Jumalapuheesta

Saarna suarkansan jp:ssa 14.8.2016. Pietolansaari

Mark. 7:31-37; 2. Moos. 4:10-12

 

Tämän päivän raamatunteksteissä on kyse puhumisesta. Siitä miten vaikeata tärkeistä asioista puhuminen on. Kaikkein vaikeinta on Jumalasta puhuminen.

 

Näin oli Mooseksen tapauksessa. Jumala oli käskenyt häntä lähtemään Egyptiin ja sanomaan faaraolle, että Jumala käskee päästämään Israelin kansan vapaaksi orjuudesta.

Mooses valitti silloin näin:

 

"Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli." (2. Moos. 4:10)

 

Se tietysti olikin erityisen kova paikka. Mennä nyt maailman vahvimman hallitsijan pakeille esittämään vaatimuksia Jumalan nimessä.

 

Mutta on se uskonasioista puhuminen vaikeaa muutenkin. Jos ajattelee vaikkapa tätä Saimaan suarkansaa, niin eiköhän täälläkin ole niin, että jumalasuhde on yksityisasia, josta vaietaan. Eikö se ole täälläkin niin, että suomalainen mies tai nainen ei sano uskonasioista ikinä mitään. Paitsi ehkä saunan lauteilla parhaalle kaverilleen pari kaljaa juotuaan, että ”Kyl’ täytyy olla olemassa jottain Korkeempaa.”

 

Me suomalaiset olemme Jumala-kyvymyksen kanssa vähän kuin tuo Jeesuksen luo tuotu kuuromykkä. Ja me näivetymme hiljaa tähän puhumattomuuteen; elämän kaikken tärkeintä kysymystä koskevaan puhumattomuuteen.

 

Sama juttu pätee koko länsimaisesta kulttuuristamme. Aika yleisesti ajatellaan, että jos Jumala on olemassa, hän on niin korkea ja pyhä, että hänestä ei voi puhua. Jokaisella voi olla omia yksityisiä jumalakäsityksiä, mutta mikään niistä ei tavoita Jumalaa itseään. Jumalasta ei siksi voi puhua. Ja mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta, kuten filosofi Ludwig Wittgenstein aikanaan sanoi.

 

Tämä on surullista. Jumala on meidän kaikkien Luoja. Hän on tehnyt meidät sisintämme myöten. Me olemme kaikki täysin riippuvaisia hänestä. Eikö meidän siis ihmisinä pitäisi pystyä kuulemaan hänestä, että kuka ja millainen hän on? Eikö se olisi mahdottoman tärkeää, että Jumalasta voisi puhua sellaisia sanoja, jotka ovat totta ja tuovat hänen armonsa meille? Eikö meille kaikille, niin suarkansalle kuin kaupunkilaisille olisi hyväksi, että uskaltaisimme puhua uskonasioista, kysellä, kuunnella, etsiä Jumalaa yhdessä?

 

Mutta mikä voisi avata meidän korvamme ja tehdä meidän kankean kielemme toimivaksi Jumala –suhteen asioissa?

 

Ajattelen, että tähän kysymykseen on vastauksia noissa suarkansan lauluissa, joita olemme saaneet kuulla.

 

Niissä laulettiin Luojasta ja hänen tekemästään luonnosta. Laulettiin että hän ”on luonut myös koivikkohaat”. Ja siksi meillä on ”Avoin taivas, avoin mieli, kirkon katto on korkealla.”

 

Tässä on yksi mahdollisuus, joka voi uskonasioissa avata tavallisen suomalaisen kankean suun: Jumalan kiittäminen. ”Hengittää saamme puhdasta ilmaa, rannalta Saimaan kiitos nyt soi!” ”Kaikukoon kiitosta koivikkohaat!”

 

Ja jos ihminen ei yksikseen osaa kiittää Luojaa kaikesta hänen antamastaan hyvästä, niin sitä varten on tällaisia yhteisiä jumalanpalveluksia: ”Sinua Herra me rukoilemme. Yhdessä sinua kiitämme, kiitämme kodeista perheistä, lapsista lastemme lapsista.” Se murtaa sielua näivettävää tärkeistä asioista vaikenemista.

 

Mutta sittenkin, vaikka olisi ikänsä elänyt Saimaan kauneimmassa saaressa, niin väitän, että silti pelkkä luonnon kauneus ei avaa ihmisen korvia ja suuta niin, että kunnollinen jumalasuhde löytyy. Korvat ovat yhä kuurot ja kieli kankea kuin Mooseksella. Mieleen tulee, että ”Heititkö, Luoja meidät selkäsi taa, kun toit saariin asumaan?”

 

Me tarvitsemme jotain muutakin kuin luonnon kauneuden.

 

Ja se on Jeesus Kristus. Vain hän pystyy antamaan meille toimivan jumalasuhteen, eli vertauskuvallisesti puhuen avaamaan kuuron korvat ja vapauttamaan mykän kielen.

 

Miten hän sen tekee? Tuossa evankeliumin kertomuksessa kerrottiin, että Jeesusta pyydettiin panemaan kätensä kuuromykän pään päälle. Hän suostui, mutta ei tehnyt aivan niin kuin pyydettiin. Tekstissä nimittäin kerrotaan, että ”Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään.”

 

Otti hänet erilleen väkijoukosta. Jeesus tahtoo siis toimia ihmisen kanssa henkilökohtaisesti. Juuri sen tietyn ihmisen kanssa, jonka hän kohtaa. Hän ei kohtele ihmisiä massana, vaan tahtoo olla kunkin kanssa sinä - minä -suhteessa; ikään kuin silmästä silmään.

 

Tästäkin laulettiin noissa Suarkansan lauluissa: ”Kasteen armo mun matkalla on. Siksi ei tie ole valoton. Turvata saan yhä Vapahtajaan, uskoa häneltä lohdun myös saan.”

 

Kasteen armo. Se on henkilökohtaista. Sinun kasteessasi Jeesus otti sinut erilleen väkijoukosta. Hän otti juuri sinut syliinsä, kun kummisi tai vanhempasi otti sinut kastetta varten syliinsä. Ja sitten sinulle sanottiin: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Ja sitten juuri sinut kastettiin vedellä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

 

Siinä sinulle annettiin henkilökohtaisesti omaksi se mitä Jeesus on tehnyt koko ihmiskunnan hyväksi. Hänen tekemänsä lunastustyö annettiin sinulle. Siksi sinäkin saat uskoa niin kuin Suarkansan laulussa sanotaan:  ”Kasteen armo mun matkalla on. Siksi ei tie ole valoton. Turvata saan yhä Vapahtajaan, uskoa häneltä lohdun myös saan.”

 

Rakkaat ystävät! Kaste on meidän kohdallamme se juttu, jossa Jeesus otti kunkin meistä erilleen väkijoukosta ja kosketti meidän korviamme ja kieltämme. Syntisi on sovitettu ja sinut on lunastettu Jumalan lapseksi. Näin meidänkin kohdallamme pakollinen Jumalasta vaikeneminen on voitettu.

 

Tällä en tarkoita sitä, että meidän pitäisi nyt koko ajan olla puhumassa Jumalasta toisille. En suinkaan. Vaan tarkoitan sitä, että Jeesuksen kautta meillä on mahdollisuus olla tekemisissä Jumalan kanssa. Mahdollisuus uskoa, että hän rakastaa myös sinua ja minua. Mahdollisuus kuulla, että edes tekemämme synnit eivät ole este, koska Jeesus on sovittanut ne.

 

Ja siitä voi myös puhua. Useimpien kohdalla Jumalasta ei kyllä tarvitse puhua faaraolle. Eikä presidentille. Eikä edes naapurille.

 

Silti ihmiselle tekee hyvää puhua Jumalasta. Että miten hän rakastaa minua ja mitä hän on tehnyt minun hyväkseni. Se avaa ihmisen hengen kiitokseen, jopa paremmin kuin luonnon kauneus.

 

Sen takia on olemassa yksi paikka, jossa jokainen kristitty saa puhua Jumalasta, että mitä hän on hyväksemme tehnyt: seurakunnan yhteinen uskontunnustus. Nousemme nyt lausumaan sen yhteen ääneen. Sillä Jeesus on armollaan avannut korvamme ja vapauttanut kankean kielemme.