Jumalan sana luovana ja uudistavana puheena Lutherin teologiassa

Esitelmä Itä-Suomen yliopistossa 2.10.2017

Sammeli Juntunen

Jumalan sana on Lutherille luovaa ja uudistavaa puhetta ennen kaikkea siksi, että kaikki on luotu Jumalan Sanalla ja Jumalan Sana myös jatkuvasti ylläpitää kaiken olemassaolossa.

Johanneksen evankeliumin prologia käsittelevissä saarnoissaan Luther havainnollistaa Jumalan toista persoonaa eli Jumalan Sanaa sillä, kuinka ihminen tuottaa ajattelussaan ”sisäisen sanan”. Sisäisellä sanalla Luther tarkoittaa ajatusta tai tahtoa tai suunnitelmaa, jota ei vielä ole lausuttu julki. Sisäinen sana on olemassa omistajansa sisimmässä ja ajattelussa. Sisäisellä sanalla ihminen ”puhuu itsensä kanssa”. Kukaan muu kuin sisäisen sanan puhuja ei voi täysin tuntea sisäistä sanaa.

Jumalalla on sisäinen sanansa, jolla hän ajattelee ja tahtoo. Poika on tuo Jumalan sisäinen Sana. Hän on Jumalan ”suunnitelma, viisaus, totuus, päätös, ajatus” (consilium, sapientia, veritas, iudicium, cogitatio). Hänessä on Isän sisin tahto, jotenkin vastaavalla tavalla kuin ihmisen sisin tahto on hänen sisäisissä ajatuksissaan.[1]  Tietenkin on huomioitava se, että Jumala on luoja ja ihminen luotu, minkä vuoksi Jumalan sanalla ja ihmisen sanalla on suuri ero.[2] Siksi ihmissanasta otettu vertaus siitä, mitä Jumalan Sana on, on hämärä. Silti meidän inhimillinen sanamme on ”pieni kertomus” (kleiner bericht) ja ”syy” (ursache), jonka avulla voimme helpommin ymmärtää, kuinka Jumalan Poika on Sana.[3]

Koko maailma ja kaikki sen oliot on luotu tuon Jumalan Pojan eli Sanan kautta.  Luther havainnollistaa tätä vertaamalla Jumalan Sanan luovaa voimaa mahtavan ruhtinaan tai kuninkaan sanaan. Kun kuningas tai ruhtinas sanoo jotain, se tapahtuu, koska hänen alamaisensa tottelevat häntä.

"Joten, jos asiaa ajattelee, täytyy myöntää, että ihmisen sanalla, varsinkin suuren, mahtavan ruhtinaan tai kuninkaan sanalla, on voima. Hän on kuolevainen ihminen kuten kuka tahansa, silti pelkkä sana, joka lähtee hänen suustaan, kaikuu hänen alamaistensa korvissa niin voimakkaana, että he ojentautuvat ja tekevät sen mukaan, mitä hän suullaan käskee, joten voi sanoa: ”Hän puhui, ja niin tapahtui”. Ja silti suu, josta tuo sana tai käsky lähti, on tuskin sormen levyinen ja silti se saa aikaan niin paljon, että jokainen suuntautuu ja käyttäytyy sen mukaan. Jos hallitsija puhuu vihassaan, niin silloin se koskee niitä, jotka ovat syyllisiä, heidän omaisuuttaan, kunniaansa, ruumistaan ja elämäänsä, ja he saavat odottaa hänen epäsuosiotaan. Sinun tulee ymmärtää, että kun ikuinen, kaikkivaltias, jumalallinen Majesteetti puhuu sanan itsensä kanssa tai pitää neuvoa, niin silloin paljon tapahtuu paljon enemmän: silloin pysyvät pystyssä taivas, maa, kaikki luodut, näkyvät ja näkymättömät, niin kuin myös 31. Psalmissa on kirjoitettu: ’Taivas on tehty HERRAN sanalla ja kaikki sen joukot hänen suunsa Hengellä.” [4]

Jumalan Sana ei Lutherin mukaan ole sellainen luoja tai tekijä kuin inhimilliset rakennusmestarit.  Kun he saavat työnsä valmiiksi, he lähtevät sen luota pois, ja itse sitten ajallaan kuolevat. Jumalan Sana hallitsee siinä, minkä hän on luonut  ja ylläpitää sen olemassaolossa ja elossa luovalla läsnäolollaan.[5] Tästä Luther antaa hyvinkin konkreettisia esimerkkejä: Jumalan Sana vaikuttaa sen, että maasta kasvaa viljaa, kuten myös sen, että ihmisen vatsa pystyy saamaan siitä ravinnon.[6]  Jumalan Sana vaikuttaa myös uusien ihmisten syntymisen. Ilman hänen antamaansa lisääntymisen kykyä maailmaan ei syntyisi yhtään uutta ihmistä, ei vaikka kaikki ihmiset yhtyisivät yrittämään.[7]

Jumalan Poika eli Sana on myös ”ihmisten valo” eli heidän järjenkäyttönsä mahdollistaja. Eläimillä on valonaan aurinko ja kuu, mutta ihmisillä on sen lisäksi järjen ja ymmärryksen valo, jonka avulla he ovat löytäneet ja keksineet monia jaloja taitoja. Tämä luonnollinen järjen kyky tulee ihmisille Jumalan Sanan olemassaoloa ja elämää ylläpitävästä vaikutuksesta.[8] Ilman Jumalan Sanaa ihminen ei kykenisi ymmärtämään edes sitä, että 7 + 3 = 10.[9]

Luomakunnan olemassaolo on siis seurausta siitä, että Jumalalla on sisäinen Sanansa, sisäinen keskustelunsa, jonka varassa maailman olemassaolo on. Sana mahdollistaa myös elämän ja ihmisen järjenkäytön.

Kuitenkaan tämän luomakunnassa vaikuttavan Sanan perusteella ei ole mahdollista tuntea Jumalaa. Tämän syynä on se, että maailman luomisessa ja ylläpitämisessä on kyse Isän ”sisäisen Sanan” vaikutuksesta. Kuten ihmisessä, myös Jumalassa vain sisäisen sanan omistaja pystyy tietämään ja tuntemaan kaiken sen, mitä sisäinen sana pitää sisällään.[10]

Jumalan ”sisäinen Sana” tuli ”ulkoiseksi Sanaksi”, kun hän omaksui  Jeesuksessa ihmisluonnon  ja syntyi ihmiseksi neitsyt Mariasta.[11] Inkarnoituneen Jumalan Sanan kautta mahdollistui Jumalan ja ihmisten yhteys:

”- - niin kuin Jumalan Sana tuli lihaksi, samoin täytyy lihan tulla Sanaksi. Sillä siksi Sana tuli lihaksi, jotta liha tulisi Sanaksi. Siksi Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen tulisi Jumalaksi. Siksi voima tuli heikoksi, jota heikkous tulisi voimakkaaksi. Hän pukeutui meidän muotoomme ja hahmoomme ja kuvaamme ja kaltaisuuteemme, jotta voisi pukea meidät kuvaansa, muotoonsa ja kaltaisuuteensa: siksi viisaus tuli tyhmäksi, että tyhmyys voisi tulla viisaudeksi, ja samoin kaikista muista asioista, joita on Jumalassa ja meissä, joissa kaikissa hän omaksui sen, mikä sen meidän, voidakseen siirtää meille sen, mikä on hänen.”[12]

Lutherin käsityksessä Kristuksen pelastustyöstä voidaan nähdäkseni erottaa ainakin seuraavat aspektit:

1)      Sovitus ja lunastus. Niitä Luther käsittelee sekä ns. ”latinalaisen sovitusopin” (sijaisuhri syntisen puolesta) että ns. ”Christus Victor – sovitusopin” näkökulmasta (Kristus voitti ihmiskuntaa ahdistavat turmiovallat, kuten kuoleman, perkeleen ja Jumalan vihan) erottamatta näitä kahta ajatuskulkua toisistaan.

2)       Jeesuksessa Jumala lähestyi ihmiskuntaa ja teki yhteyden mahdolliseksi. a) Hän ylitti Luojaa ja luotua erottavan metafyysisen kuilun ja tuli ihmisten tasolle, heidän omistettavakseen. b) Hän luopui jumalallisesta majesteettisuudestaan ja tuli kurjaksi ihmiseksi, vapauttaakseen ihmiset vääränlaisesta Jumalan kauhusta ja herättääkseen heissä luottamusta ja rakkautta itseensä  c) Ylösnousemuksessaan ja taivaaseenastumisessaan Jeesus perusti ”valtakuntansa” ja siinä vaikuttavat armonvälineet, joiden kautta hän voi edelleen tuoda omilleen syntien sovituksen ja yhteyden Jumalaan.

Kristuksen valtakunnassa eli kirkossa toteutuu se, että puhuttu Jumalan sana eli tuo ihmisille omaksi Jeesuksen kerran historiassa toteuttaman pelastustyön. Puhuttu ja luettu Jumalan sana on aidosti ja sanan täydessä merkityksessä luovaa ja uudistavaa. Se nimittäin tuo ihmisille yhteyden siihen samaan persoonalliseen Jumalan Sanaan, joka on koko heidän elämänsä, järkensä ja tunteidensa aikaansaaja jo heidän pelkän luontaisen olemassaolonsa tasolla.

Miksi näin on?

Ensinnäkin siksi, että kirkon puhuma Jumalan sana on Kristuksen itsensä puhumaa sanaa. Jumalan sanan saarnaajien tulee toimia Kristuksen ”kovaäänisinä” (rufttzeug), jotka kuuluttavat ihmisille sanomaa hänestä. Tällainen puhe on luovaa ja uudistavaa, koska sen perimmäisenä puhujana on maailman, ihmiset ja heidän elämänsä luonut ja sen ylläpitävä Jumalan Sana, joka käyttää puhutun Jumalan sanan saarnaajia välikappaleinaan. Tämän vuoksi saarnaajan suusta lähtevissä sanoissa on kätketty jumalallinen voima, joka vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin jos Kristus itse kulkisi maan päällä saarnaamassa.[13]

Tällainen ajatus näkyy Invocavit –viikon saarnoissa:

"Sillä sana on luonut taivaan, maan ja kaiken, saman sanan täytyy saada tämäkin aikaan, eikä meidän heikkojen ja syntisten.

Tulos on siis tämä: tahdon siitä saarnata, puhua, kirjoittaa, mutta väkivaltaisesti pakottaa en tahdo ketään. Sillä usko tahtoo alttiisti ja pakottomasti syntyä sydämeen.

Ottakaa esimerkkiä minusta. Minä olen vastustanut anetta ja kaikkia paavilaisia; mutta en väkivallalla, vaan ainoastaan Jumalan sanaa olen teroittanut, saarnannut ja kirjoittanut. Muuta en ole tehnyt. Se sana on minun nukkuessani tai juodessani Wittenbergin olutta Filippuksen ja Amsdorffin seurassa siinä määrin heikentänyt paavikuntaa, ettei yksikään ruhtinas tai keisari vielä koskaan ole kyennyt sitä niin paljon masentamaan. Minä en ole sitä tehnyt; yksin Sana on tehnyt ja toimittanut kaiken.” (Valitut teokset III, 379)

Puhuttu Jumalan sana on jumalallista ja vaikuttavaa myös siksi, että se on sanomaa Kristuksesta. Hän on sen sisältö ja on noissa sanoissa läsnä. Hänet ”jaetaan”  ihmisille evankeliumin sanoissa. Kristus on hengellinen ”sielun ruoka” (cibus animae), jota ei syödä suulla. Sen sijaan se ”lähtee apostolien suusta ja menee, ei vatsaan, vaan sydämeen, ja näin ihminen saa elämän ja elää iankaikkisesti”.[14]

”Me emme näe Kristusta, mutta sana, jonka hän lähettää meille, tuo salatulla tavalla Kristuksen sydämeen. Sillä kun joku kuulee: ’Kristus on kuollut puolestamme’, kun sen kuulen, en näe Kristusta, mutta silti hän tulee sydämeen.”[15]

”Tämä sana on kanava, jota myöten Pyhä Henki tulee meidän luoksemme. Varokaa hurmahenkiä, jotka pitävät ulkonaista sanaa niin vähäpätöisenä.”[16]

Miksi Luther ajattelee, että Kristus on läsnä ihmisen saarnaamassa ”ulkonaisessa sanassa”, luovana ja uudistavana? Nähdäkseni taustalla on ainakin seuraavia ajatuksia:

  1. Saarnatun evankeliumin sisältönä on Jumalan syvin tahto eli rakkaus. Evankeliumin saarna ilmaisee tämän Jumalan syvimmän ajatuksen ihmisiä kohtaan, eli että he pelastuvat Kristuksen ja hänen työnsä avulla, eivät omin voimin. Koska Kristus Jumalan sisäisenä Sanana on juuri tuo Jumalan syvin tahto ja ajatus, hän on sama kuin oikean evankeliumin sisältö.
  2. Luther jossain mielessä samaistaa Kristuksen ihmisluonnon ja puhutun (tai kirjoitetun) Jumalan sanan inhimillisyyden, sen luonteen ääninä tai kirjaimina. Se, että Jumalan sisäinen Sana ”pukeutui lihaan”, on analogista sille, että saarnattu sana pukeutuu ääneen tai kirjaimiin. Puhutussa evankeliumissa jatkuu eräällä tavalla inkarnaatio eli Jumalan ”sisäisen Sanan” tuleminen ”ulkoiseksi sanaksi”, muille kuin Jumalalle itselleen tiettäväksi.[17] Harhaoppiset ja hurmahenget kieltävät Lutherin mukaan Kristuksen tulleen lihaan, mikä on suunnilleen sama asia kuin ”ulkonaisen” ja ”suullisen” Jumalan sanan vaikuttavuuden kieltäminen.[18]
  3. Kristuksen ja ulkoisen sanan identiteetti liittyy Lutherin semantiikkaan eli siihen, miten uskonnollinen kieli hänen mielestään viittaa kohteeseensa. Uskonkohteet ovat Lutherille toisaalta konkreettisia järjellisiä lauseita, jotka voidaan pukea ääniin tai kirjaimiin. Uskonkohteita koskevilla lauseilla on myös kognitiivinen sisältönsä. Toisaalta niiden merkitys ei kuitenkaan tyhjene tuohon kognitiiviseen sisältöön. Jos ne ovat tosia lauseita Kristuksesta, ne tuovat mukanaan niiden vastaanottajalle sen sisältönsä, josta ne puhuvat. Tämän vuoksi saarna Kristuksesta ei niinkään merkitse informaatiota Kristuksesta kuin sitä, että puhutut tai luetut sanat tuovat Kristuksen reaalisesti ihmisille. Syntyy unio cum Christo, ja se merkitsee uutta luomista, uudistusta.

Teemaa ”Jumalan sana luovana ja uudistavana puheena” voi lähestyä myös kuvailemalla niitä kokemuksia, joita Lutherin mukaan Jumalan sanan kuulemisella tai lukemisella on.

Teoksessa ”Kristityn vapaudesta” Luther kuvaa Jumalan sanan vaikutusta:

"Saamme siis olla varmoja siitä, että sielulta saa puuttua kaikki muu paitsi Jumalan sana ja ettei mikään muu voi sitä auttaa, jos Jumalan sana puuttuu. Mutta jos sillä on sana, niin se ei enää tarvitsekaan mitään muuta, vaan sana antaa sille kylliksi iloa, ruokaa, rauhaa, valoa, taitoa, vanhurskautta, totuutta, viisautta, vapautta ja kaikkea hyvää ylenpalttisesti.” (Valitut teokset II, 491)

Jumalan sanan vaikutus on kahtalainen. Toisaalta se musertaa ihmisen ottamalla pois kaiken omaan itseen perustuvan toivon.

"Kysyt ehkä: 'Mikä se sana sitten on, joka tuottaa näin suuren armon, ja miten minun on käytettävä sitä?' Vastaan: Se ei ole mikään muu kuin evankeliumin sisältämä Kristuksen julistus. Siinä kuulet Jumalasi sanovan sinulle, miten koko elämäsi ja kaikki tekosi ovat Jumalan edessä arvottomia, ja miten sinun ja kaiken, mitä sinussa on, täytyy joutua iankaikkiseen kadotukseen. Jos oikein uskot ja käsität syntivelkasi suuruuden, niin sinä pakostakin joudut epätoivoon omasta itsestäsi ja tunnustat todeksi Hoosean sant (Hoos, 13,9): 'Se on sinun turmiosi, Israel, että olet minua vastaan, joka olen apusi.')" (Valitut teokset II, 491)

Tämän suuntaisesta omakohtaisesta kokemuksesta Luther kertoo muistelossaan, jota on hänen kirjoittamassaan esipuheessa latinankielisten teostensa julkaisuun:

"Minä taas, vaikka elinkin kaikin puolin moitteettomana munkkina, tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi, jonka omatunto oli mitä rauhattomin ja joka ei voinut luottaa omakohtaisella sovituksellaan häntä lepyttävänsä, enkä siksi rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa. Vaikkakaan en ehkä salaisella solvauksella niin ainakin loppumattomalla kaunalla minä napisin Jumalaa vastaan sanoen: ”Ikään kuin ei olisi kylliksi, että kymmenen käskyn laki on jo syntisraukat ja perisynnin kautta iankaikkisesti  kadotetut kaikinpuolisella onnettomudella musertanut, Jumala evankeliuminsa kautta vielä lisää vaivaa vaivan päälle, ja evankeliumissaankin uhkaa meitä vanhurskaudellaan ja vihallaan. Kiukkuisena ja omatunto rauhattomana minä sitten raivosin, kolkuttaen julkeasti Paavalin tätä kohtaa janotessani mitä palavimmin päästä perille siitä, mitä P. Paavali tarkoitti." (Valitutu teokset I, 10).

Lutherin mukaan Jumalan sanalla on välttämättä tällainen ihmistä murtava vaikutus. Jumala tahtoo tyhjentää ihmisen omista mahdollisuuksistaan, jotta voisi luoda hänet sanallaan uudeksi ja lahjoittaa elämän Kristuksen yhteydessä. Jumala on nimittäin Luoja, joka luo tyhjästä, ei-mistään. Näin hän toimi luodessaan maailman kaiken alussa. Näin hän myös toimii ”uudessa luomisessa”, antaessaan ihmisille uuden elämän Kristuksessa. Siihen kuuluu ”annihilaatio”, ihmisen tekeminen ei-miksikään omien mahdollisuuksiensa suhteen.

”Tämä on todellisen luojan luonto (natura), tehdä kaikki ei-mistään (ex nihilo omnia facere). Niinpä hän ei nosta ylös mitään muuta kuin sen, mikä ei seiso pystyssä, vaan makaa hylättynä maassa. Eikä hän kohota muuta kuin sen, mikä on maahan masennettu.” (WA 4, 256:17-19)

”Jumalan sanan luonto ja hänen tahtonsa suunnitelma on ensin hajottaa se, mitä meissä on ja tehdä ei-miksikään se, mitä me olemme, ja niin rakentaa meissä se mikä on hänen.” (WA 3, 330:26-28)

”Jumalan  luonto on, että hän tekee ei-mistään jotain. Siksi, joka ei vielä ole ei-mitään, siitä Jumala ei myöskään voi tehdä mitään. Ihmiset sitä vastoin tekevät jostain [jo olemassa olevasta]  jotain muuta. Mutta se on turhaa työtä. Siksi Jumala ei ota vastaan muita kuin hylättyjä, ei tee terveeksi muita kuin sairaita, ei tee näkeviksi muita kuin sokeita, ei tee eläviksi muita kuin kuolleita, ei tee hurskaiksi muita kuin syntisiä, ei tee viisaiksi muita kuin ei-viisaita; lyhyesti: ei armahda muita kuin kurjia eikä anna armoa muille kuin niitä, jotka ovat ei-armossa. Siksi kukaan ylpeä pyhä, viisas tai vanhurskas ei voi tulla Jumalan materiaksi ja saada itseensä Jumalan tekemää työtä vaan pysyy oman työnsä varassa ja niin tekee itsestään kuvitellun, näennäisen, väärän, väritetyn pyhän, se on: teeskentelijän.” (WA 1, 183:39-184:10)  

”Koska Herraa kutsutaan monissa Raamatun paikoissa nimellä ”Vapahtaja” ja ”Auttaja hädässä”, siksi se, joka ei tahdo olla passiivinen vaikutuksen kohde kaiken sen suhteen, mitä hänessä itsessään on (pati, quantum ipso est), se ryövää itselleen Jumalan kunnian ja nimen. Sillä sellaiselle ihmiselle Herra ei ole Jeesus, se on Pelastaja, koska hän ei tahdo olla tuomittu. Hän ei ole hänelle Jumala, Luoja, sillä hän ei tahdo olla ei-mitään, jonka Luoja Herra on. Herra ei ole hänelle voimakas, viisas ja hyvä, koska hän ei halua sietää Jumalaa heikkoudessa, tyhmyydessä ja rangaistuksen alaisuudessa.” (WA 56, 303:10-17)

Taustana tällaisessa ajattelussa on se, että Lutherin mukaan Jumala on agape-rakkaus, joka ei rakasta siksi, että saisi rakkautensa kohteesta hyvää itselleen, vaan rakastaa siksi, että voi lahjoittaa hyvää sille, jolta puuttuu hyvää ja olemassaoloa.

Jumalan Sanan varsinainen tarkoitus on siis lahjoittaa hyvää sille, jolta hyvää puuttuu. Näin hän toimii sekä luomisessa että lunastuksessa. Tätä Jumalan sanan toiminnan puolta Luther kuvaa mm. näin:

”Mutta jotta pääsisit vapaaksi omasta itsestäsi, se on: kadotuksestasi, asettaa hän sinut rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen eteen ja antaa elävän, lohdullisen sanansa sanoa sinulle: sinun tulee antautua hänelle lujasti uskoen ja rohkeasti luottaa häneen. Silloin kadotuksesi voitetaan kokonaan, kaikki syntisi annetaan anteeksi tämän uskosi vuoksi ja sinä olet vanhurskas, totuuden mukainen, tyytyväinen ja hurskas, täytät kaikki Jumalan käskyt ja olet kaikesta vapaa,  - - ” (Valitut teokset II, 491)

Kokemuksen tasolla tämä Jumalan sanan vaikutuksen luova ja uudistava puoli vaikuttaa iloa:

”Sillä kun sydän saa kuulla sellaista Kristuksesta, niin sen täytyy riemastua pohjiaan myöten ja saada lohtua, ja siinä syttyy pakostakin vastarakkaus Kristusta kohtaan.” (Valitut II, 498)

”Nyt ei ole synteihin, kuolemaan ja kadotukseen kietoutuneella ihmisparalla missään tapauksessa ilahduttavampaa kuultavaa kuin tämä kallis ja suloinen sanoma Kristuksesta. Hänen täytyy sydämensä pohjasta nauraa ja tulla iloiseksi, kun hän uskoo, että se on totta.” (Valitut II, 12)

Selittäessään 1.Pietarin kirjeen 2. luvun alkua, jossa kirjoittaja kehottaa tavoittelemaan sanan puhdasta maitoa sanoen ”olettehan maistaneet, että Herra on hyvä”, Luther kirjoittaa:

"Sitä tarkoittaa ”maistaminen”, että uskon sydämestäni, että Kristus on lahjoittanut itsensä minulle ja on tullut minun omakseni, ja minun syntini ja kurjuuteni ovat hänen omiaan ja hänen elämänsä on minun omaani. Kun sellainen menee sydämeen, silloin se maistuu, sillä miten voisi olla mahdollista, etten saa siitä iloa ja autuutta? Tulenhan iloiseksi siitä, kun hyvä ystävä lahjoittaa minulle sata guldenia. Mutta kenellä se ei mene sydämeen, se ei voi iloita. Silloin se maistuu parhaalta, kun ihminen makaa kuoleman hädässä tai häntä painaa huono omatunto, sillä ”nälkä on paras kokki”, niin kuin sanotaan. Se saa aikaan, että ruoka maistuu hyvältä. Sillä sydän ja omatunto eivät voi kuulla tuota suloisempaa, kun ne tuntevat tuskansa; silloin ollaan halukkaita syömään ja haistetaan paisti kaukaa, eikä saada kylläkseen.” (WA 12, 304)

Jumalan sanan luova ja uudistava vaikutus ei kuitenkaan ole pelkkä iloinen ja lohduttava tunne. On se sitäkin, mutta ei pelkästään sitä, sillä pohjimmiltaan kyse on siitä, että Kristuksesta kertovaan Jumalan sanaan uskoessaan ihminen tulee osalliseksi Kristuksesta, yhdistyy sisimmässään häneen.

"Nämä, kuten kaikki Jumalan sanat, ovat pyhiä, totisia, vanhurskaita, rauhaa tuottavia ja täynnä kaikkea hyvää. Kun ihminen turvautuu niihin oikeassa uskossa, yhtyy hänen sielunsa niihin niin täydellisesti, että se saa omakseen kaikki sanan hyveet, ja siten Jumalan sana uskon kautta tekee sielun pyhäksi, vanhurskaaksi, totiseksi, rauhalliseksi, vapaaksi ja kaikkea hyvää tulvivaksi, sanalla sanoen: todelliseksi Jumalan lapseksi, - -  

Tämän perusteella on helposti käsitettävissä, että usko saa aikaan niin paljon, ja ettei mitään hyviä tekoja voida asettaa sen rinnalle. Sillä mikään hyvä teko ei pitäydy Jumalan sanaan eikä myöskään voi olla sielussa; sielussa vallitsevat ainoastaan sana ja usko. Sanan vaikutus tekee sielun sanan kaltaiseksi, aivan niin kuin rauta muuttuu hehkuvan punaiseksi joutuessaan kosketuksiin tulen kanssa.” (Valitut teokset II, 493)

”Usko ei vaikuta ainoastaan sielun tulemista Jumalan sanan kaltaiseksi, täyteen kaikkea armoa, vapaaksi ja autuaaksi, vaan yhdistää myöskin sielun Kristukseen niin kuin morsiamen ylkään. Kuten Paavali sanoo, seuraa tästä avioliitosta Kristuksen ja sielun muuttuminen yhdeksi ruumiiksi. Silloin myöskin molempien omaisuus, samoin lankeemukset, onnettomuudet ja kaikki asiat ovat yhteisiä; Kristuksen oma tulee uskovan sielun omaksi ja kaikki sen oma Kristuksen omaksi. Kristuksella on kaikki aarteet ja autuus – ne ovat sielun omia. Sielua rasittavat kaikki paheet ja synnit – ne tulevat Kristuksen omiksi.” (Valitut II, 494)

Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa siitä, että Lutherille Jumalan sanan luova ja uudistava vaikutus on toiselta nimeltään vanhurskauttamista. Ja kuten tunnettua (ainakin Suomessa), Lutherille vanhurskaus on toisaalta ns. reaalis-onttista, uskovassa läsnä olevaa uutta elämää Kristuksen yhteydessä. Toisaalta se on myös ns. forenssista imputaatiota eli syntien anteeksiantamusta ja Kristuksen vanhurskauden lukemista uskovan hyväksi. Luther kirjoittaa tästä Roomalaiskirjeen esipuheessaan, hieman sen jälkeen kun on käsitellyt Jumalan sanan vaikutusta. Hän tekee sen käsitteiden Jumalan lahja ja Jumalan armo avulla.

"Armolla ja lahjalla on se ero, että armo oikeastaan merkitsee Jumalan lempeyttä ja mielisuosiota, jota hän tuntee itsessään meitä kohtaan ja joka taivuttaa hänet antamaan meille Kristuksen ja vuodattamaan hengen ja lahjat, niin kuin käy ilmi 5. luvusta, jossa hän sanoo: ”armo ja lahja Jeesuksen Kristuksen kautta” jne. Vaikka nyt lahjat ja Henki meissä joka päivä lisääntyvät eivätkä ole täydellisiä, niin että meihin vielä jää pahoja haluja ja syntejä, jotka taistelevat Henkeä vastaan, - - . Mutta armo vaikuttaa kuitenkin niin paljon, että meidät luetaan Jumalan edessä kokonaan vanhurskaiksi. Sillä hänen armonsa ei jakaannu ja pirstoudu niin kuin hänen lahjansa, vaan ottaa meidät kokonaan armoihin Kristuksen, meidän esirukoilijamme ja välimiehemme tähden ja siksi, että lahjat ovat alkaneet meissä vaikuttaa. - - Lihan tähden, jota ei ole vielä kuoletettu, me olemme vielä syntisiä, mutta koska uskomme Kristukseen ja meillä on Hengen osallisuus, Jumala on meille niin suosiollinen ja armollinen, ettei hän ote sellaisia syntejä huomioon eikä niistä tuomitse, vaan menettelee Kristukseen uskomisemme mukaisesti, kunnes synti on kuoletettu. ”(Valitut II, 18-19)

Koska Jumalan sanan saarnaamisella on näin valtava luova ja uudistava vaikutus, Luther kehottaa kirkkoa ja yksittäisiä kristittyjä käyttämään sanaa; sekä kirkon työssä että yksittäisessä hartauselämässä.

"Sen tähden kaikkien kristittyjen työn ja pyrkimyksen pitäisi suuntautua ainoastaan yhä syvempään sanan ja Kristuksen omistamiseen, alituiseen uskon harjoittamiseen ja vahvistamiseen, sillä mitkään muut teot eivät voi tehdä ihmisestä kristittyä, - - "(Valitut II, 492)

"Eikä Kristus tullut tekemään mitään muuta kuin saarnaamaan Jumalan sanaa. Niin ikään on kaikki apostolit, piispat, papit ja koko hengellinen sääty kutsuttu ja asetettu yksinomaan sanan vuoksi, vaikka asianlaita valitettavasti nykyisin on toisin." (Valitut II, 491).

"Tämä kirje [Roomalaiskirje] on oikea Uuden Testamentin pääkappale ja kaikkein puhtainta evankeliumia, hyvin sen arvoinen, että kristitty ei osaa sitä vain sanasta sanaan ulkoa, vaan käyttää sitä sielunsa jokapäiväisenä leipänä. Sitä ei koskaan lueta eikä tutkita liian paljoa eikä liian hyvin; ja mitä enemmän sitä käytetään, sitä kalliimmaksi se tulee ja sitä paremmalta se maistuu" (Valitut II, 16).

Tämän lisäksi tahtoisin tuoda vielä yhden lutherilaisen neuvon ja kehotuksen siitä, miten Jumalan sanaa on saarnattava: se on kohdistettava yksittäiselle kuulijalle niin, että myös hän sen kautta uskoisi Kristukseen ja vahvistuisi tässä uskossaan. Se tarkoittaa mm. sen selittämistä, mitä hyötyä Kristuksesta on jumalasuhteellemme:

"Kristuksesta on saarnattava niin, että se saa sinut ja minut uskomaan ja vahvista uskoamme. Usko taas syntyy ja pysyy voimassa, kun minulle sanotaan, miksi Kristus on tullut, miten häntä on käytettävä ja nautittava ja mitä hän on minulle tuonut ja antanut." (Valitut II, 498)

"Samoin et sinä myöskään tunne silloin vielä oikeaa evankeliumia kun sinä tunnet nämä käskyt ja opetukset, vaan vasta silloin, kun kuuluu se ääni, joka sanoo: sinun omasi on Kristuksen elämä, opetukset, vaikutukset, kuolema, ylösnouseminen ja kaikki, mitä hän on, mitä hänellä on, mitä hän tekee ja voi." (Valitut II, 14)

"On saarnattava Jumalan sanan molempia puolia eikä ainoastaan toista. On saarnattava käskyjä syntisten pelottamiseksi ja heidän syntiensä paljastamiseksi, jotta heissä syntyisi katumusta ja he kääntyisivät. Mutta ei saa pysähtyä siihen, vaan on saarnattava myöskin sanan toista puolta, armon lupauksia, ja siten opetettava uskoa, jota vailla katumus ja muu on hyödytöntä. Tosin on vielä olemassa saarnaajia, jotka saarnaavat syntien katumista ja armoa, mutta eivät selitä käskyjä ja Jumalan lupauksia niin, että oppisimme, mistä ja miten katumus ja armo tulevat, sillä katumus johtuu käskyistä, usko Jumalan lupauksista, ja niin ihmisen, jonka Jumalan käskyjen pelko on nöyryyttänyt ja saanut tuntemaan itsensä, vanhurskauttaa ja korottaa usko Jumalan sanoihin" (Valitut II, 503).

 



[1] WA 1, 23-25 (1514); WA 46, 543:23-30 (1537) ”Weiter sollen wir wissen, das in Gott ei Wort sey, nicht meinem oder deinem wort gleich, denn wir haben auch ein wort, sonderlich des herzens wort, wie es die heiligen Weter nennen, als wenn ein Mensch bey sich selber etwas bedenckt und vleissig nachforschet, so hat e rein wort oder gesprech mit sich selber, davon niemand weis denn er allein. Bis so lange dasselbe wort des herzens in ein mündlich wort oder rede gefast werde, das der Mensch heraus spreche, was in herzen gedacht und darüber mit ime selber lange disputiert hat, als denn wirds von andern gehört und verstanden, sonst nicht, wie Snct Paulus in den ersten zun Corinthern am andern Capitel saget: kein ’Mensch weis, was im Menschen ist, one der geist des Menschen, der in im ist.’”

[2] Aber so weit ein armer, elender Mensch, der Erde und staub ist, uter Gott ist, und Gott unmeslich höher denn eri st, als ein HERR und Schöpffer aller Creaturen, so weit reimet sich auch nicht die Gleichnis des worts eines sterblichen Menschens mit dem wort des ewigen, Almechtigen Gottes, es is tein grosses unterschied zwischen den gedancken, Disputationen und wort des Menslichen herzens und Gottes. Denn Gott ist nicht gescheffen oder gemacht, wie wie Menschen gescheffen sind, das haben wir von ime, und nicht von uns, er aber, Gott, hat alles von ime selber.

[3] WA 46, 544:21-25.

[4] WA 46, 546:6-20.

[5]  WA 46, 36:15-19. WA 11, 224:31-225:1

[6] WA 20, 294:7-11, WA 17 I, 155:21-28.

[7] WA 20, 427.

[8] WA 46, 562:15-27 ”Denn die Kühe und Sewe haben wol auch ein gemein liecht der Sonn am tage und das liecht des Monds in der nacht, aber der Mensch ist sonderlich begabt mit der herrlichen Liecht der Vernunfft und Verstands, das die Menschen so viel edeler künste erdacht und erfunden haben, es sey weisheit, behendigkeit oder geschickligkeit, das kömet alles her von diesem Liecht oder von dem Wort, das das Leben der Menschen war.

Derhalben ist dieses Leben, Christus, nicht allein ein Liecht fur sich selbs, sondern er erleuchtet die menschen mit seinem Liecht also, das aller verstand, witz oder  geschickligkeit, so nicht falsch und Teufelisch ist, von diesem Liecht, so des ewigen Vaters weisheit ist, herfleusst. Aber one das Liecht, das allen Menschen, beide, fromen und bösen, gemein ist, ist noch ein sonderlich Liecht, das Gott sen seinen gibt, auff welchem da bleibet alles, was hernacher Joannes vom Wort schreibet, nemlich, das sich das Wort seinen Ausserwelten durch den heligen Geist und durchs mündliche Wort offenbaret, und wil seines Volks Liecht sein.”

[9] WA 15, 802:16-18 ”’lux’ est ’hominum’ i.e. nemo videt, nihil intelligit ratio, nisi verbum luceat, et est vivax verbum, quod ubique lucet, quod possum dicere: 7 et 3 faciunt 10.”

[10] WA 1, 23:36-24:9, WA 46, 544:3-10, 545:6-14, 546:2-5 ”Kan ich nu meine gedancken, wie ichs im Herzen hab, nicht ausreden, viel tausentmal weniger werde ich begreiffen können noch aussprechen das wort oder gespreche, das Got bey sich selber in seinem Göttlichen wesen, in dem Schrein seines Herzens hat.”

[11] WA 1, 25:14-36.

[12] WA 1, 28:25-32.

[13] WA 12, 531:4-12 ”Darumb ist es eyn wunderlich reych: das wort ist da und wirt mundlich predigt fur aller welt, Aber seyn kraft ist fast verborgen und wirt niement gewar, das es so thettig sey und solch grosz ding aufrichte, den die do gleuben; es muss selbs ym hertzen gefület und geschmeckt seyn. Darumb künden wyr prediger nicht mehr thun, denn das wyr unsers herren Christi und sind und seyn rufttzeug, da durch er leyblich das wort prediget. Das wort lesset er offentlich ausgehen, das es yderman höre, Aber das mans ynwendig ym herzen entpfinde, das schafft der glaub unnd ist eyn heymlich werck Christi, wo er sihet, das es zu thun sey nach seynem götlichen erkentnis und gefallen.” WA 12, 523:1-11 WA 32, 140:7-9 ”Nonne mira res, quod verbum quod ex ore meo exit, per quod mors u. deletur et dat vitam eternam, est divina potestas?”, WA 15, 800 ”Nonne mirum, quod verbum quod ex ore meo exit, per quod mors u. deletur et dat vitam eternam, est divina potestas.”

[14] WA 1, 25:14-36; WA 12, 518:28-33, WA 20, 296:28-30.

[15] WA 20,297:13-16.

[16] WA 27, 154:13-14.

[17] WA 1, 24 ”5to, quod hoc verbum non aliter mittitur foras nisi unitum carni seu humanitati, quae est velut verbum visibile vel opus Dei, in quo ostendit Deus, quid Christus sentiat et cogitet - - ”, 25 ”3tio, induit vocem, i.e. carnem visibilem.”

[18] WA 20, 727, WA 33, 16, WA 28, 119 C.