Tapaninpäivänä 2015

Tapaninpäivänä 2015. Savonlinnan Tuomiokirkko

Matt. 10:16-22; Apt. 6:8, 11-15; 7:51-60

 

Tapaninpäivä on ensimmäisen marttyyrin eli diakoni Stefanoksen muistopäivä. Samalla se on kaikkien marttyyrien muistopäivä. Marttyyri tarkoittaa veritodistajaa, eli kristittyä, joka joutuu kuolemaan siksi, että uskoo Jeesukseen.

 

Tapanipäivä muodostaa siis vahvan vastakohdan eilispäivälle, joulupäivälle. Vielä eilen me juhlimme sitä iloa, että Jeesus, meidän Vapahtajamme ja enkelten riemu, on syntynyt meille. Tänään me muistelemme sitä ikävää tosiasiaa, että Jeesuksessa maailmaan tullut pelastus jakaa ihmiset. Toiset vastaanottavat Jeesuksen, toiset hylkäävät hänet ja vastustavat häntä henkeen ja vereen.

 

Muistan itse, kuinka aikoinani, ennen uskoon tuloani, vastustin Jeesusta. Kun menin rippikouluun, en juurikaan sietänyt kuulla edes hänen nimeään lausuttavan. Itse puhuin mieluummin ”Kiesuksesta” kuin Jeesuksesta. Niin paljon inhosin häntä.

 

Mistä tällainen vastustus johtuu? Luullakseini se johtuu siitä, että Jeesus väitti olevansa ihmisten syntien sovittaja. Ja seurakunta on häntä seuraten opettanut, että Jeesuksen piti kuolla ristillä meidän puolestamme, kärsiä meidän syyllisyytemme tähden, jotta me pääsisimme Jumalan lapsiksi.

 

Tällainen opetus on nöyryyttävää. Olisi paljon miellyttävämpää, jos ihmisellä olisi jokin muu keino, jolla voisimme ansaita Jumalan hyväksynnän. Näin me voisimme olla päteviä ja hyviä Jumalan silmissä ja omissa silmissämme. Mutta nyt meidän pitäisikin hyväksyä, että joku Jeesus on kuollut minun puolestani. Että minulla ei ole muuta mahdollisuutta selvitä Jumalan edessä kuin hänen antamansa uhri. Ei kiitos!, näin monet ajattelevat. Siksi Jeesus jakaa ihmisiä: toiset ottavat hänet vastaan syntiensä sovittajana; toiset vastustavat häntä niin, että tuskin kestävät edes kuulla hänen nimeään.

 

Jeesus itse sanoi opetuslapsilleen, että näin tulisi käymään: ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle.” Eli: ”Teitä ja teidän sanomaanne minusta tullaan vastustamaan, niin raivokkaasti, että teistä näyttää kuin olisitte lampaita susilauman raadeltavina.”

 

Meillä Suomessa tämä ei ole nykyisin ihan niin vahvasti totta kuin monissa muissa maailman valtioissa. Mutta kyllä meilläkin voi käydä niin, että jos joku tunnustautuu Jeesukseen uskovaksi, niin hän saa osakseen jonkin asteista pilkkaa.

 

Mutta se on hyvin kevyttä siihen nähden, miten kristittyjä monessa muussa maassa vainotaan. Viime vuosina monet ovat joutuneet Kristuksen marttyyreiksi ääri-islamistisen Isis-liikkeen kourissa. Heidän terroristinsa ovat vanginneet vaikkapa Tunisiassa siirtotyöläisinä olevia Egyptin koptikristittyjä ja sanoneet heille, että kiellä Kristus ja käänny muslimiksi tai kuole! Ja kun he ovat sanoneet, että haluavat pysyä Jeesuksen tunnustajina, heidät on laitettu polvilleen hiekkarannalle. Ja sitten on pää katkaistu miekalla, vuorotellen.

 

Mutta arvatkaa mitä? Marttyyrien veri on se, joka kastelee Jumalan sanan siemenen, niin että se pääsee itämään. Näin oli ennen, Rooman valtakunnan aikaan, ja näin on nyt, Isisin hirmutekojen aikaan. Monet muslimit ovat alkaneet kysellä, että miksi kristityt pysyvät uskossaan ja rakkaudessaan vainosta huolimatta. Olisiko heidän Jeesuksensa tosi Jumala, toisin kuin se jumala, jonka nimissä islamistit tappavat?

 

Kuten sanottua, meidän maassamme tällainen kristittyjen vaino ei ole totta. Mutta silti meitäkin koskevat nämä Jeesuksen sanat: ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.”

 

Se tarkoittaa, että meidän on kirkkona oltava ovela. Meidän on tuotava ilosanoma Jeesuksesta tähän suomalaiseen yhteiskuntaan sillä tavalla ovelasti, että se otetaan vastaan; vaikka huomaamatta. Ei pidä tuputtaa koko sanomaa kerralla ja väkisin. Se aiheuttaa vastareaktioita ja turhaa loukkaantumista.

 

Tällaista käärmeen-viisasta asennetta ovat vaikkapa Kauneimmat joululaulut. Niihin tulee paljon ihmisiä, sillä joululauluissa on tunnelmaa ja tutut sanat. Ne ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä, jota melkein jokainen suomalainen arvostaa, vaikka ei uskoisikaan Jeesukseen vapahtajanaan. Ja siitä huolimatta monissa joululauluissa on sisällä vahva sanoma Jeesuksesta; vähän kuin kätkössä, mutta silti selvänä. Ajatellaanpa vaikka: ”Ristillä rinnalla ryövärin, nukkuu uhri puhtahin, enkelparven tie jne.” Tai ”Kiitos sulle Jeesuksemme, kallis Vapahtajamme, kun sä tulit vieraaksemme, paras joululahjamme.” Näitä kansalla laulattamalla kirkko on viisas kuin käärme, ja salakuljettaa heidän elämäänsä ilosanoman Jeesuksesta.

 

Mutta sitten pitää olla myös ”viaton kuin kyyhkynen”. Se tarkoittaa sitä, että kirkko ei saa laimentaa sanomaansa tavoitellakseen kansansuosiota. Sellainen tapahtuu niin helposti! Ja juuri sen takia, että meidät on lähetetty ”niin kuin lampaat susien keskelle”. On niin suuri kiusaus, että lampaat alkavat tanssia susien pillin mukaan, koska pelkäävät, että muuten heidät syödään.

 

Tästä esimerkkinä vaikkapa taannoinen seurakuntavaalien mainoskampanja. Sen mainoslauseena oli ”Usko hyvän tekemiseen.” Ja varmaankin siksi, että suurin osa suomalaisista arvostaa kirkon tekemää sosiaalista auttamistyötä. Mutta paljon harvempi arvostaa sitä, että kirkko opettaa uskomaan Jeesukseen. Tilastojen valossa nykyisin enää noin 30 % kirkkomme jäsenistä uskoo esimerkiksi siihen, että Jeesus nousi kuolleista. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että kirkko käykin julkisuudessa mainostamaan ”uskoa hyvän tekemiseen” ja puhuu mainoksissaan paljon vähemmän siitä, että Jeesus on maailman Vapahtaja, joka kuoli puolestamme ristillä ja johon me siksi uskomme.

 

Tuollaisessa mainosstrategiassa ei olla ”viattomia kuin kyyhkyset”. Siinä jopa kielletään Kristus. Siinä synnytetään ihmisille mielikuva, että kirkko uskoo hyvän tekemiseen. Mutta emme me mihinkään hyvän tekemiseen usko, me uskomme Jumalaan ja Jeesukseen. Hyvät teot syntyvät uskosta. Mutta ne eivät ole uskon kohde. Uskon kohde on Jumalan pelastustyö Jeesuksessa.

 

Meillä Suomen kristityillä pitäisi olla edes hippunen samanlaista rohkeutta kuin mitä Stefanoksella oli. Hän ei välittänyt siitä, että kansansa johtomiesten mielestä Jeesukseen uskominen ja hänestä opettaminen oli ärsyttävää. Hän kuoli mieluummin kuin suostui miellyttämään heitä Jeesuksen kustannuksella.

 

Samoin ovat toimineet Isiksen mestaamat kristityt Tunisian hiekkarannoilla, jotka heidän verensä on kostuttanut.

 

Mutta miten on meidän laitamme? Uskallammeko me olla yhtä aikaa ”viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset”? Siitäkin huolimatta, että ”Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden”? Kannattaisi uskaltaa, sillä hän on sanonut myös: ”Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”