Tuhlaajaisä

Saarna Savonlinnan Tuomiokirkossa 2.7.2017

Luuk. 15:11-32

 

Nykyisessä kirkkoraamatussa tuo äsken kuultu Jeesuksen vertaus on otsikoitu ”Tuhlaajapoika ja hänen veljensä”. Mutta onko raamatunkäännöstoimikunta valinnut tekstille oikean otsikon? Eikö päähenkilö tuossa kertomuksessa ole pikemminkin tuhlaajapojan isä? Eikö sattuvampi otsikko tuolle tekstille olisi ”Tuhlaajaisä”.

 

Minusta olisi. Jeesus kertoi tuon vertauksensa kuvatakseen meille sitä millainen Jumala on. Sitä tuo kertomus kuvaa, Taivaallista Isää, joka tuhlaa rakkauttaan harhateille joutuneelle ihmiselle.

 

Jeesuksen kertomuksessa nuorempi poika oli siis pyytänyt isältään ennakkoperinnön. Ja sitten hän oli matkustanut vieraille maille ja tuhlannut kaiken viettäen holtitonta elämää. Siihen maahan tuli nälänhätä, ja henkensä pitimiksi poika pestautui sikopaimeneneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä sikojen ruokaa, mutta sitäkään hänelle ei annettu.

 

Tuo on vertauskuva siitä, miten ihmiskunta on vieraantunut Jumalasta. Jokainen meistä on lähtenyt pois Jumalan luota ja tuhlannut taivaallisen perintönsä. Se on ihmiskunnan normaali tila.

 

Mutta huomatkaa silti, miten kertomus alkaa: ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa.” Se tuhlaajapoikakin oli hyvän isänsä lapsi. Juuri siksi, kun hän perintönsä tuhlanneena oli siellä vierailla mailla ja paimensi nälissään toisen miehen sikoja, niin sielläkin hänelle muistui mieleen isä ja isän koti.

 

Kertomuksessa sanotaan, että ”poika meni itseensä”. Hän mielensä palasi siis kurjan sydämeensä keskelle ja ajatteli rehellisesti omaa tilaansa. Ja hänen mieleensä palasi isä ja isän hyvyys. ”Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ”. Hänelle oli jäänyt muisto lempeästä isästä ja sitä muistoa ei vuosia kestänyt rypeminenkään ollut kyennyt pyyhkimään pois. ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.”

 

”Kun poika oli vielä kaukana, isä näki hänet ja heltyi.” Mitä tuo kertoo isästä? No tietenkin sen, että isä oli ollut kodin ikkunassa katselemassa tielle. Hän oli kaikki ne vuodet kaivannut poikaansa, huolehtinut, toivonut ja tähyillyt. Siksi isä näki poikansa jo silloin, kun hän oli vielä kaukana tulossa; eikä vasta sitten kun poika avasi kodin oven.

 

Mitä isä silloin ajatteli? Oliko hän vahingoniloisen tyytyväinen, että ”no niin, kyllä se routa ajoi porsaan kotia?” Miettikö hän, että nyt saa ryökäle ansionsa mukaan?

 

Ei, vaan Jeesus kertoo, että ”kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi”. Isä heltyi. Tällainen taivaallinen Isämme Jeesuksen mukaan on.

 

Ja sitten seuraa kohta, joka Jeesuksen vertauksen  sen aikaisista kuulijoista oli luultavasti oudoin. Se on käynyt ilmi kun tämä kertomus on luettu Lähi-idän beduiineille, koska on haluttu saada selville, millaisia ajatuksia se herätti Jeesuksen aikana. Koska nykyajan ihmisistä ehkä beduiinien ajatusmaailma on lähinnä Jeesuksen ajan ihmisten ajatusmaailmaa.

 

Heille koskettavinta ja samalla loukkaavinta Jeesuksen vertauksessa on tämä kohta: ”Isä juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Outoa ja jopa loukkaavaa tämä on siksi, että tuossa kulttuurissa vanhat miehet eivät juokse. Vanhalle miehelle on täysin sopimatonta pinkoa  paikasta toiseen, tunnekuohun vallassa ja kintut vilkkuen.

 

Mutta Jeesuksen kertomuksen isä oli erilainen. Hän rakasti harhateillä ollutta poikaansa niin paljon, että unohti arvokkuutensa. Hän ”juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Tällainen taivaallinen Isämme Jeesuksen mukaan on.

 

Isänsä sylissä poika alkoi pitää katumuspuhetta, jonka hän oli etukäteen miettinyt siellä sikolätissä: ” Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.”

 

Oletteko huomanneet tästä tutusta kertomuksesta, että poika ei ehtinyt pitää ennalta mietittyä puhettaan loppuun asti? Hän ei Jeesuksen mukaan päässyt sanomaan viimeistä suunnittelemaansa lausetta ”Ota minut palkkalaistesi joukkoon”. Poika ei ennättänyt, sillä isän sanat paikalle tulleille palvelijoille keskeyttivät hänet: ”Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa!”

 

Isä puetti pojalle parhaat vaatteet  ryysyjen sijaan. Ne kuvaavat sitä arvoa, jonka Jumalan armo kurjalle syntiselle antaa. Hän ei näe meitä enää omissa sikolätin vaatteissamme, vaan puettaa meidät kuninkaalliseen asuun, jotka Jeesuksen sovitustyö on meille hankkinut.

 

”Pankaa hänelle sormus sormeen.” Se tarkoittaa suvun sinettisormusta. Sormuksen haltija oli suvun täysivaltainen jäsen. Isä ei malttanut kuunnella kuullut pojan sanoja siitä, että ”En ole sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.” Ei mitään puhetta sellaisesta. Vaikka perintö oli tuhlattu, niin siitä huolimatta poika otettiin takaisin perillisen asemaan ja hänelle annettiin siitä merkki, sormus. Sellainen taivaallinen Isämme Jeesuksen mukaan on.

 

”Pankaa hänelle kengät jalkaan.” Kengät ovat vapauden tae. Kun on kengät jalassa, eivät piikkipensaiden piikit ja terävät kivet estä liikkumista. Voi kulkea ja juosta vapaasti, ihan eri tavalla kuin paljasjalkaiset palvelijat, jotka eivät pitkiä matkoja pääse. Isä siis tuhlasi pojalle luottamuksensa, ei pelännyt että hän lähtee taas omille teilleen.

 

”Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa.” Pöytään pantiin talon parasta ruokaa. Miksi? Koska isä oli niin hyvillä mielin: ”’Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla.” Tällainen taivaallinen Isämme Jeesuksen mukaan on.

 

Mekin pääsemme osallisiksi tuosta taivaallisen Isämme hyvyydestä. Jeesuksen ansioista ja Jeesuksen kautta. Hänessä Jumalan Isän rakkaus on tullut meidän luoksemme ja kohtaamaan meidät. Jeesus saa meitä varten aikaan sen saman, minkä tuhlaajapoika sai kokea.

 

Jumala odottaa meitä kaivaten kun olemme vielä kaukana. Hän juoksee meitä vastaan, ottaa syliinsä ja suutelee. Kesken katumuspuheen hän puettaa meidät parhaisiin vaatteisiin ja laittaa sormeen perillisen sormuksen ja kengät jalkaan. Hänen rakkautensa antaa ylitsevuotavan runsaasti anteeksi syntimme ja eksymisemme , vuosikymmeniäkin jatkuneen eksymisen jälkeen.

 

Jos haluat olla tästä osallinen, niin eräs keino siihen on tulla ehtoolliselle. Se on sitä samaa kuin että tulet Jeesuksen luo. Ja hän on luvannut: ”Joka minun luokseni tulee, sitä minä en heitä ulos.” Ehtoolliselle tuleminen on sitä samaa kuin mitä tuhlaajapoika ajatteli, kun hän meni itseensä: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.”

 

Olennaisinta ei kuitenkaan ole meidän päätöksemme. Olennaista on se, että taivaan Isä näkee meidät jo kaukaa ja heltyy. Jumala juoksee meitä vastaan, kun olemme tulossa ehtoollispöytään, hän sulkee meidät syliinsä ja suutelee meitä. Ja me saamme suudella häntä takaisin, kun otamme huulillemme Jeesuksen ruumiin ja veren ehtoollisen leivässä ja viinissä.

 

Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.