Virkaanastujaissaarna 9.9.07

 

 

15. sunnuntai helluntaista

Luuk 17:11-19

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

 

Päivän evankeliumiteksti puhuu kiitollisuudesta. Mutta se kuvaa myös uskoa.

 

Mitä usko on? - Se on iloista luottamusta, jossa ihminen heittäytyy Jumalan ja Jeesuksen varaan.

 

Usko ei synny ainakaan pääasiallisesti järjestä. Järjellä voi kyllä päätellä, että Jumala on olemassa. Historiaa järjellisesti tutkimalla voi päätellä myös sen, että Jeesus Nasaretilainen on ollut olemassa; ehkä jopa sen, että Jumala herätetti hänet kuolleista. Tämän vuoksi myös järki on uskolle toki tärkeää.

 

Usko syntyy kuitenkin ennen kaikkea hyvästä huhusta, hyvästä kuulopuheesta. Tällainen hyvä huhu Jeesuksesta oli levinnyt jo hänen julkisen toimintansa alussa Galileaan ja koko Syyriaan (Matt 4:23-24). Nämä kymmenen spitaalista olivat siis kuulleet huhuja siitä, että Jeesus Nasaretilainen -niminen opettaja on hyvä kurjille. Että hän on auttanut toivottomiakin tapauksia, kuten spitaalisia. Tämä kuulopuhe oli vallannut heidän mielensä. Sen antama toivo houkutteli ja suorastaan käski heitä hakeutumaan sinne, missä he olivat kuulleet Jeesuksen liikkuvan.

 

Tätä hyvää huhua Kristuksesta kutsutaan evankeliumiksi. Se on alunperin kreikkaa ja tulee sanasta angelion eli "sanoma" (se on muuten samaa sanakantaa kuin meidän sanamme enkeli, eli angelos, joka tarkoittaa sanomanviejää. Enkeli on siis Jumalan sanomanviejä). Ja etuliite eu tarkoittaa hyvää. Siitä tulee eu-angelion, hyvä sanoma.

 

Meillä suomen kielessä sana "evankeliumi" on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Siitä on useimpien suomalaisten mielissä tullut "evan-keljumi", kelju sanoma. Sillä papit ja uskovaiset pelottelevat ihmisiä.

 

Näitä kymmentä spitaalista ajattelemalla voimme päästä tästä väärästä mielleyhtymästä eroon. Voimme tavoittaa jotain siitä, miksi puhutaan nimenomaan hyvästä sanomasta. Ei huhu Jeesuksesta tosiaankaan ollut mikään keljumi näille kymmenelle.

 

Toisaalta spitaalisten usko ei tullut pelkästään hyvästä huhusta. Se tuli myös heidän omasta heikkoudestaan. Oma kurjuus ajoi heitä etsimään Jeesus Nasaretilaisen ja pyytämään häneltä apua.

 

He tapasivatkin Jeesus Nasaretilaisen erään kylän liepeillä kun hän tuli heitä vastaan tiellä. Spitaaliset olivat saastaisia tarttuvan tautinsa vuoksi. Siksi he pysähtyivät tielle hyvän matkaa ennen Jeesuksen kohtaamista. Ja he huusivat hänelle kaukaa: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!"

 

10 spitaalista osoittavat meille, kuinka kurjat kuulevat iloisen huhun. Kuinka se valtaa kurjien mielen: Kuinka kurjat huutavat Jeesusta avuksi ja kuinka kurjat saavat häneltä avun.

 

Nykyisinkin hyvä huhu Jeesuksesta leviää ympäri maailmaa. Erityisesti Afrikassa ja Aasiassa evankeliumi menestyy. Miljoonat ihmiset löytävät siitä toivon elämäänsä. Euroopassa tai Suomessa asia ei ole aivan näin. Miksi? - Osittain siksi, että me olemme jo kylläisiä. Hyvä huhu ei kosketa meitä, me emme etsi Jeesusta, me emme huuda häntä avuksi sydämestämme, vaan ehkä vain muodon vuoksi.          

 

Mutta on meidänkin joukossamme spitaalisiin verrattavia kurjia. On sellaisia, joiden elämää painaa olemassaolon tarkoituksettomuus. Tai sellaisia, joilta monenlaiset vastoinkäymiset, sairaudet, työttömyys,  lähimmäisen kuolema tai oman kuoleman pelko ovat romahduttaneet entisen turvan. Tai sellaisia, joita painaa epämääräinen syyllisyys. Tai sellaisia, joiden elämän janoa materiaalinen hyvä tai ihmissuhteet tai harrastukset eivät riitä tyydyttämään.

 

Jos sinä olet tällaisen henkisen spitaalin jäytämä, niin ole ylpeä. Sinusta sanotaan vuorisaarnassa: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. ... Autuaita ovat ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan." Kuule siis hyvää huhua Jeesuksesta. Se antaa toivon henkistä spitaalia vastaan. Siitä huhusta kuulemme, että ihmisen olemassaololla on sittenkin tarkoitus ja toivo. Parempi tarkoitus kuin rahan ansaitseminen ja sen kuluttaminen. Luojamme ei olekaan jättänyt maailmaa yksin. Jumala on tullut kerrran ihmiseksi, meidän tasollemme. Siksi on olemassa tie, jolla olemassaolon syvintä Tarkoitusta on mahdollista lähestyä. Jeesus on tie, jolla Jumala on mahdollista tuntea omassa elämässään. Epämääräinen syyllisyys Jumalan edessä on pyyhitty pois Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen vuoksi. Hän antaa usko Jumalaan Taivaallisena Isänä. Se auttaa kestämään vaikeuksissa, jopa olemaan tyyni niiden keskellä.

 

Tällaista kaikkea tämä huhu kertoo meille. Onko se kelju huhu? Vai onko se hyvä huhu?

 

Henkisen spitaalin jäytämien on tehtävä niin kuin tekstimme spitaaliset: on seurattava hyvän huhun antamaa toivoa. On huudettava sisäisesti, vaikka matkan päästä: "Jeesus, opettaja, armahda minua!"

 

Nähdessään spitaaliset Jeesus sanoi: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Tällä hän viittasi Vanhaan testamenttiin. Siellä sanotaan, että jos spitaalisesta ihmisestä ihottuma katoaa, on hänen mentävä papin luo. Jos pappi toteaa taudin tosiaan parantuneen, hän julistaa spitaalisen puhtaaksi ja uhraa kiitosuhrin.

 

Jeesus haastoi 10 spitaalista uskomaan häneen aiempaa vahvemmin. Hän haastoi heitä uskomaan häneen itse. Ei vain yleisluontoisen huhun kautta, vaan siten, että Jeesuksen tuoma toivo koskee minuakin, myös minua. Siksi hän sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille."

 

Uskoa vastassa oli paljon helpompi epäusko. Jokainen spitaalisista mietti varmaankin ensin mielessään: Kannattaako tässä lähteä raahustamaan kymmeniä kilometrejä Jerusalemiin pappien luo? Minähän olen vielä ihan yhtä sairas kuin äskenkin. Papin luokse pitää mennä sen, josta spitaali on hävinnyt. Eikä se minusta se ei ole mihinkään hävinnyt.

 

Näin sanoi kymmenen spitaalisen järki. Mutta heilläpä oli sen lisäksi evankeliumi, hyvä huhu Jeesuksesta; että hän on hyvä ja auttaa kurjia. Siksi he hyvän huhun vahvistamina uskoivat hänen sanaansa, nyt kukin itsensä kohdalle. Ja lähtivät matkaan, näyttämään itseään papeille. Juutalaiset spitaaliset Jerusalemin temppeliin ja samarialainen spitaalinen Samarian temppeliin.

 

"Mennessään he puhdistuivat." Tässä on meille seuraava opetus: Kun ihminen ensi kerran kiinnostuu hyvän huhun antamasta toivosta, ei hän silloin yleensä heti saa vahvaa uskoa tai koe jumalayhteyttä. Ehkä vain pienen toivonkipinän tai kaipuun Jumalan puoleen. Mutta jos toivonkipinä saa hänet tarttumaan Jeesuksen lupaukseen siten, että "tämähän tarkoittaa minuakin", niin silloin hän on matkalla. Matkalla, jolla henkinen spitaali alkaa hävitä.

 

Meille oman aikamme henkisille spitaalisille Jeesuksen sanat "Mene ja näytää itsesi papille" tarkoittavat minusta seuraavaa: "Käytä niitä asioita, joita varten papit ovat olemassa." Lue Raamattua, käy kirkossa, etsi minua ehtoolliselta, rukoile, kysy neuvoa niiltä, jotka ovat ennen sinua olleet samalla tiellä. Tätä tiellä oloa eli "näyttämään itseään papeille menoa" kristityn elämä on, niin meidän pappien kuin muidenkin. Sillä tiellä henkisen spitaalin valta murtuu. Jumala-yhteys tulee sellaiseksi, että elämän tarkoituksettomuus katoaa, epämääräisen syyllisyyden saa anteeksi, jne.

 

"Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ‘Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?'"

 

"Missä ne yhdeksän muuta ovat?" - Jeesuksen kysymys on outo. Itsehän hän oli juuri käskenyt niitä yhdeksää menemään kymmenien kilometrien päähän, Jerusalemiin tai Samariaan, näyttämään itseään papeille. Kai he siis olivat edelleen matkalla sinne, tosin nyt nopeammin kävellen, kun olivat parantuneet. Mutta eivät he mitenkään olleet vielä voineet ehtiä sinne ja takaisin.

 

On outoa, että Jeesus kehuu samarialaista. Hänhän oli se, joka oli tehnyt Jeesuksen käskyä vastaan, kun ei ollut mennytkään pappiensa luokse asti, vaan oli kääntynyt takaisin. Ja silti Jeesus sanoi tälle samarialaiselle "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut."

 

Tässä on meille opittavana seuraavaa: Oikea tapa kiittää Jumalaa on meillekin tämän samarialaisen entisen spitaalisen tapa: "Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä." Jeesus on välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä, myös kiitoksessa.

 

Pelkkä Jumala on pitemmän päälle liian suuri ja tuntematon, jotta häntä osaisi tai uskaltaisi kiittää. Ja jos ihminen ei voi kunnolla kiittää Jumalaa kokemastaan menestyksestä, ovat seuraukset tosi huonot. Ihminen alkaa syvimmässä sisimmässään pelätä menestystä: "Milloinkahan Jumala antaa pahan kohdata minua tai omaisiani, kun näin kauan on mennyt hyvin?" Mutta Jeesuksessa Jumala saa konkreettisen hahmon ja nimen. Hänen kauttaan Jumalaa voi kiittää aidosti nöyränä, iloisena ja kiitollisena. Silloin voi uskoa, että Jumala on hyvä ja koettu hyvä on hänen lahjaansa, josta olen kiitollinen. Silloin menestyksen aiheuttama sisäinen pelko katoaa.

 

Me kristityt olemme itseasiassa tuon samarialaisen spitaalisen seuraajia. Meillekin Jeesus on se, joka välittää Jumalan ja ihmisten välillä, ei niinkään pappi tai kirkko. Jeesusta me rukoilemme avuksi, häntä me kiitämme. Ja hänen kauttaan me uskomme Jumalaan ja kiitämme Jumalaa. Meilläkin on kyllä temppeleitä, eli kirkkoja ja meillä on myös pappeja. Mutta nämä molemmat, kirkot ja papit, ovat meille kristityille olemassa loppupeleissä vain yhdestä syystä: Että ihmiset löytäisivät Jeesuksen välittäjäksi, joka mahdollistaa elävän Jumala-suhteen heillekin. Sekä uskon että kiitoksen.

 

Auttakoon Jumala minua olemaan tällainen pappi Savonlinna-Säämingissä.