Etsikkoaikoja

Saarna Savonlinnan Tuomiokirkossa 24.8.2014

Luuk. 4:23-30, Jer.6:16-19

 

Rakkaat kristityt,

 

Tämä on viimeinen saarnani vähään aikaan täällä Savonlinnan Tuomiokirkossa. Olen lähdössä syyskuun alussa vuoden kestävälle vuorotteluvapaalle. Vaimoni Ulla tekee samoin. Meidän on tarkoitus levätä, remontoida taloa ja, jos Jumala suo, matkustella. Tarvitsen tätä lepotaukoa; nämä 7 vuotta kirkkoherrana ovat olleet aika uuvuttavia.

 

Jos olisin itse saanut valita, olisin ottanut tämän sunnuntain tekstiksi jotain keveämpää ja iloisempaa. Saarnaajalle on aika haastavaa, kun lähtösaarnan teksti loppuu siihen, että ”ihmiset joutuivat raivon valtaan ja ajoivat hänet ulos kaupungista”.

 

Mutta ei auta, Jumalan sanassa on tällaisia vakaviakin kohtia, ja niistä on myös uskallettava puhua.

 

Perimätiedon mukaan tämä sunnuntai sattuu samaan aikaan vuodesta kuin Jerusalemin temppelin hävittämisen päivä oli vuonna 587 eKr. Siksi tänään teemana on ”etsikkoaikoja”.

 

Etsikkoaika tarkoittaa sellaista aikaa, jolloin kansakunta tai yksittäinen ihminen joutuu jumalasuhteessaan ratkaisun tai valinnan eteen. Vakavaa tässä on se, että silloin ihminen usein jatkaa väärällä tiellä Jumalan kutsusta huolimatta. Kirkkokäsikirja sanoo tästä näin: ”Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein niissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan.” Jerusalemin temppelin hävityksen muistopäivä muistuttaa meitä karmaisevalla tavalla, mitä siitä seuraa. Babylonian kuningas Nebukadnessarin armeija hyökkäsi Jumalan kutsun hylänneen kaupungin kimppuun. Se piiritti Jerusalemia 30 kuukautta ja lopulta tuhosi ja poltti sen, myös Jumalan temppelin. Se paloi 24 tuntia.

 

Juutalaisten rabbien kertomuksen mukaan palon aikana joukko nuoria pappeja kiipesi temppelin katolle ja huusi taivaaseen: ”Maailman Herra! Koska me emme ole olleet luotettavia temppelin vartijoita, annettakoon sen avaimet takaisin sinulle.” Ja he heittivät Jerusalemin temppelin avaimet kohti taivasta. Kertomuksen mukaan taivaasta ilmestyi silloin käsi ja otti temppelin avaimet. Papit heittäytyivät katolta tuleen. Sadat tuhannet muut Jumalan kansan jäsenet kuolivat myös.

 

Mikä meidän tilanteessamme on sellaista, että ”omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen” estää noudattamasta Jumalan kutsua? Mielestäni eräs kaikkein olennaisin este on se, että ihmiset luottavat omaan hyvyyteensä Jeesuksen tuoman sovituksen ja armon sijasta. Olen huomannut tämän aika usein näiden seitsemän vuoden aikana kun olen ollut täällä Savonlinnassa papin työssä. Aika monesti, vaikkapa kastetilaisuudessa, ei tosin läheskään aina, käy niin, että kun kastepuheessani alan puhumaan Jeesuksesta ja hänen tuomastaan armosta ja syntien anteeksiantamuksesta ja pääsystä Taivaallisen Isän lapseksi, niin juuri siinä vaiheessa joillekin kuulijoista tulee tarve ruveta katsomaan, että onkohan ne sienipiirakat hyvin uunissa ja servietit kauniisti tai lapsella nuttu suorassa ja videokameran zoomaus kohdallaan. Jos puheen alussa puhun siitä, miten suloinen lapsi on, ja miten vanhempien ja kummien tulee rakastaa häntä, silloin kaikki kuuntelevat. Mutta kun alan puhumaan kasteen ytimestä, siitä mitä Jeesus on puolestamme tehnyt, niin sitä ei kestetä kuulla, vaan keksitään jotain jonninjoutavaa tekemistä estämään kuuleminen. Ja kuitenkin minä vaan vuodatan sulaa Jumalan armoa ja ilmaista rakkautta ja hyvyyttä ja sääliä meitä ihmisiä kohtaan, en mitään vaatimusta.

 

Juuri tästä samasta asiasta oli kyse myös äsken kuullussa evankeliumissa. Jeesus oli saarnannut kotikaupunkinsa Nasaretin synagoogassa silkkaa armoa: ”Jumala on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorrretut vapauteen.” Mutta silti ihmiset loukkaantuivat häneen. He eivät kestäneet kuulla häntä, vaan joutuivat raivon valtaan ja ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista.

 

Miksi Jeesuksessa maailmaan tullut Jumalan armo aiheuttaa tällaista? Koska ihmiset eivät halua suostua olemaan syntisiä. Siksi he eivät suostu siihen, että Jeesus on sovittanut heidän syntinsä. He haluavat mieluummin olla itse Jumalan edessä niin hyviä, että kelpaavat sen perusteella Jumalalle, ihan ilman Jeesusta. Tämä on juuri sitä, mistä kirkkokäsikirja sanoo, että omiin kykyihin ja ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät noudattamasta Jumalan kutsua: Jeesus ajataan ulos kaupungista ja tukitaan korvat hänestä kertovalta sanomalta.

 

Kirkolla on valtavana kiusauksena mennä tähän mukaan. Tämä näkyy joskus kokonaiskirkon mainonnassa, vaikkapa nyt syksyllä edessä olevien seurakuntavaalien tiedotuksessa. Kirkon tiedotuskeskus on ottanut sitä varten käyttöön logon ”Usko hyväntekemiseen”. Äänestämiseen innostavissa mainosvideoissa kerrotaan, mitä kaikkea hyvää kirkko tekee, diakoniassa ja lasten ja vanhustenhoidossa ja kriisiavussa ulkomailla. Ja videon lopussa ihmisiltä kysytään: ”Mihin hyvän tekemiseen sinä uskot?”

 

Mutta miksi missään näkemässäni äänestämismainoksessa ei kerrota siitä, että kirkko uskoo Jeesukseen ja hänessä olevaan syntien sovitukseen ja kuoleman voittamiseen? Johtuuko se siitä, että kirkko arkailee pitää esillä Jeesusta, koska niin monet kiusaantuvat hänestä? Siksikö on helpompi puhua uskosta hyväntekemiseen kuin uskosta Jeesukseen?

 

Meillä kaikilla on näinä aikoina etsikkoaika. Jokaisella yksilöllä, koko Suomen kansalla ja koko Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla. Jumala kysyy meiltä, että luotammeko me Jeesukseen ja hänessä olevaan sovitukseen? Vai luotammeko me ”omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan”. Uskommeko me viime kädessä hyvän tekemiseen vai Jeesukseen ja hänen hyvään tekoonsa meidän puolestamme?

 

Tähän voi soveltaa Jeremian kirjan sanoja, jotka kuulimme lukupulpetista: ”Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan.”

 

Meidän luterilaisten pitäisi ymmärtää, että tuo menneistä ajoista oppiminen koskee nimenomaan meitä. Juuri meidän kirkkokuntammehan syntyi siitä Lutherin raamatullisesta löydöstä, että ihminen ei voi pelastua hyvän tekemisensä tai eettisyytensä perusteella. Vaan että pelastus saadaan lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta. Nimittäin kun me uskomme, että meidät otetaan armoon ja että syntimme annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Usko Kristukseen on siis ihan eri asia, kuin usko hyvän tekemiseen.

 

Hyvää pitää tietenkin tehdä, niin kokonaiskirkon kuin seurakunnan kuin yksittäisen kristitynkin. Mutta se ei riitä. Hyvät tekomme eivät tuo yhteyttä Jumalaan. Siihen tarvitaan Jeesusta ja hänen sovitustyötään.

 

Etsikkoajan oikea käyttäminen on sitä, että kansakunta ja kirkko ja yksittäinen ihminen kuulee tuon sanoman Jeesuksesta. Silloin me sanomme Jumalalle sydämissämme: ”Kiitos rakas Taivaallinen Isä, että olet Jeesuksessa rakastanut meitä näin paljon!” Tämä on se oikea tie, jota kulkemaan Jumala meitä kehottaa, että saisimme rauhan. Väärä tie taas on se, että kansakunta tai kirkko tai yksilö sanoo Jumalalle: ”Emme kulje tuota tietä! Me uskomme mieluummin omiin kykyihimme, viisauteemme ja erikoisasemaamme kuin Jeesukseen. Siksi me tukimme korvamme hänestä kertovalta sanomalta ja puhumme mieluummin hyvistä teoistamme.”

 

Jerusalemin temppelin hävitys varoittaa meitä vakavasti siitä, mikä tuon tie päässä odottaa. Pitäkäämme huoli siitä, ettei kenellekään käy niin. Ei yksilöinä. Eikä kirkkona; ettei käsi taivaasta tule ja vie meiltä Herran temppelin avaimia, koska emme ole olleet hänen armosanomansa luotettavia hoitajia.

 

Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.