Ansaitsematon armo Vapaaseurakunnassa

Saarna Savonlinnan Vapaaeurakunnan jumalanpalveluksessa 28.1.2018

Ansaitsematon armo, Room. 4

 

Rakkaat kristityt,

 

Olen syvästi kiitollinen siitä, että minut on kutsuttu saarnaamaan tänään tänne.

 

Olen hyvin kiitollinen myös siitä, että viime marraskuusta lähtien meidän ev. lut. kirkollamme on mahdollisuus toteuttaa ehtollisvieraanvaraisuutta teidän kanssanne. Se on eräs näkyvä merkki siitä, että me kristityt olemme kirkkokunnasta riippumatta yhtä, sisaria ja veljiä Jeesuksessa Kristuksessa. Ehtoollisvieraanvaraisuus tarkoittaa sitä, että jos sinut on kastettu ja olet jonkin seurakunnan jäsen, vaikka vapaaseurakunnan, niin saat osallistua yhteiseen ehtoollispöytään meidän luterilaisessa kirkossamme. Jos uskot, että Jeesus itse on ehtoollisella läsnä ja että ehtoollinen on syntien anteeksiantamisen ateria.

 

Minä olen aivan älyttömän iloinen siitä, että me kristityt saamme polvistua yhteiseen ehtoollispöytään. Meillä on nimittäin niin paljon yhteistä, muutamista mitättömistä eroista huolimatta. Eräs yhteisen uskomme keskeinen asia on se, että suhteemme Jumalaan perustuu ansaitsemattomaan armoon.

 

Ansaitsematon armo. Se on tämän sunnuntain aihe luterilaisessa kirkossa. Ja koska minä olen luterilainen, niin en oikein hyvin osaa itse keksiä saarnan aihetta, vaan otan sen, mikä on kirjassa annettu. Ja siksi aion teillekin tänään puhua Jumalan ansaitsemattomasta armosta. Saarnatekstinä on Roomalaiskirjeen 4 luku.

 

Siinä Paavali tarkastelee sitä, miten ihminen voi olla vanhurskas. Tuo vaikea sana vanhurskas tarkoittaa ”Jumalalle kelpaavaa”.

 

Väitän, että kristityn hengelliselle elämälle on aivan äärimmäisen tärkeää se, että minkä perusteella hän on Jumalalle kelpaava eli vanhurskas.

 

Me kaikki tiedämme, että uskoon tullessa olennaista on se, että ihminen saa syntinsä anteeksi, kun hän ottaa uskossa Jeesuksen vastaan vapahtajakseen. Silloin hänet otetaan armosta Jumalan lapseksi, koska Jeesus on ristillään sovittanut synnit.

 

Mutta miten sitä sitten jatkossa eletään Jumalan lapsena, hänen omanaan? Millä perusteella ollaan  vanhurskaita eli Jumalalle kelpaavia uskoontulon jälkeen? Se ei olekaan niin helppoa. Hyvin usein  

käy niin, että kerran armon varassa uskoontullut kristitty valuu myöhemmässä uskonelämässään pois armosta. Jumala –suhteen perustaksi tuleekin jokin muu kuin Jumalan armo.

 

Se voi käydä vaikka niin, että ihminen alkaa miettiä omaa pyhitystään. Olenko minä tarpeeksi pyhittynyt kelvatakseni Jumalalle? Onko minussa toteutunut tämä Heprealaiskirjeen 12. luvun sana: ”Pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä kukaan ei ole näkevä Herraa”?

 

Tai sitten voi käydä niin, kuin minulle kävi nuorena uskovana: Ajattelin melkein koko ajan, että minun pitää todistaa Jeesuksesta muille ihmisille. Jos en niin tee, en ole hänelle uskollinen, enkä voi elää hänen yhteydessään.

 

Tällä tavalla Jumala-suhteen perustaksi tuleekin se, että kristitty tottelee Jumalaa. On ns. ”kuuliainen”. Silloin hän jää ns. lain alle ja hänen uskonsa turmeltuu.

 

Tätä taustaa vasten kannattaa lukea apostoli Paavalin kirjettä Roomalaisille. Sen neljännen luvun alussa hän kirjoittaa:

 

Mitä meidän on sanottava Abrahamista, kansamme kantaisästä? Mitä hän saikaan osakseen? Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." (Room. 4:1-3)

 

Abraham on aidon jumalasuhteen esikuva. Siksi Paavali katsoo Abrahamista, että mihin hänen jumalasuhteensa perustui. Oliko Abraham vanhurskas tekojensa perusteella? Kelpasiko hän Jumalalle siksi, että hän oli kuulainen ja kasvoi pyhityksessä?

 

Paavali vastaa tähän Raamatun perusteella. Mitä sanovat kirjoitukset? ”Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.” Tai sama vanhassa käännöksessä ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”.

 

Eli: Raamatun  mukaan Abraham ei ollut Jumalalle kelpaava siksi, että hän oli kuuliainen Jumalan käskyille. Eikä siksi, että hän oli niin pyhittynyt. Miksi sitten? Koska Abraham uskoi Jumalaan. Koska hän pani luottamuksensa Jumalan lupaukseen. Sen takia Jumala piti Abrahamia vanhurskaana. Jumala luki täydellisen Jumalalle kelpaamisen Abrahamin tilille siksi, että Abraham uskoi häneen.

 

Joku voi nyt tähän sanoa, että kyllähän meidän silti pitää olla kuuliaisia Jumalalle ja pyhittyä. No joo, kyllä pitääkin. Mutta silti on olennaista, että meidän Jumalalle kelpaaminen ei perustu mihinkään tällaiseen. Sen näkee Paavalin Roomalaiskirjeen jatkosta:

 

Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi (Room. 4:4-5).

 

Jos omassatunnossa on sellainen perusviritys, että minun on oltava kuuliainen Jumalalle ja pyhityttävä ja todistettava, jotta voisin elää kristittynä, niin silloin ihminen on Jumalan edessä kuin työntekijä. Hän on ansaitsemassa palkkaa. Mutta sellainen ei onnistu. Paljon parempi on tällainen perusviritys: ”Minulla ei ole mitään ansioita Jumalan edessä. Minä en edelleenkään ole Jumalan edessä mitään muuta kuin jumalaton. Olen edelleenkin jumalasuhteen nollatasolla.  Mutta minä uskon Jumalaan, että hän tekee jumalattoman vanhurkaaksi. Uskon, että hän lukee minunkin tililleni täyden Jumalalle kelpaavuuden, ilmaiseksi ja armosta, niin kuin hän teki Abrahamille.

 

Tästä Paavali antaa toisenkin Raamatun esimerkin (Room. 4:6-8)

 

Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: ”Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi

ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.

 

Eli: Jumalasuhde ei perustu ainoastaan sen alussa siihen, että me saamme synnit anteeksi.  Sama syntien anteeksiantamus jatkuu koko ajan. Eikä sen perustana ole se, miten kuulaisia tekoja tekee. Ei, vaan perustana on se, että ihminen uskoo Jumalaan, joka vanhurskauttaa jumalattoman.

 

Jos joku ei vieläkään uskalla uskoa omalle kohdalleen, että tämä on totta, niin katsotaan hieman pidemmälle Roomalaiskirjeen 4. lukua. Jakeesta 13 eteenpäin:

 

Ei Jumala sen vuoksi luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen koko maailmaa perinnöksi, että Abraham noudatti lakia, vaan siksi, että Abraham katsottiin vanhurskaaksi, kun hän uskoi. Jos näet perillisiä ovat ne, jotka vetoavat lain noudattamiseen, silloin usko menettää merkityksensä ja lupaus raukeaa (Room. 4:13-14).

 

Joten, älä sinäkään perusta jumalasuhdettasi sille, että olet kuuliainen Jumalalle ja noudatat hänen tahtoaan. Ei jumalasuhteen raamatullinen esikuva Abrahamkaan niin tehnyt. Jumala luki hänet vanhurskaaksi siksi, että hän uskoi Jumalaan, ei siksi, että hän noudatti lakia.

 

Jos sinä yrität perustaa jumalasuhteesi Jumalan tahdon noudattamiseen, mitä silloin käy? Silloin ”usko menettää merkityksensä ja lupaus raukeaa”. Silloin sinun omassatunnossasi ei enää elä Jumalan armo ja Pyhä Henki, vaan sinä olet ns. ”lain alla”. Mitä Paavali siitä kirjoittaa? Jakeessa 15:

 

 Laki tuo mukanaan Jumalan vihan; ellei ole lakia, ei ole rikkomustakaan (Room. 4:15).

 

Toki Jumalan laki on edelleen voimassa. Emme me edelleenkään saa varastaa tai tehdä huorin. Mutta meidän jumalasuhteemme ei perustu siihen, että noudatamme noita käskyjä. Mihin se sitten perustuu? Jumalan lupaukseen ja sen uskomiseen. Jakeesta 16 eteenpäin:

 

Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko (Room. 4:16).

 

Jumalan lupaus ja usko kuuluvat yhteen. Usko on tarttumista Jumalan lupaukseen Jeesuksesta. Että hänessä Jumala on tullut ihmiseksi meidän luoksemme; että hän on kuollut meidän puolestamme ja sovittanut meidän syntimme; että Jumala herätti hänen kuolleista ja teki hänestä kaiken Herran. Että se kaikki on tapahtunut myös minun vuokseni ja minun puolestani. Että se vaikuttaa sen, että minäkin saan elää Jeesuksen omana ja Taivaan Isän edessä, hänelle kelpaavana. Siitäkin huolimatta, että itsessäni olen pelkkä jumalaton.

 

Joka näin uskoo, se saa jatkuvasti hyväkseen Jeesuksen ihmiskunnalle tuoman hyödyn. Se hyöty on Jumalalle kelpaaminen. Että saa armosta elää Jumalan lapsena, vaikka vielä on syntinen.

 

Paavali päättää Abrahamin jumalasuhdetta koskevan tutkistelunsa näin:

 

Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä,  vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:23-25).

 

Eli: kun näet oman syntisyytesi, eli sen, että et vielä ole riittävän pyhä kelvataksesi Jumalalle, niin älä hätäänny. Sen sijaan: usko Jeesukseen, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista ja antanut sitä ennen hänen kuolla sinun puolestasi. Kun näin uskot, saat omaksesi Jeesuksen ja hänessä olevan Jumalalle kelpaamisen.