Auta minun epäuskoani!

Saarna Savonlinnan Tuomiokirkossa 12.3.2017

Mark 9:17-29

 

Monet ihmiset haluaisivat uskoa Jeesukseen mutta eivät voi. He eivät osaa edes kuvitella, mitä uskominen heidän kohdallaan saattaisi olla.

 

Uskominen on sitä, että ihminen luottaa sisimmässään Jeesukseen. Eräs olennainen pointsi uskossa on sen omakohtaisuus. Tällä tarkoitan sitä, että kristinuskossa ihminen laittaa toivonsa tähän: ”Jumala on lähettänyt Jeesuksen minun pelastajakseni”. Kyllä muittenkin pelastajaksi, mutta myös minun, että  minäkin saisin hänen kauttaan yhteyden Jumalaan.

 

Sellainen uskominen ei totisesti ole helppoa. Meillä kun ei ole varmoja todisteita edes siitä, että Jumala on olemassa. Eikä varsinkaan siitä, että juuri Jeesus on tie Jumalan luokse. Tai siitä, että Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Järkemme pikemminkin sanoo, että tässä kaikessa on kyse vain eräästä tavasta hakea uskonnollista lohdutusta. Mutta miksi juuri se tapa olisi totta, kun niitä uskontoja on niin monia? Ja miksi se koskisi minua, jolla ei ole mitään uskonnollisia tunteita tästä asiasta.

 

Äsken luetun evankeliumitekstin isä on hyvä vertauskuva tästä ihmisen vaikeudesta uskoa.

 

Tuo isä oli pahassa tilanteessa. Hänen rakas poikansa oli riivaajan vallassa. Tai ehkä nykyisin sanoisimme, että pojalla oli paha epilepsia. Isä oli tuonut pojan kuuluisan ihmeparantajan, Jeesus Nasaretilaisen opetuslasten luo, mutta he eivät olleet kyenneet auttamaan. Nyt isä tuli poikansa kanssa Jeesuksen itsensä luo. Mutta ei hän oikein osannut uskoa, että tuo viimeinen oljenkorsi voisi auttaa. Silti hän arasti pyysi: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit.”

 

Tästä kertomuksesta näemme sen, miten tärkeänä Jeesus piti uskomista. Siis häneen itseensä uskomista. Jeesus nimittäin närkästyi avun pyytäjään ja sanoi: ”Jos voit? Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Ja hieman aiemmin hän oli suuttunut, kun oli kuullut, että hänen omat opetuslapsensa eivät olleet uskoneet häneen riittävästi kyetäkseen auttamaan sairasta poikaa. Hän oli tuhahtanut: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?”

 

Jeesus on hyvin erilainen kuin mitä yleinen mielipide nykyisin hänestä ajattelee. Jeesustahan pidetään lempeyden perikuvana, joka ottaa kaikki vastaan eikä koskaan suutu mistään. Tuossa kertomuksessa hän kuitenkin suuttui opetuslapsilleen ja hänen luokseen tulleelle isälle.

 

Miksi hän suuttui? Siksi, että hän piti uskomista niin älyttömän tärkeänä. Oikeastaan tärkeämpänä kuin mitään muuta. Jos Jeesus jostain ihmisiä kehui, niin siitä, että he uskoivat häneen. Eräälle syyrialaiselle pakananaiselle, joka hellittämättä ja luottavaisena pyysi hänen apuaan, hän lopulta sanoi ihaillen: ”Oi nainen, suuri on sinun uskosi! Tapahtukoon sinulle niin kuin uskot.” Ja eräästä toisesta tapauksesta kerrotaan, että Jeesus kehuen ihmetteli sitä, kuinka eräs roomalainen upseeri uskoi hänen kykyynsä auttaa.

 

Mutta silloin, kun ihminen ei uskonut häneen, Jeesus närkästyi, jopa suuttui. Niin kuin tässä.

 

Miksi? Siksi, että Jeesukseen luottaminen on hengellisen elämän kannalta niin tärkeää. Ilman sisäistä luottamista siihen, että Jumala on lähettänyt Jeesuksen auttamaan myös minua, ilman sitä ihmisen jumalasuhde ei toimi. Ilman uskoa me olemme hengellisesti kuolleita.

 

Tätä ankeaa tosiasiaa ei voi voittaa sillä että yrittää kiertää sen. Sitä ei voi voittaa sanomalla: ”Kuka sen tietää, mitä se uskominen on? Jokainen uskoo omalla tavallaan.” Eikä sitä voi voittaa ajattelemalla, että Jumalalle on riitettävä se, että yritän tehdä parhaani ja vältän pahaa.

 

Sillä uskon kohteena ei pidä olla se, että ihminen pyrkii tekemään hyvää. Sellainen usko ei tuo Jumala-suhdetta. Uskon kohteena on oltava Jeesus ja hänen hyvä tekonsa sinua ja minua kohtaan.

 

Mutta, niin kuin jo sanoin, sellainen usko ei ole lainkaan helppoa. Me ihmiset kun olemme itsessämme kyvyttömiä uskomaan. Olemme uskon suhteen vakavasti sairaita niin kuin tuo poika.

 

Mikä voi meitä auttaa? Siitä tuossa kertomuksessa on pari hienoa lausetta.

 

Ensimmäinen on: ”He toivat pojan Jeesuksen luo.” Näin meidänkin pitää itsemme kanssa tehdä. Meidän pitää olla kuin sairas poika, joka tuodaan Jeesuksen luo. Meidän pitää olla kuin hänen isänsä, joka ei itse kykene luottamaan Jeesukseen, mutta huutaa silti hänelle: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

 

Miten sinut ja minut tuodaan Jeesuksen luo niin kuin tuo sairas poika tuotiin? Yksi tapa on se, että sinun jalkasi tuovat sinut ehtoolliselle ja polvistavat sinut alttarille hänen eteensä.

 

Siinä alttarilla sinulle annetaan Jeesus, ehtoollisen leivässä ja viinissä.

 

Jeesukseen uskomisessahan on kyse siitä, että luotetaan Jeesuksen hyvään tekoon. Luotetaan, että se on tapahtunut myös ”minun puolestani”.

 

Koska sellainen Jeesukseen luottaminen on hyvin vaikeata, siksi Jumala on liittänyt Jeesuksen sinun puolestasi tekemät hyvät teot näkyviin aineisiin, leipään ja viiniin. Kun ehtoollisleipä koskettaa kieltäsi saat kuulla papin sanat: ”Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.” Ja kun puret ja nielet sen leivän omakohtaisesti, silloin sinä saat luottaa, että Jeesus on juuri sinun vapahtajasi, joka on kuollut siksi, että sinä saisit yhteyden Jumalaan. Kun ehtoollisen viini maistuu suussasi, sinä saat kuulla sanat: ”Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Ja silloin sinä saat olla varma siitä, että hän on ristillä vuodattanut verensä, jotta sinun syntisi pyyhittäisiin pois sinun ja Jumalan välejä pilaamasta.

 

”Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.” Poika nostettiin uuteen elämään. Ja samalla uskomaan kykenemättömän isän sydämeen vuodatettiin usko. Se tapahtui Jeesuksen työnä, Jeesuksen vaikutuksena, ei isän omana pinnistelynä.

 

Meillä jokaisella on lupa asettaa itsemme tuon isän ja tuon pojan paikalle. Jeesus toimii meidän elämässämme ja suhtautuu meihin samalla tavalla kuin heihin. Hän kutsuu meitä: ”Tuokaa poika minun luokseni.” Ja jos epäuskossamme olemme kuin tuo isä, joka huusi: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani!”, niin silloin meille käy niin kuin heille kävi.

 

Ja hän nostaa meidät jaloillemme, siitäkin huolimatta, että aluksi jotkut voivat sanoa meistä: ”Hän kuoli.” Mutta niin ei käy, vaan meihinkin vuodatetaan sisäinen, salattu luottamus Jeesukseen ja me nousemme jaloillemme.

 

Sen merkiksi, nouskaamme yhdessä tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme. Jos joku ei itse osaa uskoa, niin tässä yhteisessä uskontunnustuksessa seurakunta tukee hänen  olematonta uskoaan ja hän saa yhdessä muitten kanssa sanoa Herralle: ”Minä uskon. Auta minun epäuskoani.”