Minkä varassa kirkko pysyy?

Esitelmä Savonlinnan Tuomiokirkon 125-juhlassa 8.2.2004

Arvoisa juhlaväki!

Haluan lausua  kiitokseni siitä, että minulle on suotu kunnia puhua tässä juhlassa. Vaikka asun nykyisin Kirkkonummella, tämä kirkko on sydämessäni edelleen kotikirkkoni. Täällä sain nauttia ensimmäistä kertaa ehtoollista, täällä Jumalan sana on puhutellut minua useammin kuin missään muualla, täällä saarnasin itse ensimmäistä kertaa, täällä esikoiseni on kastettu.

Näimme äsken kohtauksia rakkaan kirkkomme historiasta. Kuulimme samat virren sanat, jotka laulettiin 125 vuotta sitten vihkiäisjuhlassa:

"Sä runsaast ratki ravitset elävät einehellä/ Ja tarpeet kaikki taritset suurella hyvyydellä. / Sä avaat kätes armiaan, ja täytät luodut ainijan / Suloisell suosiollas."

Minkä varassa kirkko pysyy? Minkä varassa kirkkomme vielä seuraavan 125 vuoden jälkeen on aito kirkko, jossa noin lauletaan?

Jos kirkkoamme ajatellaan rakennuksena, niin kyllä se kestää. Hyvin muurattujen tiiliensä ja taiten laitetun betoninsa puolesta se kestää helposti vielä toiset 125 vuotta. Olennaisempaa on kysyä, miten kirkko pysyy sisäisesti kirkkona. Miten kirkko pysyy yhteisönä, jossa tulevat sukupolvetkin saavat osakseen kirkkomme vihkiäisvirressä kaikuneen ilon Jumalasta, joka täyttää luotunsa hyvyydellään?

 Apostoli Paavali kirjoittaa tästä asiasta kirjeessään kolossalaisille:

 "Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa." (Kol 2:6-7).

Eläkää Kristuksen yhteydessä, juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa.  Tämä  ei tarkoita vain yksittäistä kristittyä. Se tarkoittaa koko seurakuntayhteisöä. Se tarkoittaa koko kirkkoamme kaikkine hiippakuntineen ja seurakuntineen. Niin kuin Paavali toisaalla kirjoittaa:

 "Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." (1 Kor 3:11).

Ihmiskielellä ei ole helppo kuvata sitä, mitä kirkko eli seurakunta pohjimmiltaan on. On käytettävä  kielikuvia. Kirkko on Kristuksen ruumis. Kristus on kirkon pää, me seurakuntalaiset olemme hänen jäseniään.  Kristus tekee kirkon eläväksi yhteisöksi, jolla on päämäärä ja syy olla olemassa. Aivan kuin ihmisruumiissakin pää antaa muulle ruumiille päämäärän ja syyn olla olemassa.

Siis: Pitäytyminen Kristukseen mahdollistaa sen, että tässä temppelissä voidaan jatkossakin kokea se mistä äsken vanhan virsikairjan sanoin lauloimme:

 "Suuri ja ylistettävä Sä olet minun Herran! / Voimallinen ja väkevä, kuin tutaan monen kerran"

Mitä se tarkoittaa?

Näin on helppo sanoa. Mutta mitä se tarkoittaa? Hankalaksi asian tekee se, että kirkon Kristus-yhteydessä on kyse näkymättömästä, mystisestä asiasta. Sitä ei voi ainakaan kokonaan havaita silmillä eikä perustella järjellä, ei edes kokea tunteella. Ei nykyinen moniarvoinen yhteiskunta voi käsittää sitä, että ylösnoussut Herramme Kristus tuo seurakunnalle todellisen yhteyden Jumalaan.

Pietismin vastaus

Kysymys kristinuskon julkisesta ymmärrettävyydestä on haastanut kirkkoa jo valistuksen ajoista eli 1700-luvulta lähtien. Eräs yritys tämän julkisen ymmärrettävyysongelman voittamiseksi on pietismi. Siinä ajatellaan, että kirkon tosi olemus on pelkästään yksilöiden sydämissään kokema sisäinen asia. Kirkon julkinen puoli on pietismissä toisarvoista. Niinpä koko kysymys uskon ihmistenvälisestä ja julkisesta totuudesta oikeastaan sysätään syrjään. Näin on ajateltu Mikkelinkin hiippakunnassa joissain herätysliikkeissä. Näille oikein tosi uskovaisille kirkkomme jäsenille yhteinen seurakunta ja sen jumalanpalvelus ei ole tarpeeksi hengellinen, vaan he käyvät mieluummin vapaissa suunnissa.

Tämä on väärä tie. Kun tämä meidän Savonlinnan tiilikirkkomme rakennettiin, se laitettiin mäelle, näkyvälle ja julkiselle paikalle. Esi-isämme tiesivät, että vaikka Kristuksen kirkko on hengellinen asia, se haluaa olla myös näkyvä ja julkinen asia. Kirkostamme tehtiin paikka, jossa kaikki Savonlinnan ja Säämingin kastetut eläisivät todeksi sitä Kristus-yhteyttä, johon heidät oli kastettu. Näin meidänkin tulee toimia. Oikea ja hengellinen Kristukseen kasvaminen on yhteisen ja julkisen seurakunnan rakentamista, ei tosiuskovaisten sisäiseen ghettoon pakenemista.

 Kansankirkko -ajattelun vastaus

Pietismin lisäksi on olemassa muitakin yrityksiä ymmärtää kirkon olemus. Eräs Suomessa yleinen tapa on ns. kansankirkkoajatus. Kirkko on Suomen kansan uskonnollisten tarpeiden palvelija. Tämä on sikäli hyvä yritys, että se voittaa vääränlaisen sisäisyyden. Kansankirkkoajattelussa kirkko on julkinen asia ja pyrkii palvelemaan suomalaista yhteiskuntaa laajasti.

Mutta kansankirkossakin on vaaransa. Siinä unohdetaan helposti, että kirkko on olemukseltaan Kristuksen ruumis; ei kansamme uskonnonhuoltolaitos.

Kuten sanottua, yhteiskunnalle on mahdotonta näyttää ja perustella kirkon varsinainen olemus Kristuksen mystisenä ruumiina. Tässä tilanteessa kirkolla on kiusauksena perustella olemassaolonsa ja tarkoituksensa jotenkin muuten, jollain sellaisella tavalla, joka on yhteiskunnalle ymmärrettävä. Yleisin tapa on se, että kirkko alkaa ymmärtää itsensä ja tehtävänsä siten, että se pitää yllä suomalaisten yhteiskuntamoraalia.

Kirkko yhteiskuntamoraalin ylläpitäjänä. - Eihän tässä toisaalta mitään pahaa ole. Kyllä toimiva kirkko tätäkin saa aikaan. Mutta ei se ole kirkon olemus tai se minkä varassa kirkko pysyy. Ei Paavali kirjoittanut, että "kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, niin käykää yhteiskunnallista arvokeskustelua. Vaan hän kirjoitti: "Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa". Arvojen ylläpito on tärkeää, mutta ei se sittenkään ole kirkon olemus.

Toinen vastaava kansankirkollinen kiusaus on seuraava: kirkko alkaa ymmärtää itsensä yhteiskunnan tarvitsemien siirtymäriittien tuottajana. Kirkko on "läsnäolon kirkko", joka on mukana jäsentensä elämän tärkeissä käännekohdissa: lapsen syntymässä ja kasteessa, ripille pääsyn siirtymäriitissä, avioitumisessa ja kuolemassa.

Toisaalta tässäkään ei ole mitään pahaa. Kirkon pyhät toimitukset ovat äärimmäisen tärkeitä, hengellisiä toimituksia, joissa kirkko hoitaa jäseniään. Mutta asialla on toinenkin puolensa. Karu tosiasia on, että kirkollisten toimitusten suosiossa on suurelta osin kyse siitä, mitä sosiologit kutsuvat englanninkielisellä termillä civil religion, siviiliuskonnollisuus. Yksilöt ja yhteiskunta tarvitsevat siirtymäriittejä tuomaan turvallisuutta. Ja kyllä kirkko sitä saa antaakin. Olennaista kuitenkin on, että kirkon itseymmärrys omasta olemuksestaan ja tehtävästään ei perustu tähän siviiliuskonnollisuuteen.

Kirkon teologinen itseymmärrys

Se, että kirkko pysyy kirkkona, vaatii kirkolta nykyistä vahvempaa  itseymmärrystä. Nimenomaan Kristukseen perustuvaa, teologista itseymmärrystä. Minusta näyttää siltä, että kokonaiskirkkomme tulevaisuusstrategioissa tätä puolta ei ole otettu tarpeeksi vahvasti esille. Kirkon tutkimuskeskus tekee valtavasti sosiologista ja tilastollista tutkimusta. Mutta ei se yksin riitä. Kokonaiskirkolla pitäisi olla jokin taho, jonka pääasiallisena tehtävänä olisi sen miettiminen, kuinka Kristuksen evankeliumi tuodaan ihmisille. Kuinka ihmiset löytävät tiensä sen Jumalan luo, johon heidät on kastettu. Kuinka he voisivat elää todeksi sitä, että he yhdessä muiden kanssa rakentaisivat elämänsä Kristuksen varaan.

Sosiologinen tutkimusote ei tässä yksin riitä. Se vie kirkon helposti sellaiseen strategiaan, joka perustuu siviiliuskonnollisuuteen. Ihmiset halutaan pitää kirkon jäseninä leventämällä kirkon seinät niin laajalle ja katto niin korkealle, että mikä tahansa löperö puhe pyhyyden kokemuksesta tai perusluottamuksesta käy sen sanomaksi. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että suurin osa edes uskosta vieraantuneista kirkon jäsenistä ei tätä strategiaa arvosta. Tämä näkyi viime kevään Helsingin kirkkopäivien saamasta palautteesta. Ainakin pari julkkisesiintyjää sanoi, että kirkko on kuin murrosikäinen, joka koko ajan miettii, mitä muut siitä ajattelevat, eikä siksi uskalla olla oma itsensä.

Kirkon teologiseen itsetunto-ongelmaan auttaa juuri se Paavalin ohje, jota alussa siteerasin:

 "Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa." (Kol 2:6-7).

Mitä tämä käytännössä merkitsee? Sitä, että kirkon kaikilla tasoilla on paneuduttava siihen evankeliumiin, uskon mysteeriin, josta kirkko elää. Myös  tulevaisuusstrategiaa miettivillä kokonaiskirkon tahoilla. Kirkon olemus ja tehtävä on ymmärrettävä uskon mysteeristä käsin. Ei sosiologiasta, psykologiasta tai jostain muusta tieteestä käsin. Tieteet ovat kirkolle hyviä renkejä ja niitä on käytettävä hyväksi. Mutta isäntänä ne ovat tosi huonoja, sillä pelkällä tieteellä ei voi ymmärtää, mikä kirkko pohjimmiltaan on ja minkä varassa se kestää.

Kirkon on ryhdyttävä tietoisesti luomaan omaa, kirkollista teologiaa. Minä olen töissä Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja voin siksi hyvin perustein sanoa, että kirkko panostaa teologiassa liiaksi yliopiston varaan. Emme me yliopistolla voi tehdä kirkolle teologiaa. Me voimme kyllä antaa kirkolle apua, mutta emme me voi tehdä sellaista uskonteologiaa, jota kirkko tarvitsee. Yliopisto on akateeminen tiedeyhteisö. Ei tiede voi Jumalaa ymmärtää.

Siksi kirkon itsensä on omista uskonlähtökohdistaan käsin mietittävä myös teologisesti sitä, miten Kristuksen evankeliumi voi Suomessa olla julkisesti totta. Ei pelkkänä pietistisenä yksilöhurskautena. Ei pelkkänä siviiliuskontona. Ei pelkkänä yhteiskunnan siirtymäriittipalveluna. Vaan sinä mitä kirkko onkin, näkyvä ja julkinen ihmisyhteisö, joka silti on jotain äärettömän jaloa ja jumalallista, niin kuin Efesolaiskirjeessä sanotaan:

"Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää." (Ef 1:22-23).

Kristuksen evankeliumiin paneutumalla kirkko myös palvelee kansaa parhaiten. Syntyy jopa hyviä sivutuotteita: yhteiskuntamoraalia ja siirtymäriittejä. Mutta jos strategia on sellainen, joka perustuu näille sivutuotteille, silloin kirkko surkastuu. Silloin täälläkään ei enää 125 v. kuluttua lauleta, että

 "Sun armostas mä puhelen, ja suurest kunniastas / Sun voimastas myös juttelen, mainitsen viisauttas / Lapsiltam sinun hyvyytes, lasten lapsilta vakuutes / Julistettaman pitää."

Sammeli Juntunen