Saarna Kokonsaaressa 20.7.08

10. sunnuntai helluntaista. Matt 25:14-30.

 

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

 

Tiedotusvälineissä kerrotaan usein siitä, kuinka arkoja ja vaatimattomia me suomalaiset olemme uskon asioissa. Me pidämme uskon yksityisasiana. Varsinkin suomalainen mies puhuu syvimmistä tunnoistaan ja uskonasioista vain kohtuullisessa humalassa.

 

Tässä perisuomalaisessa arkuudessa on ehkä jotain hyvääkin. Tavallinen suomalainen ei ole ainakaan tekopyhä, koska hän ei toitota uskovaisuuttaan.

 

Silti minua on usein ärsyttänyt se, kuinka suomalaista pidättyvyyttä uskon asioissa ylistetään kirkollisissa lehdissä. Onko se muka hyvä asia, että suurin osa kansasta uskoo vain tykönään, uskaltamatta lukea Raamattua, uskaltamatta kysellä, uskaltamatta etsiä Jumalaa yhdessä, uskaltamatta opetella, mitä Jeesus merkitsee?

 

Ei se ole hyvä. Tiedotusvälineisiin on kuitenkin levinnyt sellainen ajattelutapa, että suomalaisen "konstailemattomuus" ja "osaamattomuus" jumalakysymyksessä on jotenkin aitoa. "Suomalaisen miehen" aito rukous Jumalalle on kuulemma pelkkä sydämessä huokaistu "niinkus tiedät".

 

Ajatus luterilaisesta "kansankirkosta" voi olla edistämässä vääränlaista vaatimattomuutta. Joitain vuosia sitten eräs kirkon mies kuvaili luterilaisen kansankirkon jäsentä jotenkin näin: "Kansankirkon jäsen on autuas ja pyhä, kunhan vaan kirkon kellon ääni pyhäaamuna kantaa häneen asti. Autuaana hän kääntää vuoteessa kylkeään."

 

Tällaisessa näkemyksessä passiivisuudesta on väärällä tavalla tehty hyve. Välinpitämättömyys olisi samaa kuin armo

 

Jeesuksella on päivän evankeliumissa toisenlainen näkemys. Siinä hän kertoo vertauksen miehestä, joka oli muuttamassa pois maasta. Lähtiessään hän kutsui puheilleen palvelijansa ja uskoi omaisuutensa heidän hoitoonsa.

 

Miehen palvelijoille uskomat summat ovat järkyttävän suuria, yhteensä 8 talenttia. Talentti oli tuon ajan suurin rahayksikkö. Se oli 6000 denaaria ja denaari oli normaali työmiehen päiväpalkka. Jos oletetaan, että nykyisin työmies ansaitsee päivässä 100 euroa, niin silloin talentti olisi 600 000 euroa.

 

Ensimmäinen palvelija sai viisi talenttia eli 3 miljoonaa euroa. Hän teki bisnestä ja sai voittoa toiset 3 miljoonaa euroa. Toinen palvelija sai miljoona kaksisataa tuhatta euroa. Hänkin teki bisnestä ja kaksinkertaisti pääoman. Kolmas palvelija sai kuusisataatuhatta euroa. Mutta hän ei uskaltanut tehdä sijoituksia, vaan kaivoi kuopan maahan ja laittoi rahat sinne piiloon.

 

Lehtien ylistämä uskossaan passiivinen ja arka kansankirkon jäsen muistuttaa lähinnä tätä kolmatta palvelijaa. Hän ei halua pröystäillä, eikä pitää ääntä itsestään ja uskostaan, hän on arka. Hän kätkee saamansa omaisuuden käyttämättä sitä.

 

Mutta mitä sanoikaan hänen herransa palatessaan pitkän ajan kuluttua kotimaahansa? Hän ei sanonut näin: "Hyvä, sinä arka ja passiivinen kansakirkon jäsen! Sinä et pitänyt ääntä itsestäsi, sinä et lukenut Raamattua, sinä et opetellut rukoilemaan, sinä et etsinyt kristittyjen yhteyttä." Vaan hän sanoi: "Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen."

 

Mitä isäntä sanoi palvelijalleen, joka heivautti hänen eteensä kuuden miljoonaan euron säkin? Hän sanoi: "Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan." Samoin kävi sille palvelijalle, joka oli kaksinkertaistanut miljoonan kahdensadantuhannen pääoman. Mutta rahat maahan kätkeneelle palvelijalle kävi niin, että häneltä otettiin hänen kuusisataatuhattaan pois. Ja ihme kyllä, ne annettiin sille palvelijalle, jolla jo oli kuusi miljoonaa euroa.

 

Tämä on outo vertaus. Eikö kristinuskon mukaan kaiken jumalasuhteessa pitäisi olla armoa? Eikö Jumala rakastakaan huonoja ja osaamattomia, ei niinkään hyviä ja osaavia.

 

Eräältä kannalta asia on juuri noin. Jumalasuhteessa kaikki on armoa. Jumala rakastaa juuri syntisiä. Juuri sinua, joka olet jumalasuhteessasi huono, arka ja osaamaton. Sinun ei tarvitse "ruveta uskovaiseksi" elääksesi Jeesuksen opetuslapsena.

 

Mutta tämä totuus ymmärretään usein väärin. Sen ymmärretään tarkoittavan muka sitä, että kristityn ei tarvitse opetella uskon sisältöä, ei tarvitse opetella rukoilemaan, ei tarvitse käydä kirkossa, ei tarvitse lukea Raamattua, ei etsiä Herran kasvoja, ei elää hengellistä elämää. Se olisi muka armoa; mutta kovin laimeaa ja vetistä armoa.

 

Tällainen vääristynyt kuva Jumalan rakkaudesta meitä syntisiä kohtaan johtaa siihen, että kansastamme tulee hengessään velttoja ja kuolleita ja he lankeavat pois Jumalan armon omakohtaisesta tuntemisesta. Heistä tulee jumalasuhteessaan väärällä tavalla arkoja, kuin tuo kuusisataa tuhatta maahan kätkenyt "kelvoton ja laiska palvelija".

 

Jeesuksen vertaus opettaa paremman tavan ymmärtää Jumalan armo ja rakkaus syntistä ihmistä kohtaan. Armo on ilmaista. Jumalan rakkautta ei voi ansaita. Silti Jeesuksen mukaan Jumalan armoa koskevissa asioissa pätee tämä yleinen sääntö: "Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on."

 

Tämä on tosiaan hämmästyttävää. Mitä se tarkoittaa?

 

Se tarkoittaa sitä, että kun ihmisellä on jotain hengellisessä mielessä - kun hän on ottanut vastaan Jumalan armon ja etsii häntä ja saa yhteyden Jumalaan armosta - niin silloin armo alkaa vaikuttaa hänessä. Ihminen alkaa janota Jumalan kasvojen hengellistä näkemistä sisimmässään. Hän alkaa rukoilla mieluummin kuin aikaisemmin. Silloin hän tulee hengellisesti ruokituksi. Mutta tämä lisää hengellistä nälkää. Hän alkaa käydä ehtoollisella, hän alkaa lukea Raamattua mielellään, sillä hän saa maistaa, että se ruokkii. Syntyy kierre, jossa sekä hengellinen nälkä että hengellinen ruokituksi tuleminen lisääntyvät. "Ja hän on saava yltäkyllin." Kaikki on kuitenkin koko ajan pelkkää armoa, eikä koskaan ihmisen omaa ansiota.

 

Mutta entä jos joku on jäänyt paitsioon hengellisissä asioissa? Silloin häntä ei ole viritetty oikealle aaltopituudelle, jotta hän voisi uskoa Jeesukseen omana Vapahtajanaan. Hän on se, "jolla ei ole". Miten hänen käy? Häneltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on. Hän ei enää osaa pitää arvossa sitä, että hänet on kastettu Jeesuksen omaksi. Hän kadottaa mahdollisen lapsen uskonsa. Tiedotusvälineet tappavat sen lopullisesti ja hän alkaa halveksia ajatusta Jeesuksesta Vapahtajana. Kastettuna hän oikeastaan omistaa kaikki Jeesuksen ihmiskunnalle hankkimat hengelliset hyvyydet, kuten syntien anteeksiantamuksen. Tosiasiassa maailma on ottanut häneltä sen kaiken tehokkaasti pois, sillä se ei enää pääse vaikuttamaan hänessä. Kaikki olisi Jumalan puolelta armoa, mutta ihmisen puolelta armo on pimentynyt. Silti jotkut uskottelevat, että luterilaisen kansankirkon jäsenenä hän on autuas, vaikkei enää usko Jeesukseen eikä tule hengellisesti ravituksi.

 

Tämän tekstin opetus on seuraava: Kenenkään ei pidä jäädä väärällä tavalla arkana osattomaksi Jumalaan ja Jeesukseen uskomisesta. Jokaiselle, joka on kastettu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, on annettu hengellisessä mielessä valtava pääoma. Meidät on reväisty pois pakanuudesta. Meistä on tehty Jumalan lapsia. Jeesuksen sovintoveri on vuodatettu jokaisen kastetun kaikkien syntien yli eikä Jumala enää tahdo ottaa niitä lukuun. - Hyvät ystävät, tämä on enemmän kuin kuusisataatuhatta tai edes kolme miljoonaa euroa! Siksi jokaisen meistä pitää luopua omasta hengellisestä arkuudestaan. Omasta huonoudesta huolimatta meidän pitää uskaltaa ottaa tämä aarre käyttöön. Meidän pitää uskaltaa Jeesuksen kautta lähestyä Taivaallista Isäämme, sillä siihen meillä on kastettuina oikeus.

 

Ensimmäinen askel tällä tiellä, on pysähtyminen. Sen kysyminen, että mitä se oikein merkitsee, että minä olen kristitty? Mitä ovat ne "hengelliset rikkaudet", joita minulle muka pappien mukaan on kasteessa annettu? Tämän kysymisestä,  kasteessa saamansa perinnön etsimisestä ja omaksi vaatimisesta alkaa se, että "jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin." Se on jo jotain, että halajat sen armon omakohtaista ymmärtämistä, jonka jo Jeesukseen kastettuna omistat.

 

Mutta jos ihminen ajattelee, että "en ole mikään uskovainen, enkä ymmärrä mitä Jeesus tai kaste merkitsevät. Mutta eihän juuri kukaan muukaan sitä ymmärrä eikä se tunnu yleisen mielipiteen mukaan juuri haittaavan. Ei pidä tehdä numeroa omasta uskostaan tai sen puutteesta, kaikkihan on armoa", niin silloin ihminen kaivaa kasteessa saamansa talentin maahan.

 

Älköön meistä kenellekään käykö niin. Tunnustakaamme yhteen ääneen yhteinen kristillinen uskomme, se jonka kaikkien lupausten omistamiseen meidät on kastettu. ...