Kirkkona nykyajassa. Mutta miten?

Esitelmä teologipäivillä Kauniaisten Raamattuopistolla 3.1.2017

Sammeli Juntunen

Kirkon olemassaolo – nykyajassa tai milloin tahansa -  voidaan hahmottaa kolmen ulottuvuuden tai suunnan kautta. Ne ovat: 1) ylöspäin, 2) sisäänpäin ja 3) ulospäin.

Ylöspäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemassa suhteessa Jumalaan. Jumala on luonut  koko maailman kaiken alussa. Sen lisäksi hän on perustanut kirkon Jeesuksen Kristuksen tekemän sovitustyön kautta. Se jatkuu maailmassa yhä, koska Jumalan Pyhä Henki tuo Jeesuksen ihmiskunnalle hankkiman pelastuksen vaikuttavaksi kansassaan, kirkossa. Se tapahtuu kasteen, ehtoollisen, Jumalan sanan opettamisen ja rukouksen kautta. Ne herättävät uskon ja pitävät sen yllä. Näin ihmiset saavat uuden elämän Jumalan yhteydessä.

Sisäänpäin tarkoittaa kirkon ”sisäpiiriä”. Pyhän Hengen työ ei luo ihmisille ainoastaan yhteyttä Jumalaan vaan myös yhteyden toisiin kristityihin. Me olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Kasteen, uskon ja ehtoollisen kautta meistä on tullut erityinen hengellinen yhteisö, ”Kristuksen ruumis”, jolla on ”yksi usko, yksi kaste, yksi Herra”. Me rakastamme siksi toisiamme, vietämme yhdessä aikaa Jumalan sanan parissa, rukoilemme ja ylistämme Jumalaa yhdessä, kokoonnumme yhteiseen ehtoollispöytään ja muutenkin vahvistumme yhteisestä uskostamme. Tämä ei ole pelkkää näkymätöntä hengellistä yhteyttä, sillä kirkko on myös konkreettinen instituutio, joka elää ajassa ja paikassa.

Ulospäin tarkoittaa sitä, että kirkko on olemukseltaan missionaarinen. Pyhä Henki käyttää kirkkoa välineenään tuodakseen yhä uusille ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen ja liittääkseen heidät kirkkoonsa. Tämä tapahtuu siten, että kirkko todistaa Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta pitämällä esillä evankeliumin sanomaa ja avustamalla kärsiviä rakkauden teoin. Niiden kautta Pyhä Henki tuo uusia ihmisiä kasteelle tai herättää uskon jo kastetuissa mutta uskosta vieraantuneissa ihmisissä.

Näille kaikille kirkkona olemisen ulottuvuuksille nykyaika tarjoaa mahdollisuuksia mutta myös haasteita. Mahdollisuuksista kertoo esimerkiksi se, miten paljon meillä Suomen ev.lut kirkossa on henkilökuntaa, toimitiloja, rahaa, rakenteita, toimintaa, hallintoa, tiedotusta ja tutkimusta.

Mutta sitten on niitä haasteita. Keskityn tässä niistä lähinnä vain yhteen, nimittäin ajassa vaikuttaviin aatevirtauksiin.

Nykyajan liberalismista

Nykyajassa vaikuttaa eräänä vahvana pohjavirtauksena liberalismi ja siihen läheisesti liittynyt individualismi.

Liberalismi juontuu valistusfilosofiasta. Eräs sen keskeisistä ajattelijoista oli Thomas Hobbes. Hän esitti 1600-luvun puolivälissä yhteiskuntateorian, joka on jäänyt vaikuttamaan nykyaikaan asti. Sen perustana on se, että ihminen on yksilö, joka etsii omaa hyvinvointiaan ja etuaan. Vaikeutena tässä on se, että muut ihmiset ovat samanlaisia yksilöitä. Seurauksena on se, että yksilöiden väliset eturistiriidat johtavat ”kaikkien sotaan kaikkia vastaan”.

Se oli Hobbesin mukaan ihmiskunnan alkutila. Sitten ihmiset havaitsivat, että sellainen ei käy, ja tekivät yhteiskuntasopimuksen. He sopivat, että suvereeni valta annetaan valtiolle, jolla yksin on oikeus tarvittaessa käyttää väkivaltaa. Valtiovallan tehtävänä on rajoittaa yksilöiden toimia siten, että heidän yksilönvapautensa sallii samanlaisen yksilönvapauden muille. Se tapahtuu niin, että valtiovalta turvaa lainsäädännöllä ja poliisivoimin jokaisen yksilön ruumiillisen koskemattomuuden ja taloudellisen omistusoikeuden. Näin lopetetaan kaikkien sota kaikkia vastaan ja taataan yhteiskuntarauha. Muuta rajoitetta yksilöiden vapaudelle ei pidä asettaa.

John Millbankin ja Adrian Pabstin kirjan The Politics of Virtue[1]  mukaan liberalismi on kehittynyt nykypäivään mennessä siten, että siinä on kaksi haaraa, joita he nimittävät vasemmistolaiseksi liberalismiksi ja oikeistolaiseksi liberalismiksi. Heidän mukaansa ne ovat nykyisin paradoksaalisella tavalla vaikuttamassa samaan suuntaan, vaikkakin vielä joitain vuosikymmeniä sitten ne kuuluivat poliittisen kentän eri laidoille.

Nykyiseen vasemmistolaiseen liberalismiin kuuluu individualismi eli yksilön vapauden puolustaminen kaikkea sitä vastaan, joka rajoittaa sitä: toiset ihmiset, instituutiot, uskonto, kulttuuri, perinteet jne. Mikään yksilön ulkopuolelta tuleva ei saa rajoittaa sitä, kuinka hän toteuttaa identiteettiään; kunhan hänen vapautensa ei vahingoita toisia yksilöitä.

Oikeistolainen liberalismi on taloudellisen vapauden painottamista. Valtiovallan ei tule rajoittaa pääoman vapaata liikkumista, sillä loppujen lopuksi se edistää kaikkien, myös työtätekevien hyvää. Joitain tulonsiirtoja rikkailta köyhille valtiovallan on järkevää tehdä, koska se ylläpitää tavaroiden ja palveluiden kysyntää ja näin mahdollistaa jatkuvan talouskasvun. Mutta pääperiaatteena on se, että talouden vapaus on tärkein tae hyvin toimivalle yhteiskunnalle, jossa yksilöt saavat itse päättää siitä, miten yksilönvapauttaan käyttävät.

Vasemmistolainen liberalismi nostaa yksilön sisäisen vapauden korkeimmaksi arvoksi. Samalla se jättää huomiotta sen, että ihmisen identiteetti rakentuu ajassa ja paikassa. Me emme rakenna identiteettiämme tyhjästä, vaan niistä aineksista, jotka on meille annettu ruumiillisuudessamme, perheessä, suvussa, kotipaikassa, ympäröivässä kulttuurissa, uskonnossa ja koko yhteiskunnassa. Yksilö ei luo mitään näistä, vaan ne ovat olleet ennen häntä, ”annettuna”. Hänen ihmisyytensä toteutuu suhteessa niihin.

Kun yhteisen perinteen ja instituutioiden merkitys asetetaan vasemmistolaisessa liberalismissa kyseenalaiseksi, se avaa tien oikeistolaiselle liberalismille. Yksilö jää aiempaa tehokkaammin markkinavoimien armoille. Ne tarjoavat hänelle houkuttavia keinoja rakentaa omaa identiteettiään, instituutioista riippumatta, ostamalla ja kuluttamalla sellaisia tavaroita ja muita hyödykkeitä kuin  haluaa. Yksilö kuvittelee olevansa vapaa, mutta tosiasiassa hänestä on tullut markkinakarjaa, jonka  haluja globaalit suuryritykset ohjailevat apunaan tietokoneiden algoritmit.

Näin oikeistolainen ja vasemmistolainen liberalismi toimivat samaan suuntaan, joka näennäisesti lisää yksilön vapautta mutta tosiasiassa kaventaa sitä. Samalla ne vahvistavat valtion valtaa. Kun todellisuudesta on poistettu kaikki syvät arvot (paitsi talous ja yksilön vapaus), ainoaksi käyttäytymistä säätelevien ohjeiden ja sääntöjen lähteeksi tulee valtiovalta. Sen säätämien lakien ja direktiivien määrä paisuu koko ajan.

Liberalismi ei kuitenkaan kykene tuomaan sitä, mitä silmällä pitäen se alunperin kehitettiin: yhteiskuntarauhaa. Yhteiskunta on hajoamassa moniin eri ”kupliin”, joissa samanmieliset lietsovat toistensa oikeamielistä suuttumusta toisissa kuplissa eläviä kohtaan. Ollaan palaamassa siihen ihmiskunnan alkutilaan, jonka korjaamiseksi liberalismi alunperin syntyi: kaikkien sotaan kaikkia vastaan.

Individualismista ja seksuaalisesta vallankumouksesta

Nykyiseen liberalismiin liittyy ääri-individualismi. Sitä voi tarkastella vaikkapa 1960-luvulla alkaneen seksuaalisen vallankumouksen kautta.

 Seksuaalisen vallankumouksen ytimessä on luopuminen siitä aiemmin vallinneesta ajatuksesta ja käytännöstä, että seksi on nautintoa avioliiton sisällä, sen tuoman sitoutumisen ja vastuun puitteissa.[2] 

Seksuaalisen vallankumouksen myötä yksilön halusta on tullut nykyisin olennaisin seksuaalisuutta ohjaava tekijä; kunhan ei loukata toisen yksilön vapautta toteuttaa omaa haluaan. Siksi kirjallisuudessa ja elokuvissa on aiempaa enemmän seksiä, avoliitto on normi, pornon katselu on lisääntynyt valtavasti ja sellainenkin aiemmin itsestään selvänä pidetty instituuito kuin jako kahteen eri sukupuoleen on muuttunut eettisesti epäilyttäväksi.

Seksuaalisessa vallankumouksessa on ollut paljon hyvää, kuten sukupuolten välisen tasa-arvon lisääntyminen. Yleensäkin sellainen individualismi on tervetullutta, jossa etsitään oikeaa tasapainoa yksilön oman ajattelun  ja perinteen välittämän viisauden välillä. 2000 -luvun individualismi on kuitenkin kehittynyt sellaiseen suuntaan, että siinä halutaan vapautua kaikista auktoriteeteista, kaikesta ns. ”annetusta” (given), joka edeltää yksilön sisäistä valintaa. Nykyisin näihin kuuluu myös sukupuoli. Joidenkin mielestä edes sellainen asia ei enää saa olla ”annettua”, että lapsia voi synnyttää vain nainen, ei mies. Jos todellisuuden jako mies – nainen rajoittaa jonkun yksilön halua synnyttää lapsia, niin silloin vika on todellisuudessa, ei yksilön sisäisessä vapaudessa identifioitua miten haluaa.

Seksuaalinen vallankumous ei yleensä näyttäydy näin raflaavana kapinana, vaan tavallisena ajattelutavan muutoksena. Avioliitto ei enää ole Jumalan antama instituutio. (”Miksei vaan muuteta yhteen? Mitä se papin aamen muka vaikuttaa?”). Avioliiton elinikäistä uskollisuutta tärkeämmäksi ihmiselle tulee ”löytää itsensä”. Kuusitoistavuotiaana nuori ei enää valtiovallan silmissä ole ”sakkolihaa” ja niinpä perinteinen kristillinen opetus, että avioliiton ulkopuolinen seksi on syntiä, näyttäytyy takapajuisena ja jopa Jumalan tahdon vastaisena. Samoin se, että kirkko kieltäytyy vihkimästä tai siunaamasta avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja.

Kuten sanottua, sekä liberalismissa että individualismissa on paljon hyvää, jopa paljon kristillistä. Mutta nykyisin esiintyvässä muodossaan ne molemmat ovat haitallisia sille, miten kirkko voi olla kirkko nykyajassa. Tämä pitää tiedostaa. Raamatussa sanotaan nimittäin näinkin:

"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

Aatevirtauksia on siis arvioitava.Yritän seuraavassa tehdä sitä.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon Jumala –suhteelle

Tärkein kirkon kirkkona olemista määrittävä dimensio on ylöspäin eli suhde Jumalaan. Kirkon Jumala -suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo ihmisille Jeesuksen hankkiman pelastuksen omaksi armonvälineiden eli kasteen, ehtoollisen ja Jumalan sanan kautta. Tuo kaikki on kirkon ja sen yksilöiden kannalta ”annettua”. He eivät luo sitä itse toiminnallaan. He eivät löydä sitä sisältään vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt heistä riippumatta ja heidän ulkopuolellaan, luomisessa ja Kristuksessa ja Pyhän Hengen armonvälineissä.

Tällainen ajattelu on vierasta liberalismille ja individualismille, koska ne vastustavat kaikkea ”annettua”. Kirkolle taas Jumalan sana on ”annettuna” Raamatussa, koska siinä Jumalan Henki on inhimillisten kirjoittajien kautta antanut meille luotettavan todistuksen Kristuksesta. Siksi usko taipuu sen käskyjen ja lupausten alle ja ottaa ne vastaan, vaikka ei niitä tunteella tai järjellä täysin pystyisikään ymmärtämään. Tällainen on liberalismin lähtökohdista takapajuista fundamentalismia, koska sen katsotaan rajoittavan pyhistä pyhintä eli yksilön sisäistä vapautta.

Liberalistis-individualistinen ajattelu pyrkii tulkitsemaan kirkon jumalasuhteen uudelleen poistamalla siitä kiusallisen ajatuksen yksilön ulkopuolisesta ”annetusta”. Olen kyllästymiseen asti lainannut seuraavaa Helsingin seurakuntayhtymän Usko, toivo, rakkaus -kampanjan mainosta vuodelta 2007, koska minusta kuvaa tätä aatevirtausta niin hyvin:

”Kristinusko tarjoaa parhaimmillaan sinulle juuri tätä. Keskustelua, jossa jokainen näkemys on yhtä arvokas. - - Kun elämää, sen merkitystä ja arvoja pohdiskelevat ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan, syntyy seurakunta. - -   Seurakunnalla on oikeus päättää, millaisessa kirkossa se  haluaa keskusteluaan käydä. Ja siellä, missä nämä ihmiset kokoontuvat, on läsnä se voima, jota Jumalaksi kutsutaan.” (Kirkko ja kaupunki 17.10.2007)

Tällainen ajattelu on kirkon ja yksittäisen ihmisen Jumala -suhteelle kohtalokasta.  Jumala-suhdetta ei nimittäin luo elämänarvoja koskeva pohdiskelu. Jumala-suhde perustuu siihen, että Pyhä Henki tuo Kristuksen ja hänen tekemänsä pelastusteon kirkossaan vaikuttavaksi Jumalan sanan ja sakramenttien kautta.  Se on jumalallisesti ”annettua”, ei keskustellen tuotettua.

Eräs individualismin pirtaan sopiva tapa kiertää kirkon Jumala-suhteeseen perustuva annettu, on se, että Kristuksen ja Jumalan sanan sijaan keskeiseksi käsitteeksi tulee ”uskonto”. Tähän tyyliin: ”Uskonnollisuus ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on muuttanut muotoaan. Elämän ja kuoleman kysymys kirkolle on se, osaako ja uskaltaako se sopeutua tähän muutokseen.” Näin luodaan kuva, että ihmisten sisimmästään löytämä tapa kokea uskonnollisuus on olennaista. Sen tulee saada kertoa kirkolle, millaista uskontoa se ihmisille tarjoilee. Kyse ei enää ole meille annetusta pelastuksesta, jonka Kristus ja hänen sanomansa tuovat, vaan ihmisten vapaudesta toteuttaa yksilöllistä uskonnollisuuttaan.

Liberalismista ja individualismista juontuva jumalallisen ”annetun” vieroksuminen näkyy myös luomisteologiassa. Nimittäin siinä, miten kirkon opetusta seksuaalietiikasta yritetään muuttaa. Muutosta perustellaan väittämällä, että avioliitto on luterilaisuuden mukaan maallinen asia. Siksi kirkon tulee avioliitto-opetuksessaan seurata yhteiskuntaa ja muuttaa avioliitto-opetuksensa ja käytäntönsä sukupuolineutraaliksi. Näin vältetään eräs yksilön vapautta rajoittava asia, nimittäin, se että Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi ja asettanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi, elinikäiseksi instituutioksi. Kun avioliitto on sukupuolineutraali, ihmisen ruumiillisuudessa annettu sukupuoli ei enää rajoita yksilön vapautta avioitua kenen kanssa haluaa.  

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon sisäiselle identiteetille

Toinen kirkon kirkkona olemisen kannalta olennainen dimensio on sisäänpäin. Nykyisin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkisuuskuvassa kuitenkin vierastetaan ”sisäpiiriläisyyttä” ja ”uskovaisuutta”. Niiden sijaan painotetaan sitä, että kirkkomme on oltava ”avoin ja moniääninen kansankirkko”.

Tämä johtuu ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden mukaanhan jokaisella yksilöllä on oikeus ja velvollisuus toteuttaa omaa käsitystään uskonnollisuudesta, riippumatta instituutioista, kuten kirkon opista.

Tällainen ajatusmaailma on nähtävissä esimerkiksi siinä, miten kirkkohallitus on mainostanut seurakuntavaaleja ja yrittänyt nostaa äänestysprosenttia sekä saada kirkkoon ”heikosti sitoutuneita” jäseniä asettumaan ehdolle. Viime vaaleja varten Kirkon tiedotuskeskus toi julkisuuteen mainoksen, jonka sisältö kuului ”Asetu ehdolle ja tee kirkosta näköisesi”. Ensi syksynä pidettävien seurakuntavaalien sloganina on ”Minun kirkkoni”.

Pyrkimys nostaa äänestysprosenttia on hyvä. Silti minua häiritsee se, miten tähän pyritään. Eivät seurakunnan erilaiset yksilöt luo kirkon identiteettiä. Jeesus Kristus on seurakunnan ”pää”, joka antaa sen jäsenille hengellisen elämän, yhteyden toisiinsa ja identiteetin. Siksi kyse ei ole ”Minun kirkostani” tai ”kansan kirkosta” vaan Kristuksen kirkosta.

”Uskovaisuuden” vierastaminen on kirkon identiteetin kannalta haitallista. Tämä johtuu siitä, että kirkko on nimenomaan uskon yhteisö, hengellinen yhteisö.  Niin kuin Luther kirjoitti Schmalkaldenin opinkohdissa:

"Sillä tietäähän, Jumalan kiitos, seitsenvuotias lapsi, mikä seurakunta on, nimittäin pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä. Näinhän lapset rukoilevat: 'Minä uskon pyhän, kristillisen seurakunnan.'"

Kristus on läsnä seurakuntayhteisössään sanan ja sakramenttien kautta, kun häneen uskotaan, häntä yhdessä rukoillaan ja ylistetään, hänestä lauletaan ja seurakuntalaiset jakavat keskenään sitä, mitä ovat Raamatusta oppineet.  Tämä perustuu Pyhän Hengen luomaan hengelliseen elämään. Se eroaa siitä, miten hyvä ihmiselämä mielletään sekulaarissa yhteiskunnassa. Siksi kristittynä eläminen merkitsee sosiaalistumista yhteiskunnasta erilliseen yhteisöön, seurakuntaan.

Kirkon ”sisäpiiriläisyys” on siksi myönteinen ilmiö. Kirkon on uskaltauduttava siihen, että sillä on sille ominainen, ”hengellinen” tapa hahmottaa maailma ja ihmiselämä Jumalan luomana ja lunastamana todellisuutena, jossa hyvän ihmiselämän lainalaisuudet ovat osittain erilaiset kuin miten sekulaari yhteiskunta ne ymmärtää. Tästä on syytä pitää kiinni myös seurakuntien luottamushenkilöitä valittaessa. Kirkon vaalijärjestyksen mukaan ehdokkaaksi asettuvan on oltava  mm.”kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu”. Sanavalinta on ehkä vanhanaikainen mutta asia ei. Seurakunnat tarvitsevat edelleen päättäjiä, jotka tajuavat, mistä seurakunnassa on kyse.

Tällainen sisäpiiriläisyys ei saa eikä sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kirkko tai seurakunta on tunnelmaltaan sisäänpäin lämpiävä. Kirkko on olemukseltaan missionäärinen eli ulospäin suuntautunut ja uusia jäseniä osallisuuteensa kutsuva. Tästä huolimatta kirkon usko ja elämä on Jumalasta vieraantuneille ihmisille usein vierasta, jopa loukkaavaa, kuten Raamattu ja kirkkohistoria todistavat.

Kirkolla on kiusauksena päästä eroon tästä ”ristin pahennuksesta” painottamalla julkista identiteettiään  moniäänisenä ja avarakatseisena kansankirkollisuutena. Tällainen painotus ei kuitenkaan nouse Raamatusta tai kirkon perinteestä vaan pikemminkin liberalismista ja individualismista. Ne voivat hyväksyä kirkon, jossa ei ole voimakasta sisäistä identiteettiään, vaan jossa jokainen yksilö tekee kirkosta itsensä näköisen.[3]

Tällainen ajattelu vaikuttaa taustalla myös siinä, kuinka yksittäisille papeille vaaditaan oikeutta vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon tai olla vihkimättä, riippuen siitä, mitä heidän omatuntonsa asiasta sanoo. Ongelmana tässä on se, että avioliittoon vihkiminen on kirkolle jumalanpalvelus, jonka pappi toimittaa ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Hän ei siis toimi oman omatuntonsa varassa, vaan Kolmiyhteisen Jumalan antamin valtuuksin. Näin ollen papin omatunto ei voi olla ratkaisemassa sitä, välittyykö vihkimisessä Jumalan siunaus vaiko ei. Papin omantunnonvapauden vaatimus ei nouse kirkon omasta perinteestä, vaan liberalismista ja individualismista.

Liiallinen liberalismi saa aikaan kirkon hengellisen identiteetin katoamisen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Kirkon sisäinen, Jumalan sanaan perustuva päätöksenteko halutaan joissain kirkollisissa piireissä alistaa maalliselle hallinto-oikeudelle, joka päättäisi siitä, miten kirkossa suhtaudutaan avioliittoon.  Tällainen ”uusvaltiokirkollisuus” on mielestäni linjassa sen Millbankin ja Pabstin havainnon kanssa, että liberalismi vahvistaa valtion valtaa ja laajentaa sen sellaisillekin alueille, joille sitä ei aiemmin ole tuotu.

Kirkon hengellisen identiteetin oheneminen on kirkolle turmiollista. Se aiheuttaa sen, että kirkon ”sisäpiiriläiset” eli Lutherin sanoin ”pyhät uskovaiset ja ne karitsaiset, jotka kuulevat Paimenensa ääntä”  saattavat hakeutua sellaisiin kirkkokuntiin tai seurakuntiin, jotka mieltävät ”avarakatseisia kansankirkkoja” rohkeammin identiteettinsä Jumalan sanasta ja kirkon perinteestä käsin. Jos näin tapahtuu, siitä syntyy kierre, jossa kirkkomme jää yhä pahemmin liberalismin ja individualismin jalkoihin.

Liberalismin ja individualismin haittoja kirkon ”ulospäin” -suhteeseen

Yksi niistä kolmesta dimensiosta, joissa kirkon kirkkona oleminen toteutuu, on kirkon suhde sen ulkopuoliseen maailmaan. Tarkoitan kirkon ulkopuolisella maailmalla niitä ihmisiä, jotka eivät kasteen ja uskon kautta ole osallisia Kristuksen maailmaan tuomasta pelastuksesta.

Raja maailman ja kirkon välillä ei ole selvä. Yhtäältä kaikki Kristuksen omiksi kastetut ihmiset ovat hänen omiaan ja kirkon jäseniä. Toisaalta läheskään kaikki Kristuksen omiksi kastetut eivät usko häneen eivätkä siksi elä Jumalan yhteydessä. Kasteestaan huolimatta he ovat vain nimellisesti kirkon jäseniä.

Inhimillisesti on mahdotonta piirtää selkeää rajaa elävässä uskossa olevien ja uskottomien välille. Tästä huolimatta kirkon on myönnettävä se tosiasia, että useimmat sen kastetuista jäsenistä eivät usko Kristukseen. Kirkon tehtävänä on todistaa heillekin Kristuksesta, jotta he saisivat uskon lahjan.

Tätä tehtävää liberalismi ja individualismi vaikeuttavat. Niiden vaikutuspiirissä kirkon sanoma Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen Kristuksessa tuomastaan pelastuksesta ymmärretään yksilön vapautta rajoittavana dogmaattisuutena, jota median on helppo pilkata. Kaikkein helpoin maali on kirkon perinteinen opetus avioliitosta ja seksuaalisuudesta, sillä se on niin pahasti ristiriidassa seksuaalisen vallankumouksen ydinvakaumusten kanssa.

Liberalismin ja individualismin paineessa kirkolle tulee kiusaus muokata sanomaansa näitä ideologioita vähemmän ärsyttäväksi. Eräs keino tähän on se, että kirkon olemassaolo perustellaan sosiaalieettisesti. Kokonaiskirkko ei julkisuudessa todista Kristuksesta ja hänen tuomastaan pelastuksesta, vaan saa julkisen relevanssinsa puolustamalla yhteiskunnan ”kaikkein huonoimmassa asemassa olevia”, joko käymällä ”yhteiskunnallista arvokeskustelua” tai antamalla aineellista apua.[4]

Liberalismi ja individualismi hankaloittavat kirkon missiota myös siten, että niiden vaikutuksesta ”avarakatseiseinen kansankirkko” muuttuu niin moniääniseksi ja riitaiseksi, että sillä ei enää ole ulospäin ymmärrettävää sanomaa. Ei toteudu se, mitä Jeesus rukoili: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21). Kirkko menettää uskottavuutensa, koska liberalismi saa siinä aikaan sen saman kuin yhteiskunnassa: samanmielisten kuplissa elävät sättivät toisiaan.

Mitä vastalääkkeeksi?

Jotta kirkko voisi elää kirkkona nykyajassa, sen on tiedostettava liberalismin ja individualismin sille asettama haaste ja vastattava siihen. Sitä ei pidä tehdä siten, että mukaudumme näiden aatevirtausten mukaan. Meidän on otettava ne huomioon mutta oltava niiden suhteen, niin kuin Herramme sanoi, ”ovelia kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset”.

Liberalismin ja individualismin ytimessä on ”suuri kertomus”,  jonka mukaan yksilön vapautuminen perinteistä ja instituutioista tuo mukanaan inhimillistä onnea, vaurautta, vapautta ja hyvinvointia. Monessa suhteessa näin on ollutkin. Poliittinen, sukupuolinen ja taloudellinen tasa-arvoistuminen ovat hienoja saavutuksia. Ilman liberalismia ja individualismia elämä olisi muutenkin paljoin tiukkapipoisempaa kuin mitä se nykyään on.

Tästä huolimatta liberalismin ja individualismin lupaukset eivät ole toteutuneet. Kun todellisuudesta on poistettu syvät merkitykset, yksilö joutuu luomaan oman identiteettinsä vailla sitä ”annettua”,  joka tähän asti on ihmisyyteen kuulunut. Siitä ei seuraa pelkästään onnea ja vapautta, vaan myös hämmennystä, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä, syrjäytymistä, turhuuden kokemusta ja medikalisaatiota.

Siksi kirkon olisi nykyaikana osoitettava itselleen ja sitä ympäröivälle maailmalle, että sillä on tarjottavana nykyajalle jotain sellaista, jota se kipeästi tarvitsee. Nimittäin sellaista aitoa ja koeteltua ”annettua”,  johon yksilö voi tukeutua: perinteisesti sanoitettuna: luominen, lumastus, pyhitys.

Kristinuskon perinteisen sanoman mukaan yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään kokonaan itse ja markkinavoimien heiteltävänä. Tämä johtuu siitä, että on olemassa Jumala, joka on luonut hänet ja ”puhaltanut hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen” (1. Moos. 2:7). Siksi yksilön aito identiteetti toteutuu siinä, että hänet on luotu ”Jumalan kuvaksi”. Sen lisäksi Jumala on Kristuksessa myös lunastanut hänet. Se merkitsee luomistakin vahvempaa identiteetin lahjaa itseään etsivälle yksilölle. Hän saa ”olla Kristuksessa”.  Myös Pyhän Hengen työ tulee ymmärtää aidon identiteetin lahjana. Pyhä Henki ei jätä ihmistä yksin, vaan lahjoittaa hänelle identiteetin osana yhteisöään, seurakuntaa.

Yritän hahmottaa asiaa tarkemmin neljän osa-alueen kautta.

1.      Maailma on merkityksellinen, koska se on Jumalan luoma

Kirkon olisi pystyttävä pitämään esillä sitä tosiasiaa, että koko todellisuus on Jumalan luoma. Siksi todellisuudessa itsessään on syvää merkityksellisyyttä. Näin ollen liberalismi ja individualismi vääristävät käsitystämme maailmasta uskotellessaan meille, että taloudellinen vapaus ja yksilön vapaus ovat ainoat todelliset arvot.

Tätä tosiasiaa kirkko voisi mielestäni tuoda esiin harjoittamalla nykyistä enemmän ns. luonnollista teologiaa. Eli sitä, että jo pelkän järjen ja tunteiden käytön avulla on mahdollista havaita, että maailmassa on ihmisestä riippumatonta järjestystä, hyvyyttä, kauneutta, totuutta ja eettisiä arvoja. Ne kertovat Luojasta ja siitä, että yksilön ei tarvitse rakentaa identiteettiään ja merkityksen kokemustaan kokonaan itse.

Yli 99 prosentille ihmisistä esimerkiksi sukupuoli on annettuna, luotuna heidän ruumiillisuudessaan. Sitä voidaan elää todeksi monella tapaa (tytötkin voivat soittaa bassoa), mutta sitä ei tarvitse itse konstruoida. Transsukupuolisia voidaan auttaa ja ymmärtää hylkäämättä sitä tosiasiaa, että biologiseen todellisuuteen kuuluva jako kahteen eri sukupuoleen on hyvä, Luojan antama ja Kristuksen vahvistama asia. Jos tämä ihmisyyden perusrakenne hylätään muka keinotekoisena, se voi hetkellisesti ilahduttaa pientä vähemmistöä, mutta tuottaa suurta hämmennystä kaikille muille, varsinkin tämän ideologian uhreiksi joutuville lapsille. Ihmisen ei tarvitse olla Perussuomalaisten nuorisojaoston jäsen, Jari Sinkkonen tai muuten syvällä poterossaan havaitakseen tämän.

2.      Jumalan sanan auktoriteetti on hyvä asia

Idea yksilön ulkopuolisesta auktoriteetista ei ole pahasta. Hengellinen elämä ei nimittäin ole lähtöisin siitä, että yksilö löytää sen omasta itsestään (vaikka esim. Tähtien sota -elokuvissa jedi -ritarit toista väittävät). Hengellinen elämä on siinä, että ihminen tuodaan hänet luoneen Jumalan yhteyteen. Hän ei itse siihen pääse, mutta onneksi Jumala on hänen ulkopuolellaan valmistanut ihmiskunnalle pelastuksen Jeesuksessa. Jumalan sana ja sakramentit tuovat tuon pelastuksen yksilölle. Siksi niillä on auktoriteettia. Kyse ei ole siitä, että kirkko yrittäisi ”dogmeilla” tai ”oppilauseilla” ahdistaa yksilöitä ruotuun, vaan siitä, että se yrittää tuoda hengellisen elämän meille, jotka emme itse Jumalan yhteyteen pääse.

Tämän asian käytäntöön tuominen  käytäntöön nykyistä paremmin merkitsee ainakin sitä, että pappien saarnataitoon kiinnitetään huomiota. Ei pidä kokonaan paikkaansa, että ”papilla on oltava isot korvat mutta pieni suu.” Pappi on nimittäin ennen kaikkea ”Jumalan sanan palvelija” (minister verbi Dei) ja hänen virkansa on saarnavirka.

Saarnojen on oltava retorisesti hyviä, eli sellaisia, että ne koskettavat ja niitä jaksaa kuunnella. Saarnan on liityttävä kuulijoiden kysymyksiin ja kokemusmaailmaan. Mutta se on vasta lähtökohta. Se, millaiseen vaikutukseen saarnalla pyritään, on otettava saarnatekstin sanomasta ja oikeasta eli ”terveeksi tekevästä opista” (1. Tim. 1:10), koska niiden kautta Pyhä Henki toimii. Tätä tarkoittaa Jumalan sanan auktoriteetti. Se ei tarkoita ylhäältäpäin tulevaa paasaamista. Hyvä saarnaaja puhuu Jumalan sanan totuuden sillä tavalla, että se on niin vakuuttavaa, lohduttavaa, kaunista ja viisasta, että kuulija ottaa sen avosylin vastaan. Mukana tulee Kristus, joka on sitoutunut hänestä kertovaan sanomaan.

3.      Entistä parempi kertomus seksuaalisuudesta

Kirkon tulee ottaa seksuaalinen vallankumous todesta ja tunnustaa, että sen perinteeseen on vuosituhansien kuluessa kehittynyt  myös väärää häpeäkulttuuria, mitä vastaan seksuaalinen vallankumous on oikeutetusti noussut. Yhtä todesta tulee ottaa myös se, että seksuaalinen vallankumous ei ole lunastanut lupauksiaan. Maailman pornoistuminen ei ole hyvä asia. Avioerojen lisääntyminen on traagista, varsinkin lasten ja jätettyjen osapuolien, mutta myös koko yhteiskunnan kannalta. Sukupuolen irrottaminen biologisesta ruumiillisuudesta purkaa ihmisyyden perusrakenteita ja aiheuttaa hämmennystä. Seksuaalinen vallankumous ei ole lisännyt edes seksin määrää. Kyselytutkimusten mukaan ainakin länsimaissa harrastetaan seksiä vuosi vuodelta yhä vähemmän. Yksilöt ovat joko kyllästymässä  maailman ylenpalttiseen seksistymiseen tai kokevat parisuhteen hankalana.

Tätä taustaa vasten kirkon pitäisi uskaltautua pitämään esillä omaa perinteistä näkemystään avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Ja nimenomaan positiivisella tavalla, eli siten, että kysymys ei ole ahdasmielisyydestä vaan siitä, millaiseksi Luojamme on ihmiselämän tarkoittanut, jotta yksilöt, perheet, seurakunta ja yhteiskunta eläisivät hyvää ihmiselämää.

Brittiläinen psykiatrian emeritusprofessori Glynn Harrison etsii v. 2016 julkaistussa kirjassaan  A Better Story. God, Sex & Human Flourishing aineksia tähän. Kirja on monella tapaa inspiroiva. Anglikaanipiispa Keith Sinclair kirjoittaa siitä näin: ”Jos minulla olisi varaa, lähettäisin sen kaikille piispoille, papeille ja kaikille muille kristityille johtajille.”

Eräs Harrisonin ajatuksista, joka puhutteli minua, on se, että Raamatussa ja kirkon traditiossa avioliitto on nähty elävänä vertauskuvana Kristuksen ja kirkon suhteesta (Ef. 5:32). Jo Vanhassa testamentissa Jumalan ja hänen kansansa suhdetta kuvataan sulhasen ja morsiamen suhteena. Harrisonin mukaan vertauskuva tarkoittaa sitä, että miehen ja naisen välinen eros –rakkaus on halua, joka viittaa myös itsensä ulkopuolelle, siihen iloon ja täyttymykseen,  joka koetaan uudessa luomisessa eli ”Jumalan Pojan hääjuhlassa”. Näinhän esimerkiksi Laulujen laulua on tulkittu sekä juutalaisessa että kristillisessä perinteessä. Jumalan rakkaus ei ole siis yksin agape -rakkautta, vaan myös eros kuuluu siihen.[5] Miehen ja naisen välinen uskollinen ja sitoutunut seksi on siksi Jumalalle asia, jota hän pitää tavattoman arvokkaana. Sekä aviopuolisoiden että sinkkujen tulisi ymmärtää, että kunnioittamalla omaa avioliittoaan tai avioliittoinstituutiota he todistavat Jumalan luomis-  ja lunastustyöstä ja edistävät koko ihmiskunnan hyvinvointia. Katolisen ja ortodoksisen teologian ajatuksessa avioliiton sakramentaalisuudesta on siis paljon sellaista hyvää, mistä me luterilaiset voisimme ottaa oppia, vaikka emme avioliittoa sakramenttina pidäkään. (Myöskään Harrison ei anglikaanina mainitse avioliiton yhteydessä käsitettä sakramentti.)

Luterilainen kirkko ei oman perinteensä valossa voi suhtautua avioliittokäytäntöönsä siten, että kyse on maallisesta asiasta, josta hallinto-oikeudet päättävät kirkon puolesta. Tai asiasta, jossa kirkossa voidaan, papin omastatunnosta riippuen, toimia ja opettaa eri tavoin. Kyse on mitä syvimmin kaikkia kristittyjä velvoittavasta Jumala -suhteen asiasta. Ei siksi, että Jumala haluaisi kiusata ihmisiä käskyillään, vaan siksi, että hän haluaa tuoda yksilöille, perheille, seurakunnalle ja yhteiskunnalle yltäkylläisen elämän. Luther sanoo tästä käskyjen selityksessään näin: ”Jumala uhkaa rangaistuksella kaikkia, jotka rikkovat hänen käskyjään. - -  Jokaiselle näitä käskyjä noudattavalle hän sen sijaan lupaa armoa ja kaikkea hyvää. Siksi meidän on rakastettava häntä ja turvauduttava häneen sekä mielellämme noudatettava hänen käskyjään.”

Harrisonin mukaan nykyajan kirkolle olisi äärimmäisen tärkeää osata kertoa tämä tavalla, joka on innostava, rakastava ja myötätuntoinen. On pystyttävä kertomaan seksuaalisuudesta parempi ja todempi ”suuri kertomus” kuin mitä seksuaalisen vallankumouksen kertomus on (tästä tulee Harrisonin kirjan nimi A Better Story eli Parempi kertomus). Uskoisin, että tämä voisi nykyisin jopa onnistua, jos meillä vain rohkeus riittää. Seksuaalinen vallankumous on nimittäin kohta syönyt omat lapsensa.

4.      Uusi seurakunnan sisäpiirin arvostus

Eräs keskeinen asia kirkollemme nykyajassa on, että ryhdymme uudella tavalla arvostamaan kirkon ”sisäpiiriläisyyttä” eli sitä, että me kristityt olemme ”sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa”. Tämä liittyy siihen, että yksinäisyys on eräs nykyajan suurimpia haasteita (sekin ainakin osoittain liberalismin ja individualismin aikaansaannosta). Seurakuntien olisi oltava sellaisia, että seurakuntalaiset  kokevat yhteyttä toisiinsa.

Messu on seurakuntaelämän keskus, koska siinä kokoonnutaan Jumalan armonvälineiden eli sanan ja sakramentin äärelle. Mutta messu ei yksin riitä. On oltava sellaista mielekästä seurakuntaelämää, jossa ihmiset tutustuvat toisiinsa, juttelevat toistensa kanssa ja viettävät aikaa yhdessä. Nuorisotyössä tällaista useimmissa seurakunnissa kai onkin, mutta miten on aikuisten laita?

Pelkkä kahvi ja pulla tai sukulaisten rippi- ja kastejuhlat eivät riitä. ”Sisäpiirin arvostuksella” tarkoitan jotain sellaista, mitä Savonlinnan seurakunnan strategian kohtaan visio on kirjattu:

”Vuosi vuodelta yhä useammat seurakuntalaiset kokevat kristittyjen yhteyttä kristinuskon sanoman, rukouksen ja sakramenttien kautta. Usko Kristukseen on seurakuntamme alueen ihmisille luonteva osa normaalia ihmisyyttä. He osallistuvat seurakunnan toimintaan ja tuovat mukanaan uudenlaisia ihmisiä, koska kokevat, että kristillinen sanoma, sakramentit ja seurakunnan mahdollistama ihmisten kohtaaminen ruokkivat heitä hengellisesti. Usko ja seurakuntayhteys koetaan voimavarana yhä monimuotoisemmassa yhteiskunnassa.”

Visioni ”sisäpiiriläisyydestä” on siis ”avointa sisäpiiriläisyyttä”. Ei sisäänpäin lämpiävyyttä, vaan sitä, että yhä useammat kansankirkon jäsenet uskaltautuisivat identifioitumaan kristityiksi, koska he kokevat rakentuvansa seurakuntayhteisössä hengellisesti. On pystyttävä luomaan yhteistä seurakuntuntakulttuuria, jotain sellaista yhteyden kokemista, kuin mitä herätysliikkeillä joillain paikkakunnilla on. Sen on oltava niin palkitsevaa ja rakastavaa, että yhä uudet ihmiset haluavat tulla mukaan.

Tarkoittamani sisäpiiriläisyys ei tarkoita myöskään sitä, että rajaa uskovien ja ei-uskovien välillä pidetään esillä. Sama Kristus kutsuu ihmisiä yhteyteensä riippumatta siitä, ovatko he jo uskossa vaiko eivät. Jumalan evankeliumi on kaikille sama, samoin kymmenen käskyä.

Nykyisin kaipaamani avoin sisäpiiriläisyys ei johtamassani Savonlinnan seurakunnassa toteudu ainakaan aikuisväestössä kovinkaan hyvin. Asetan toivoni, paitsi Jumalaan, myös uuteen aikuistyön pappiimme. Kyse on luultavasti myös siitä, että tapahtumia on osattava mainostaa oikein. Tapahtuman otsikkoina ”raamattuluento” tai ”Naisten ja miesten päivät” eivät vetoa ihmisiin. Olen kuullut, että Ruotsin kirkossa erilaiset kurssit vetävät hyvin väkeä. Miten olisi ”Kristinuskon peruskurssi ”? Tai ”Rukoilemisen peruskurssi”? Toiveissa on myös se, että internetin vapaaehtoispankin kautta ihmiset löytävät seurakunnastamme mielekästä tekemistä ja yhteisöllisyys lisääntyy.  Olemme myös aloittelemassa ns. ”Opetuslapseusryhmiä”.  Mutta tietenkin paljon kansankirkollisemmalla nimellä, nimittäin ”Tapakristittyjen ryhmä”.



[1] John Milbank and Adrian Pabst, The Politics of Virtue. Post-liberalism and the Human Future. Rowman & Littlefield. London 2016.

[2] Seksuaalisen vallankumouksen lähtökohtana oli sotien jälkeinen taloudellinen ja sosiaalinen muutos, joka johtui mm. naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle. Naiset vapautuivat miesten vallan alta, koska eivät enää tarvinneet miehiä samalla tavalla kuin ennen, nimittäin leivän pöytään tuojina. Avioerolainsäädäntö vapautui. Lapsia saattoi hoitaa uusperheissäkin. Luotettavat ehkäisyvälineet aiheuttivat sen, että seksi ei enää liittynyt lasten tekemiseen. Ihmisten ruumiit olivat heidän omiaan ja he olivat vapaita tekemään niillä mitä halusivat. Ks. Glynn Harrison,  A Better Story. God, Sex & Human Flourishing. 2016.

[3] Kyseinen tendenssi näkyy mielestäni myös siinä, miten kirkkomme piispat ovat viime vuosina painottaneet kirkon sisäistä ykseyttä, mutta vaienneet siitä, että kirkon ykseys edellyttää yksimielisyyden kirkon opetuksesta. Tämä näkyy esimerkiksi piispojen v. 2014 julkaisemassa lehtisessä Kutsu yhteyteen. Sen mukaan kirkollisen ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen.”  Tämä ei voi pitää ainakaan kokonaan paikkaansa. Kirkon sisäisen yhteyden uhkana voivat olla myös sellaiset erimielisyydet, jotka johtuvat harhaopista. Se, että piispat eivät ota tällaista mahdollisuutta julkisuudessa edes keskusteltavaksi, johtunee ainakin osittain liberalismista ja individualismista. Niiden vaikutuspiirissä ajatus kirkkoa myös käytännössä sitovasta oikeasta opista vaikuttaa konservatiiviselta ja luutuneelta.

[4]  Tämä tendenssi näkyi mielestäni hyvin edellisten seurakuntavaalien mainonnassa, jonka pääslogan oli: ”Usko hyvän tekemiseen” .Toinen kirkossa käytetty yritys kelvata liberalismille on tulkita kirkon missio terapeuttisesti: Kirkko auttaa ihmisiä löytämään aidon itsensä, esimerkiksi edistämällä ihmisten välistä kohtaamista. Kirkon perustehtäväksi tulee ”kriisiapu”, kuten Kirkkohallituksen taannoisessa vihkosessa Kirkon neljä vuodenaikaa.

[5] Vaikka muuten viisas opettajani Tuomo Mannermaa Lutheriin viitaten toista väitti.