Jumalan mies on pelottava

Saarna Savonlinnan Tuomiokirkossa 20.9.2015

1 Kun. 17:17-24, Joh. 5:19-21, Fil. 1:20-26

 

Rakkaat seurakuntalaiset,

 

Tämä on ensimmäinen kerta yli vuoteen, kun saarnaan teille täällä Savonlinnan Tuomiokirkossa, ja täytyy myöntää, että vähän jännittää. Olin vuoden kestävällä vuorotteluvapaalla ja sellaisen aikana saarnaaminen unohtuu totaalisesti. Matkustelin neljä kuukautta lämpimissä ja eksoottisissa maissa, remontoin taloa ja kalastelin. Oli niin leppoista, että mieleen jo tuli, että minulla olisi lahjoja varhennetuksi varhaiseläkeläiseksi.

 

Mutta silti nyt on vähän samanlainen olo kuin apostoli Paavalilla tuossa epistolatekstissä, jonka äsken kuulimme. Siinä hän mietti, että olisi kiva siirtyä taivaalliselle varhaiseläkkeelle ja päästä Kristuksen luo. Toisaalta hän ajatteli, että vielä on työtä tehtävänä, vielä on ilosanomaa saarnattavana. Ja siksi hän päätyi tähän: ”Niinpä tiedänkin, että jään tänne ja pysyn kaikkien teidän luonanne, jotta te edistyisitte uskossa ja saisitte siitä iloita.”

 

Niin minäkin ajattelen. Jään tänne töihin ja pysyn teidän luonanne. Ehkä joku jopa edistyy uskossa ja saa siitä iloita.

 

Aina ei papista kuitenkaan ole ihmisille iloa. Ei ainakaan niin ärmyn näköisestä kuin minä.

 

Toinen esimerkki sellaisesta on Vanhan testamentin kertomus profeetta Eliasta ja Sarpat -nimisen kylän leskivaimosta. Kuulimme sen loppuosan tuosta lukupulpetilta. Alkua emme kuulleet, mutta siinä kerrotaan, kuinka profeetta Elia oli tullut nälänhätää pakoon Sarpat –nimiseen kylään ja asettunut erään lesken ja hänen poikansa kotiin. Tilanne näytti huonolta, mutta Jumala teki ihmeen: lesken ainoa ruokavara, tilkkanen ruokaöljyä ja kourallinen jauhoja riitti ja riitti ja riitti, aina vaan, pitkäksi aikaa. Näin Elia, Sarpatin leski ja hänen poikansa selvisivät nälänhädästä.

 

Mutta sitten tapahtui jotain ikävää, josta kuulimme äsken. Leskivaimon poika sairastui ja kuoli. Pojan äiti sanoi Elialle: ”Pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!”

 

Jumalan mies siis aiheutti tavalliselle ihmiselle ikävyyksiä. Parempi kun pysyisi loitolla.

 

Joskus joudun itsekin kokemaan vastaavaa. Kun istun papin paita päällä täpötäydessä lounasruokalassa, saan usein istua väljästi ja yksin. Olen ihmisistä kai pelottava, kuin spitaalinen, jonka viereen ei helpolla tulla. Samaa tapahtuu hautajaisten muistotilaisuudessa. Hurskain, vanhin ja kunnollisin vanhus laitetaan papin viereen, muut pitävät ainakin yhden tuolin välimatkan.

 

Ymmärtäisin, jos näin käy poliisille. Poliisihan on pelottava, niin kuin tuo tekstit lukenut Keijo Luostarinen, ottaa pahat kiinni ja heittää ne putkaan; ainakin näin minä lapsena opin ja siksi sydämeni yhä värähtää poliisin seurassa, vaikka en kovin paha rosvo olekaan ja Keijo on kiltti ihminen.

 

Mutta että pappi aiheuttaa saman! Miksi? Johtuuko se siitä, mitä Sarpatin leski sanoi Elialle: ” Pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin!” Pappi edustaa Jumalaa. Ja Jumalan edessä meillä on arka ja syyllinen olo. Papin kauluksen valkoinen ”sokeripala” muistuttaa tästä: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken, älä valehtele, älä varasta, älä tee huorin.” Synnit nousevat papin myötä esiin tai ainakin se, että yleisellä tasolla välit Jumalaan eivät ole kunnossa.

 

Tuo tunne on muuten oikea. Me kaikki olemme Jumalan edessä syntisiä, eikä sitä voi karistaa itsestään pois millään, ei edes hyvän tekemisellä.

 

Vaikka tuo tunne on oikea, se on silti ihan väärä. Sitä yritän kuvailla seuraavalla tavalla:

 

 Äiti itkee lohduttomana vuoteellaan: ainoa poikani, minun suloinen, reipas poikani on kuollut. Se johtuu synneistäni. Jumala on nähnyt ne ja lähettänyt tuon pyhän miehen mukana minulle rangaistuksen!

 

Äiti kuulee ylhäältä portaikosta Jumalan miehen askeleet, kun hän laskeutuu ullakolta. Ne ovat raskaat askeleet, aivan kuin hän kantaisi jotain; tietysti pojan kylmennyttä ruumista, äiti ajattelee. Ovi avautuu. Elia ojentaa käsivarsillaan lämpöisen, raukean ja unisen pojan äidille ja sanoo: ”Katso, poikasi elää.” Äiti tyrmistyy ilosta ja kuiskaa kyyneleiden läpi: ”Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies. Se mitä puhut on todella Jumalan sanaa.”

 

Minä en ole sellainen Jumalan mies, että pystyisin herättämään kuolleen pojan ja antamaan hänet äidilleen. Mutta siinä minä kai olen sellainen keveän luokan Jumalan mies, että puhun kuitenkin Jumalan sanaa.

 

Ja se sana ei ole tuomion sanoja sinun salaisista synneistäsi, jotka minä olisin tullut vetämään esiin. Ei, vaan Jumalan sana sinulle on sanaa kuoleman kukistamisesta. Jumalan sana sinulle on sanoma velkasi mitätöimisestä. Se kuolema, joka odottaa meitä, sen Jeesus on sinun kohdaltasi voittanut. Ja se salainen syyllisyys, joka sinua Jumalan edessä painaa, sen Jeesus on ristillä ottanut päälleen ja kuollessaan kokonaan mitätöinyt.

 

Sinä ehkä luulit, että Jumalan miehen sanoma on se, sinun pitäisi olla parempi, että kelpaisit samaan pöytään papin kanssa.

 

Ei se sanoma ole tuo. Vaan se on tämä: Jeesus ei ainoastaan kuollut sinun puolestasi. Ei, vaan hänet myös herätettiin kuolleista sinun puolestasi. Hän on voittanut kuolemasi ja hänen takiaan pääset taivaaseen, iankaikkiseen elämään. Ja se sanoma on tämä: Sinun ei tarvitse kantaa mitään syyllisyyttä Jumalan edessä, ei epämääräistä eikä tiedostettua. Kaiken saat anteeksi, helposti ja kokonaan ja vaikka nyt heti, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen takia.

 

Kuvitellaan vielä lopuksi vähän aikaa, että sinä, hyvä kuulijani olet Sarpatin leski ja itket vuoteellasi ja kauhistut Jumalaa.

 

Minä avaan oven ja astun sisään, papinpaita ja pantakaulus ja kaikki. Mutta minäpä en annakaan sinulle syliisi kuolleista herätettyä poikaasi, sillä sellainen ei kuulu meidän luterilaisten pappien toimenkuvaan. Ei, vaan minä annan sinulle syliisi jonkun ihan toisen. Nimittäin sinut itsesi. Minä annan sinulle sinut itsesi, Jeesuksen ylösnousemuksessa. Siinä sinutkin herätettiin kuolleista. Saat olla Sarpatin leski ja ottaa syliin uuden oman itsesi. Saat ottaa syliisi sen, että sinä olet Jeesuksen tähden uusi, puhdas, elävä ja Jumalalle täysin kelpaava lapsonen. Vaikka sinulla olisi salaisia syntejä, niitä ei kaiveta esiin vaan ne unohdetaan. Jeesus on voittanut ne ja siksi sinä saat jättää ne taaksesi. Jeesuksen takia se kuollut lapsi eli sinä itse elät ja hengität turvallisena äidin sylissä, vaikka oletkin vielä vähän raukea. Ja saat ajatella: ai tämäkö se olikin se Jumalan sana minulle. Eihän se olekaan yhtään pelottavaa.

 

Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.