Jouluaamuna 2017

Saarna jouluaamuna 2017. Savonlinnan Tuomiokirkko ja Pääskylahti

Luuk. 2:1-20

 

Rakkaat kristityt, sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa,

 

Miksi me jaksoimme herätä jouluaamuna näin aikaisin ja tulla kirkkoon? Siksi, että joulu on ilon juhla. Ilo on se asia, joka karistaa tänä aamuna unet silmistä tai ainakin vähentää unisuutta.

 

Tästä ilosta kertoo Betlehemin kedon paimenten käytös. Kun enkelit ilmestyivät heille, niin ensin he pelästyivät hyvin kovasti. Niin olisit sinäkin tehnyt vastaavassa tilanteessa, ja samoin minä: Oli ihan normaali yö. Ja sitten, yht’äkkiä ja ennalta arvaamatta, pimeyden keskelle pelmahtaa häikäisevä valo, jossa on vielä kirkkaampia hahmoja. Ja ne alkavat puhua. Minä olisin heittäytynyt kasvoilleni maahan ja peittänyt pään käsillä.

 

Mutta sitten kun enkelit olivat ilmoittaneet sanomansa, niin paimenten pelko alkoi vähitellen sulaa. Enkelit sanoivat, että heidän sanomansa on ”suuri ilo kaikelle kansalle”. Ja sen suuren ilon sisältönä on se, että tänään on teille syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Ja että hän on syntynyt tähän ihan lähelle, Daavidin kotikaupunkiin eli Betlehemiin. Ja että hän on pieni lapsi, joka makaa kapaloituna seimessä.

 

Sitten enkelien ympärillä oli jotain vielä mahtavampaa, nimittäin ”suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa”. Siinä vaiheessa paimenet olivat entistä tiukemmin maassa. Rohkeimmat ehkä uskalsivat vähän vilkuilla otsatukkansa välistä. Mutta kaikki kuulivat, kuinka taivaan sotajoukko ylisti Jumalaa: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

 

Tuossa vaiheessa paimenten pelon tilalle hiipi vähitellen -  ilo.

 

Mistä niin voi päätellä? No siitä, miten paimenet käyttäytyivät heti enkelten mentyä takaisin taivaaseen.

 

Enkelit eivät olleet sanoneet heille, että ”Lähtekää nyt Betlehemiin.” Ei, mutta silti paimenet päättivät itse lähteä sinne, spontaanisti ja heti paikalla. Maasta noustuaan he eivät edes ennättäneet pudistella pölyjä vaatteistaan, kun he jo sanoivat toinen toisilleen. ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut ja minkä Herra meille ilmoitti”.

 

Sitten kerrotaan, että ”he lähtivät kiireesti”. Kesken töidensä, kesken lampaiden vartoinnin. Se kertoo ylitse tulvehtivasta ilosta, joka suorastaan pakotti heidät saamaan lisää sitä samaa, mitä olivat juuri kokeneet.

 

Paimenissa ei näy mitään sellaista, mitä tavallisesti on melkein kaikessa uskonnollisessa toiminnassa. Nimittäin sellaista puoliväkinäistä itsensä innostamista. Että onhan se ihan hyvä joskus rukoilla. Ja onhan se kulttuurisesti ihan tärkeää, että on syvempiä arvoja ja hiljentymistä.

 

Mutta Betlehemin kedon paimenissa ei näy mitään sellaista. Heissä on Jumalan tuoma ”suuri ilo kaikelle kansalle”. Siksi paimenia piti melkein pidätellä, kun he kuin yhtenä miehenä lähtivät yön selkään kohti kaupunkia. ”Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.”

 

Voiko tämä sama ilo voi saavuttaa meidät? Kyllä voi, sillä me olemme samassa asemassa kuin nuo paimenet. Heidän tavoin me olemme toisaalta ”kansaa, joka pimeydessä vaeltaa”, niin kuin äsken kuulemassamme joulun profetiassa sanotaan. Heidän tavoin me olemme niitä, jotka ”asuvat kuoleman varjon maassa” ja odotamme yön ja tylsän vartiovuoron loppumista.

 

Tuo pimeys ja kuoleman varjon maa koetaan esimerkiksi elämän tarkoituksettomuutena. Sen ovat havainneet monet ajattelijat. Esimerkiksi ranskalainen filosofi, Albert Camus, sanoi, että suurin ihme maailmassa on se, että miksi kaikki ihmiset eivät tee itsemurhaa. Niin suurta on ihmiselämän turhanpäiväisyys. Tähtitieteilijä Carl Sagan on esittänyt asian tähän tapaan: “Havaitsemme elävämme yksitoikkoisen tähden merkityksettömällä planeetalla”. Ydinfyysikko Stephen Hawking on ollut vielä suorasanaisempi: “Ihmisrotu on vain kemiallista pohjasakkaa keskinkertaisen kokoisella planeetalla”.

 

Tavallinen ihminen ei ole noin suorasanainen, vaan yrittää selvitä elämän tarkoituksettomuudesta hankkimalla vaikkapa uusia tavaroita. Mutta se ei auta pitkälle, sillä niihin tavaroihin kyllästyy. On hankittava uusia ja laadukkaampia, mutta niihinkin kyllästyy. Kunnes sitten kuolema sen lopettaa.

 

Luodessaan ihmisen Jumala kuitenkin tarkoitti meille jotain ihan muuta. Hän on itse se korkein hyvä, jota me kaipaamme ja etsimme. Ihmiselämällä on merkitys, koska hän on elämän lähde, suunnittelija ja ylläpitäjä. Siksi Maapallo ei olekaan yksitoikkoinen eikä merkityksetön. Ihmisrotu ei ole kemiallista pohjasakkaa, vaan Jumalan kuvaksi luotu, tarkoitettu elämään hänen yhteydessään ja löytämään hänessä ilon.

 

Mutta miten tuon saa omakseen? Miten Jeesuksen tuomasta hyödystä pääsee osalliseksi?

 

Samalla tavalla kuin Betlehemin kedon paimenet. Ensin he kuulivat ilosanoman. Me saamme kuulla saman sanoman: ”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

 

Paimenille se tosin tapahtui juuri sinä yönä ja muutaman kilometrin päässä. Meille hän on syntynyt jo yli kaksituhatta vuotta sitten, ja kaukaiseen kaupunkiin toisessa maanosassa. Mutta se ei ole mikään este eikä edes haitta. Jeesuksessa Jumala on silti tullut ihmiseksi. Mekin olemme ihmisiä, ja siksi Jeesuksessa Jumala on tullut Vapahtajaksi myös sinulle ja minulle. Jeesuksessa Jumala on sovittanut meidät itsensä kanssa ja voittanut ihmiselämän tarkoituksettomuuden.

 

”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, minkä Herra meille ilmoitti.” Meillekin se tapahtuu Jeesuksesta kertovan sanoman kautta. Se tuo hänet meille ja meidät hänen luokseen. Se on ihmeellistä, mutta totta.

 

Äsken lauloimme tutun Enkeli taivaan –virren. Se tuo Vapahtajan meidän luoksemme ja meidät hänen luokseen. Sama tapahtuu myös virressä 936, jonka kohta laulamme. Se on uusia virsiä virsikirjan loppupuolella. Siinä sanotaan:

 

Köyhyydestä elämänne / saapukaa, kahmikaa / uskonkäsillänne:

täällä loistaa kirkkain kulta! / Lahjoja lapselta / saatte siunatulta.

 

 Kunpa, lapsi, aina saisin / sinua halata – / sitä haluaisin!

 Saavuit meille elämäksi, / minulle köyhälle / kaikkeen riittäväksi.

 

Jeesus ja hänen meille tuomansa ”suuri ilo kaikella kansalle” saadaan omaksi ”uskonkäsillä kahmimalla”. Mitä köyhempi ja kauempana Jumalasta on, sitä enemmän saa kahmia. Sillä Jeesuksessa meitä rakastava Jumala, eli meidän elämämme Tarkoitus, on tullut meidän luoksemme, meidän kahmittavaksi ja halattavaksi.

 

Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.

 

[Kolehti lopussa ovilla. Kolehti menee Suomen evankelis-luterilaisen luostarin tuki ry:lle Enonkosken luostarin toimintaan.]