. Mutta ei Jumala siitä häviä tai pienene, sillä ihmeenomaisen yliluonnollisen todistuksen etsiminen ei ole ainoa jumalauskon muoto. Jumala on myös normaalin luonnonjärjestyksen Luoja. Tuskin kukaan Jumalan ja luonnontieteen suhteesta keskusteleva kristitty väittää, että Jumalasta voitaisiin tietää tai häneen voisi uskoa vain siellä, missä tapahtuu jotain tieteellisesti selittämätöntä. Ei ainakaan Tapio Puolimatka.

 

"Aukkojen Jumala" on pikemminkin naturalistisen tieteen kuin sen alueella keskustelevien teologien ongelma. Naturalistinen tiede on halunnut ottaa haltuunsa kaiken reaalitodellisuuden selittämisen, jättämättä mitään oikeasti olemassa olevaa Jumalan vaikutuksen poissulkevan selitysmallin ulkopuolelle. Jos luomisusko tässä tilanteessa sanoo, että Jumala on olemassa ja vaikuttaa maailmassa, naturalistinen tiede sanoo, että "huuhaa" ja osoittaa luonnonlakien tuntemuksensa avulla, että maailmassa toimivaa Jumalaa ei ole. Ainoa paikka Jumalalle on yksilön sisäisyys. Tähän kristillinen usko ei voi suostua, jos sen mukaan Jumala on "kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luoja".

 

Jos luomisusko haluaa naturalistisessa keskusteluympäristössä pysytellä julkisella foorumilla ja väittää, että Jumala on kuitenkin olemassa ja toimii maailmassa, se joutuu väkisin työnnetyksi sellaisiin aukkopaikkoihin, joita naturalistinen tiede ei ole selvittänyt. Missään omasta mielestään selvittämissään asiassahan naturalistinen tiede ei suostu Jumalaa näkemään (paitsi ehkä yksilön sisäisissä arvoissa). Se kieltää vanhan teorian, jonka mukaan luonnonjärjestelmän "sekundääristen syiden" (causae secundae) takana olisi jumalallinen "primäärisyy" (causa prima).  Ainoa paikka, missä Jumala voi naturalistisen tieteen mukaisessa maailmankuvassa näkyä, ovat tieteen "aukot".

 

Se, että jotain teologista ajattelumallia syytetään "aukkojen Jumalaan" uskomisesta, on siis pikemminkin seurausta siitä, että tuo ajattelumalli puolustaa Jumalan reaalisuutta julkisella foorumilla, kuin siitä, että se haluaisi työntää hänet "aukkojen" marginaaliin. Kyllä tällainen ajattelutapa yleensä uskoo Jumalan olevan muuallakin kuin aukoissa. Ongelmana on se, että naturalismissa Jumalasta ei voi keskustella muualla kuin tieteen aukoissa.

 

Dembskin mukaan älykästä suunnittelua kannattava tiede ei merkitse sitä, että tieteessä olisi oikein vedota laiskasti Jumalaan. (Dembski, 189) (Tällaisesta tiedekasvatuksen karikatyyristä oli ilmeisesti kyse siinä Simpsons -ohjelman jaksossa, jossa Springfieldin kouluun oltiin tuomassa kreationistista opetusta. Sen seurauksena Barth kuittasi kaikki biologian oppitunnin teemat sanomalla jokaisen opetettavan ilmiön ja eläimen kohdalla: "God made it". Asia oli sillä selvä ja hän saattoi painua mielekkäämpiin hommiin. Jos Puolimatka kannattaa naturalistisen evoluution esittämistä kouluopetuksessa nykyistä kriittisemmin, kyse ei kai ole tästä.)

 

Dembski viittaa erääseen kirjoittajaan, jonka mukaan: "Kun tulemme tieteellisesti tuntemattomaan, oikea menettely ei ole iloita, koska olemme löytäneet Jumalan, vaan tulla paremmiksi tiedemiehiksi". Dembski kuitenkin osoittaa kriteerit sille, milloin pyrkimys jonkin asian selittämiseen pelkillä naturalistisilla syillä ei ole tieteellisesti järkevää:

 

1)      On kyse "täsmennetystä monimutkaisuudesta", ja sen olemassaolo on hyvin määritelty ja kokeellisesti todistettu.

2)      Ohjaamattomat luonnolliset syyt eivät kykene selittämään täsmennettyä monimutkaisuutta.

3)      Älykkäät syyt selittävät parhaiten täsmennetyn monimutkaisuuden.

 

"Täsmennetty monimutkaisuus" tarkoittaa hyvin epätodennäköistä eli monimutkaista tapahtumien joukkoa, joka ei ole välttämättömyyden sanelema eikä sattumanvarainen. Tällainen on esim. pitkä ykkösten ja nollien sarja, josta paljastuu koodattu sanoma. Sellaisten löytämiseen on kehitelty menetelmiä, joiden avulla voidaan paljastaa, että jokin merkkisarja on salakieltä eikä sattumanvarainen. Vastaavia signaalien "älykkyyden" paljastavia menetelmiä käytetään SETI -projektissa, joka etsii maapallon ulkopuolisesta älystä kertovia  radiosignaaleja avaruudesta, seuloen sellaisia lukemattomista pulsarien ja kvasarien lähettämistä monimutkaisista, mutta satunnaisista signaaleista. Yhtään ei ole vielä löydetty, silti tällaista älykkyyden etsimistä pidetään tieteellisesti pätevänä ja rahoituksen arvoisena.  

 

Intelligent design -teoria lähtee oletuksesta, että biokemiassa ja evoluution tutkimuksessa samoja laskennallisia menetelmiä voitaisiin alkaa käyttää sen selvittämisessä, onko jokin elollinen rakenne voinut syntyä pelkkien satunnaisten mutaatioiden ja luonnonvalinnan kautta vai vaatiiko se selityksekseen älykästä suunnittelua, joka on ohjannut kehitystä. [7]

 

Älykkäiden koodien etsintää pidetään nykyisin tieteenä, jos sitä etsitään avaruudesta, mutta ei, jos sitä etsitään luonnon moninaisuuden synnystä. Miksi? - Mielestäni ainoa peruste on ennakkoluuloisuus. Syynä eivät voi olla sellaiset tieteen kriteerit, kuten testattavuus, kriittisyys, empiirisyys tai kyky ennustaa muita tosiasioita (kontrafaktuaalinen evidenssi).

 

Mitä tieteellistä hyötyä älykkään suunnittelun käytöstä olisi biologiassa? Voiko sitä soveltaa mitenkään? - Jos sen avulla löydetään jostain elämän synnyn tai eliöiden kehityksen prosessista älykäs suunnittelu, voidaan lopettaa junnaaminen sen kanssa, että mitenkä tämä syntyi sattumalta.  Tällaisesta ajatuksesta voi tieteessä olla hyötyä, kuten esim. Leisolan tutkimukset kai osoittavat.

 

Vai osoittavatko, prof. Leisola? Onko älykkään suunnittelun ideasta ollut sinulle omalla tieteen sektorillasi hyötyä? Millaista? Voitko mainita muita tutkimusprojekteja tai tutkimuksia, jotka olisivat hyötyneet siitä, että naturalistisen darvinismin otetta olisi höllennetty?

 

Puolimatkan kritiikkiä

Puolimatkan kirja ei missään tapauksessa ole vailla puutteita. Se on tyylillisesti viimeistelemätön, rakenteeltaan sekava ja itseään toistava.

 

Nämä ovat suhteellisen pieniä puutteita sen ansioiden rinnalla. Se kykenee tuomaan suomalaiseen keskusteluun paljon uusia, meillä aika tuntemattomia ajatuksia tieteenfilosofian, luomisuskon ja luonnontieteiden suhteista. Siksi olen edelleen valmis allekirjoittamaan kirjan kustantajalle markkinointitarkoituksiin antamani lausunnon: "ehkä merkittävin suomalainen teologinen teos sitten Tuomo Mannermaan kirjan In ipsa fide Christus adest."

 

En kuitenkaan ole läheskään kaikessa Puolimatkan kanssa samaa mieltä. Minua on häirinnyt esim. "makroevoluution" ja "mikroevoluution" erotteleminen. Millaisia perusteita sille tosiasiassa on?

 

Tärkein kritiikkini koskee kuitenkin sitä, millaisen arvon Puolimatka antaa ns. "perususkomuksille" tieteellisessä tietoteoriassaan. Vaikuttaa siltä, että hän olettaisi, että jokaisella tieteentekijällä on aina jokin melko tarkasti määritelty perususkomus, kristillinen, agnostinen tai ateistinen. Tämä lähtökohta määrittää tiedettä ja sen urilla sitä tehdään: Jos lähtökohta on osoitettavissa perususkomukseksi, se on hyväksyttävä, koska jokaisella on aina jotkin perususkomukset, joita ei enää voi kritisoida. On toki olemassa "kumoajia", joilla muut tieteentekijät voivat yrittää kaataa vaikkapa kristillisen perususkomuksen. Mutta kristitty tieteentekijä voi yrittää keksiä näille "kumoajille" "vastakumoajia"

 

Näistä lähtökohdista tiedettä sitten tehdään. Jokainen lähtökohta on hyväksyttävä, ellei sille esitetä pätevää "kumoajaa".

 

Tämän ajatuksen kritiikin, johon yhdyn, on esittänyt nimimerkki Kirkonrotta 17.2.09 keskustelupalstalla uskojarukous.net:

 

Luulen, että Puolimatkan suurin probleemi todellisen filosofisen keskustelun kannalta on hänen ilmeinen vaikeutensa ymmärtää sellaista vaihtoehtoa, että tiedettä ja myös teologiaa harjoitetaan non-foundantionalistisesti, siis ILMAN mitään lausuttavissa olevaa varmaa, täsmällistä ja informaatiosisällöltään runsasta tietoteoreettista tai ontologista teoreettista perustaa. ...

Olen väittänyt toisessa ketjussa, että Puolimatkan lähtökohta on pohjimmiltaan hyvin kartesiolainen: sen mukaan tietämisellä pitää olla varma, epäilyksetön alkupiste, jonka varaan kaikki rakennetaan. Vaihtoehdoiksi asettuvat kartesiolaisen foundationalismin vaihtoehdot (, joiden parin version koherenssia Puolimatka arvoi) ja koko tietämisen tuhoava skeptisismi. Mutta vaihtoehtoja on enemmän. Non-foundationalismi on aivan mahdollista ja filosofisesti mielekästä eikä se ole edes fundamentaalisessa ristiriidassa luterilaisen tai jopa paavalilaisen "ristinteologisen" lähestymistavan kanssakaan: Jumalan ja luomakunnan suhde on lankeemuksessa sellainen, että Jumala ja luodun suhteen hahmottaminen ei onnistu simppelin filosofisesti.

Puolimatka huomioi tätä teologiaa rajoitetusti, mutta ei osaa leipoa ristinteologista lähestymistapaa koko ajatteluunsa. Hän näyttää tekevän selvästi pietistisen erottelun: uudestisyntyneiden tiede/teologia ja uudestisyntymättömien tiede/teologia ja pyrkii ensin nurkkaamaan paikan teistiselle tieteelle ja sitten vielä valtaamaan koko tieteen kentän teistiselle tiedekäsitykselle väittämällä, että (Puolimatkan kuvaama) naturalismi on filosofisesti, täsmällisemmin tietoteoreettisesti epäkoherentti.

On siis olemassa non-foundationalistisiakin vaihtoehtoja. Esim. filosofinen pragmatismi, varsinkin sen jamesilainen suuntaus (William James) lähtee oletuksesta, ettei tietämistä tarvitse perustella absoluuttisen varmalla teorialla. Itse asiassahan tieteenfilosofinen perusta on itse yksi tutkimuksen kohde.

Puolimatkankin ongelmaksi muodostuu varsin pian se, kuinka varma perusta perustellaan eli millä perusteilla perususkomukset valitaan. Onko perususkomusten valinnalle filosofisia kriteerejä ja millainen on niiden suhde perususkomuksiin. Pragmatistisessa ajattelussa suhteessa on takaisinkytkentä, joka on fallibilistisen näkemyksen perusidea: tutkimus edistyy ja korjaa spesifien tuloksien lisäksi koko teorianmuodostamista ja sen filosofisen taustan hahmottelua.

Puolimatkan valinta on tässäkin kartesiolainen: Jumala takaa tietämisen realistisuuden ja korrespondenssin. Jos Puolimatkan tarkoituksena on vain osoittaa, että jokaisella on perususkomuksia, joiden varassa toimitaan, niin silloin kai pitäisi analysoida vähän tarkemmin sitä, millaisia nuo perususkomukset ovat "luonteeltaan"; kaikki eivät ole foundationalistisia.

Väitän vahvasti, että pragmatistinen traditio tarjoaa paljon hedelmällisemmän tien myös kristilliselle apologetiikalle (ainakin luterilaiselle) kuin vaikkapa reformoitu epistemologia, johon en hirveästi ruutia haaskaisi, koska sen anti näyttää olevan niukka. Käsittääkseni se yrittää ensin oikeuttaa teistiset tms. perususkomukset rationalistisina vaihtoehtoina muiden rationalististen vaihtoehtojen joukossa ja sitten yrittää myös osoittaa, että teistiset perususkomukset ovat koherentein vaihtoehto.

Koko vahva perususkomuslähtökohta on siis kyseenalainen. Olen aiemmin yrittänyt tiivistää about seuraavasti: Tietäminen on aina fundamentaalisempaa kuin tietoteoria eli sen tietäminen, miten tiedämme. Tietäminen on aina runsaampaa kuin pystymme tietoteoriassamme lausumaan."

 

Viimeinen kappale on minusta erityisen tärkeä. "Tietäminen on aina runsaampaa kuin pystymme tietoteoriassamme lausumaan".  Puolimatka perustaa liiaksi "reformoituun epistemologiaan", joka on vain eräs näkökulma siihen, miksi kristillisen uskon mukaan tiedämme asioita, tieteessä ja noin yleisemminkin.

 

Yleensä ihminen tietää paljon enemmän kuin ne asiat, joista hän tietää, miksi hän ne tietää: että hän on äitinsä lapsi, että Irlanti on saari, että kaksi plus kaksi on neljä, että viattomia ei saa rangaista, että terrorismi on väärin, että atomeja on olemassa, että ihmiset kuolevat, että ulkona sataa, että hänellä on kaksi jalkaa, että merikäärmeitä on olemassa, että ajatuksia, tunteita ja aistimuksia on olemassa, että rakkaudessa voi olla paljon tuskaa, että bensiinillä kulkeva auto kiihtyy paremmin kuin diesel-auto ja että on parempi antaa anteeksi kuin kantaa kaunaa. Tiedämme tällaisia ja vastaavia asioita vaikka emme ennen tietämistämme useinkaan ole konstruoineet epistemologiaa, jonka avulla tietäisimme, miksi tiedämme.[8]

 

Näin on myös kristillisessä uskossa. Sen mukaan Jumala on ilmoittanut itsensä luomisessa. Lopullisesti hän on ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Mutta Jumalan sanaa on myös Raamattu. Kirkon traditiokin (uskontunnustus) on tärkeä. Näiden suhteesta ei ole luotu mitään yksiselitteistä tieto-opillista teoriaa. Toki sellaisia on yritetty: "Yksin Raamattu" -periaate protestantismissa ja paavin erehtymättömyys katolisuudessa, mutta ne ovat osoittautuneet haitallisiksi.

 

Tätä taustaa vasten Puolimatkan asettuminen Plantingan "reformoidun epistemologian" kannalle on turhan vahvaa. Asetelma menee liian voimakkaasti siihen, että tieteellinen keskustelu käydään erilaisten perususkomusten ja niiden "kumoajien" välillä.

 

Puolimatkan Usko, tiede ja evoluutio -kirjaa vahvemmin tämä asetelma näkyy hänen edellisessä kirjassaan Usko, tiede ja Raamattu. Aika suuri osa siitä (ainakin sen edustaman ajatusrakenteen kannalta) on niiden "kumoajien" käsittelyä, jotka voitaisiin esittää Raamatun historiallista erehtymättömyyttä vastaan. Tämä johtuu siitä "perususkomuksesta", että Raamattu on erehtymätön Jumalan ilmoitus. Keskustelu lukkiutuu siihen, löytyykö kyseiselle perususkomukselle "kumoajia", joita vastaan ei voitaisi esittää "kumoajien kumoajia".

 

Mielestäni tämä merkitsee, että Puolimatka ei pysty tekemään oikeutta Raamatun konkreettiselle tekstille ja siitä avautuville erilaisille tiedon saamisen välineille. Hänellä on jo ennalta, omaksumansa perususkomuksen kautta, tieto siitä, millainen Raamattu on: historiallisesti erehtymätön. Siksi hänen ei tarvitse Raamatun yksityiskohtien tutkimuksessa ottaa huomioon esim. sellaista vaihtoehtoa, että Raamattu eli kirjoitettu Jumalan sana olisikin yksityiskohdissaan erehtyväinen, koska Jumala on kirjoituttanut sen ihmisten kautta.

 

Jotain vastaavaa ongelmaa on mielestäni Usko, tiede ja evoluutio -kirjan taustalla. Erittäin pätevästi sen esittää TM Aku Visala, Oxfordissa väitöskirjansa tekevä Visiting Student, Perusta -lehdessä (1/2009, 24-27) julkaistussa artikkelissa. Se on mielestäni parasta, mitä Puolimatkan evoluutiokirjasta on tähän mennessä kirjoitettu. Visala kirjoittaa:

 

Tavoittelemani vaihtoehtoinen tiedekäsitys olisi siis jotakuinkin seuraava. Ensinnäkin uskonnolliset ja maailmankatsomukselliset käsitykset olisivat läsnä mutta kriittisen tarkastelun kohteena. Tällaiset oletukset ohjaisivat jossakin määrin ongelmanasettelua ja tulosten tulkintaa, mutta yhden katsomuksen absoluuttista valtaa tulisi välttää. Toiseksi olisi todettava, että tieto perustuu enemmän tai vähemmän uskolle, aivan kuten Puolimatka asian ilmaisee. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tieto perustuu kokonaan uskolle. Metodologinen naturalismi ei ole dogma vaan käytännön kokemuksen sanelema asenne. Kolmanneksi olisi jälleen oltava Puolimatkan kanssa samaa mieltä siitä, että lopullista demarkraatiokriteeriä [tieteen ja ei-tieteen välillä] ei ole olemassakaan. Rajat olisi ratkaistava tapaus kerrallaan. Neljänneksi tieteentekijöillä olisi perustavia näkemyksiä todellisuudesta, mutta niiden vaikutus siihen, miten he perustelevat tuloksiaan, tulisi minimoida. Viidenneksi tässä hahmottelemassani tieteessä pysyvä kiintopiste ei ole välttämätön. On totta, että jokin piste pitää olla, mutta tuo piste on luonteeltaan metodinen eikä ontologinen tai muuten absoluuttinen. Empiirisin perustein ei päästä metodologisesta naturalismista ontologiseen naturalismiin. Lopulta käteen jää näkemys, jonka mukaan tiede on kyllä monilta osin sidoksissa laaja-alaisiin oletuksiin, mutta tämä ei tarkoita, että meidän tulisi perustaa kaikki tutkimus laaja-alaisiin oletuksiin. Tiede tuo yhteen maailmankatsomukseltaan erilaisia ihmisiä. He pyrkivät tekemään tutkimusta ja perustelemaan niiden tulokset tavoilla, jotka vetoavat mahdollisimman moniin. Tieteeltä ei siis tule vaatia liikaa homogeenisuutta: tieteen sisällä ei ole konsensusta kaikista laaja-alaisista ennakko-oletuksista, jotka ovat sen harjoittajille välttämättömiä, eikä konsensusta sen tulosten validisuudesta.

 

Puolimatka kehottaa kristittyjä tekemään kristillistä tiedettä. Minä kehottaisin kristittyjä sen sijaan tekemään parempaa tiedettä. Meidän ei kannata käyttää aikaamme kristillisen tieteen perustamiseen vaan tieteen muuttamiseen paremmaksi ottamalla osaa tieteeseen, esittämällä kriittisiä argumentteja ja tulkitsemalla sen tuloksia. (Perusta 1/2009, 27)

 

Tähän asti siis Aku Visala.

 

Mielestäni hän on oikeassa. Kristittyjen ei pidä tehdä kristillistä tiedettä, vaan parempaa tiedettä. Kun luonnontiede aikanaan syntyi länsimaiden kristillisen kulttuurin piirissä, ei siitä tehty kristillistä tiedettä eikä sen yhteisö ollut kirkko. Mutta kristillinen usko oli ja sen pitäisi yhä olla hedelmöittämässä tiedettä kritiikillään, kuten Pariisin piispa Etienne Tempier 1200 -luvun lopulla.  Jos naturalismi ei joka kohdassa näytä olevan totta, sitä on uskallettava  kritisoida.

 

Jos kristittyjen tiedemiesten kritiikki saa jotain aikaan, se johtuu nykyisin pelkästään sen omasta rationaalisesta voimasta, ei kirkon tiedepoliittisesta vallasta. Kirkollisen inkvisition aika on onneksi ohi, ainakin tiedeyhteisössä. Mutta ikävä kyllä sen tilalle on tullut naturalistinen inkvisitio.

 

Sammeli Juntunen

kirkkoherra, Savonlinna-Säämingin seurakunta

ekumeniikan dosentti, HY



[1] Tähän Huovisen artikkelin piirteeseen Ilkka Pyysiäinen (Kanava 1/2009, 59-60) puuttuu minusta aiheellisesti. Huovinen näyttää ajattelevan, että jos kysymys Jumalasta tuodaan luonnontieteiden alueelle, silloin on kyse joko "uusateismista" tai "kreationismista", jotka molemmat ovat hylättäviä kantoja (Kanava 9/2008, 721). Minusta tällainen rajaaminen on turhan tiukka. Eikö luonnontieteissä ole Luojaan tai Suunnittelijaan liittyviä kysymyksiä? Jos luonnontiede pystyisi tosiaan osoittamaan, ettei Luojaa ole, niin eikö se jotenkin vaikuttaisi uskoomme "taivaan ja maan, kaikkien näkymättömien ja näkyvien Luojaan". Huovisen artikkeli perustuu liiaksi a-prioriseen oletukseen siitä, "mistä uskonnossa on kyse" (s. 721). Eikö kristillisessä uskossa ole monenlaista tieto-opillista ainesta ja eikö siksi tässä uskonnossa ole kyse monenlaisista suhteutumistavoista järjen käyttöön, riippuen siitä, onko kyse luomisesta, lunastuksesta vai pyhityksestä. Luonnollinen teologia pelaa osin rationaalisilla ja ehkä jopa "tieteellisillä" argumenteilla, vaikka usko Kristukseen ja armon kokeminen ei näin toimikaan. Jos joku kristillinen taho (kuten Intelligent Design) haluaa käydä jumalauskon rationaalisiin perusteisiin liittyvää keskustelua luonnontieteen foorumilla, ei sitä voi torjua kysymällä, että ovatko he ymmärtäneet "mistä uskonnossa on kyse". Eivätköhän nuo samat uskovat myös rukoile, lue Raamattua ja osallistu ehtoollisen mysteeriin? - Toki Huovinen toisaalta painottaa myös rationaalisen keskustelun tarpeellisuutta. Ks. esim. Kanava 9/2008, 725.

[2] Ks. Päiviö Latvus, Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista? Omega 2000, 228-235, 245. - Latvuksen em. teos on melko sekavasti ja itseään toistaen kirjoitettu, joten sitä on vaikea lukea. Kärsivälliselle ja kirjoittajaansa armahtavalle lukijalle se voi kuitenkin antaa paljon, minkä vuoksi sitä voi lämpimästi suositella, vaikkakaan kaikkeen siinä en voi yhtyä. - Ajatus piispa Tempierin määräyksen ja modaliteettiajatuksen muutoksen merkityksestä länsimaiden aatehistorian kehityksessä ei suinkaan ole yksin Latvuksen idea. Simo Knuuttila on monissa teoksissaan käsitellyt sitä paljon Latvusta perusteellisemmin, mutta ainakin karkeissa peruslinjoissa hänen kanssaan yhdensuuntaisesti.

[3] Minun käsitykseni mukaan fysiikan ei pitäisi voida laskea negatiivisella ajalla; vaikka enhän minä tätä kyllä tiedä. Esim. Stephen Hawking alkaa jossain vaiheessa kirjaansa Ajan lyhyt historia spekuloida negatiivisella ajalla, mutta eikö se ole hänen itsensä kannattaman metodologian kannalta aika outoa?

[4] Ks. esim.  http://www.youtube.com/watch?v=2ybWucMx4W8&NR=1. Minusta video ei perustele väitteitään, mutta popularisoi vallitsevan näkemyksen hyvin.

[5] Löysin aiheesta internetistä artikkelin, joka esittää kuvauksen siitä, kuinka bakteerin flagella on kehittynyt naturalistisesti:  http://rnaworld.bio.ku.edu/ribozone/resource/transport/Ian%20Musgrave_flagella.htm. Se esittää Behen ja Dembskin argumenteille kritiikkiä. Ks. myös http://www.youtube.com/watch?v=K_HVrjKcvrU. Savonlinnan suuressa uskontokeskustelussa 14.3. bioprosessitekniikan professori Matti Leisola esitti taas tälle kritiikille hyvin vakuuttavan tuntuista kritiikkiä ja linkkejä aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Ne on mainittu hänen esitelmässään, joka tulee Power Point - versiona seurakuntamme kotisivuille. http://www.fbs.osaka-u.ac.jp/labs/namba/npn/

 

[6] Ks. esim. Huovinen, Kanava 9/2008, 723-724.

[7] Timo Tossavainen kirjoittaa Itä-Savon mielipideosastolla  (7.3.2009), että "Luominen tai älykäs suunnittelu eivät kuulu luonnontieteellisiin malleihin siksi, ettei näitä käsitteitä voida määritellä tyydyttävällä tavalla (esim. ilman kulttuurisidonnaisutta), ja siksi, että niiden mukaan ottaminen mallin perusolettamuksiin toisi malliin sisäistä ristiriitaisuutta. Siksi luonnontieteessä ei ole mielekästä keskustella näistä kysymyksistä tai jumalten olemassaolosta." - Mielestäni W.A.Dembskin kirja Älykkään suunnitelman idea pyrkii määrittelemään sen, mitä älykkään suunnittelun havaitseminen on, käsitteellisesti hyvin tarkasti. Ks. myös Michael Behe, Darwins Black Box. - En ole varma, onko Tossavainen lukenut Intelligent Design -liikkeen kirjoja kritisoidessaan teoriaa siitä, ettei se käytä tyydyttäviä määritelmiä. Olisi hyvin mielenkiintoista kuulla Tossavaisen näkemys Dembskin ajatuksista. Molemmat ovat matemaatikkoja.

[8] Ks. J.L. Abraham, The Treshold of Divine Revelation, 28 (2006).