Miksi kirjoitin Kotimaan kolumnin

"Ollaanko Markku Koivistoa savustamassa ulos kirkostamme?"

Esitelmä Helsingin kristillisellä opistolla Laajasalossa 5.2.07

(Teologipäivät; muina esitelmöijinä mm. prof. Lauri Thurén,

prof. Gunnar af Hällström, prof. Jouko Talonen,

prof. Miikka Ruokanen, prof. Antti Laato,

TT Markku Koivisto ja TT Markku Antola.)

 

Sammeli Juntunen

ekumeniikan vs. professori

Helsingin yliopisto

 

 

Lokakuun 5 päivä v. 2006 Kotimaa -lehti julkaisi minun ja prof. Antti Laaton kirjoittaman kolumnin "Ollaanko Markku Koivistoa savustamassa ulos kirkostamme?". Kritisoimme siinä sitä tapaa, jolla Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli oli arvostellut Markku Koivistoa ja todennut hänen poikenneen merkittävällä tavalla luterilaisen kirkkomme tunnustuksesta. Tässä esitelmässäni tarkastelen sitä, miksi kirjoitimme, tai pikemminkin, miksi minä kirjoitin, kyseisen artikkelin.

Suhteestani Nokia -missioon ja Markku Koivistoon

Kollegoiltani yliopistolla olen saanut oikeastaan vain positiivista palautetta artikkelistamme - esimerkiksi tyyliin "aluksi ajattelin, että onpa outoa, miten professorit ovat lähteneet noin voimakkaasti tukemaan Markku Koivistoa, mutta sitten luin kapitulin selvityksen netistä ja huomasin, että kyllä on outo paperi, ihan oikein teitte."

Joiltain kirkon edustajilta olen saanut varovaisen närkästynytttä palautetta. Olen kuullut myös huhuja siitä, että minua pidetään lähes nokia-missiolaisena tai että Nokia -mission väki on hyväksikäyttänyt helppouskoisuuttani ja valjastanut minut ajamaan tarkoitusperiään. Siksi on tarpeen aloittaa tämä esitelmä suhteestani Nokia -missioon ja Markku Koivistoon.

Ennen tätä päivää olen nähnyt Markku Koiviston luonnossa kaksi kertaa. 1990 -luvun lopulla hän oli muutamien suomalaisten ja amerikkalaisten karismaatikkojen kanssa Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksella vierailulla. Olin silloin prof. Tuomo Mannermaan assistentti. Keskustelimme Tuomon johdolla suomalaisesta Luther -tutkimuksesta ja sen ajatuksesta Kristuksen läsnäolosta uskossa. Teema oli ymmärrettävästi tärkeä karismaattisuudelle. Keskustelu oli mielenkiintoinen ja Tuomo oli siitä iloinen. Toinen kerta, kun olen nähnyt Koivistoa oli tohtoripromootion kulkueessa, olisiko ollut 1997.

Kummallakin kerralla suhtauduin Koivistoon varautuneesti. Olin ollut Rautjärvellä seurakuntapappina 1996-1997 ja pitänyt siellä aikuisten raamattupiiriä. Joinain kertoina se perustui Wille Riekkisen TV -ohjelmaan Raamatun monet kasvot, joka seurakunnalla oli videoina. Armolahjoista ohjelmassa puhui Markku Koivisto. Minulle jäi mieleen se, että hän sanoi ohjelmassa suunnilleen näin: Kielilläpuhuminen on Jumala -yhteyden armolahja. Kun sen saa ja sitä käyttää, niin avautuu pääsy Jumalan yhteyteen ja sitä kautta muihinkin armolahjoihin.

Minusta tuo tuntui vaaralliselta opetukselta.1 Ei siksi, ettenkö arvostaisi kielillä puhumista. Vaan siksi, että Raamatun ja kirkon keskeisen tradition mukaan kielillä puhuminen ei missään nimessä ole se, mikä avaa pääsyn Jumalan yhteyteen. Pääsy Jumalan yhteyteen on usko Jeesukseen, Raamatun lukeminen, kaste ja ehtoollinen. On vaarallista opettaa ihmisille, että kielilläpuhuminen olisi Jumala -yhteyden armolahja, sillä silloin he rupeavat asettamaan luottamuksensa kokemukseen, eivät Raamatun lupauksiin Jeesuksesta tai kasteesta tai ehtoollisesta. Kielilläpuhumisesta tulee keskeinen armon väline ja sitä se ei ole. Se on rukouksen apuneuvo, eräs sen työkalu.2

En ole koskaan käynyt Nokia -mission tilaisuuksissa enkä ole lukenut yhtään Markku Koiviston kirjaa. Niinpä on oikeastaan aika outoa, että lähdin häntä puolustamaan. Se johtui osin Antti Laatosta, jonka tunnen ja jota arvostan teologina ja huumorimiehenä. Olin nähnyt jo aiemmin TV:stä, että Antti oli esiintynyt teologisena puolustusasianajajana, kun Koivistoa oli kuultu Tampereen kapitulissa. Ajattelin, ettei Koivisto ihan väärässä voi olla, jos kerran Raamattuun voimakkaasti pitäytyvä ja hyvää "kongressikäyttäytymistä" ainakin ajoittain painottava Laato pistää arvovaltansa peliin.

Sitten sain eräältä toiselta kollegaltani vinkin lukea Tampereen kapitulin selvityksen netistä. Järkytyin. Tässä ollaan tekemässä oikeusmurhaa, ajattelin. Ei ihmistä noin saa kohdella. Tämä on luterilaisen opin väärinkäyttöä. Kirjoitin artikkelin, Antti Laato muokkasi sitä vähän, laitoimme nimet alle ja lähetimme sen Kotimaahan, joka julkaisi sen lyhennettynä.

Mikä minua järkytti? - Kapitulin selvityksen kolme ensimmäistä kohtaa:

1. Fundamentalistinen raamatuntulkinta

2. Uskonratkaisun yksipuolinen korostus

3. Pyhitys Jumalan ja ihmisen yhteistyönä

Minusta ne ovat monella tapaa ongelmallisia. Valitsin niiden kritisoimistavaksi sen, että jos ne pitävät paikkansa, niin ne tekevät kirkkomme ekumenianharjoituksen mahdottomaksi. Ehkä vielä tärkeämpi syy kohtien heikkoudelle on niiden epäreiluus Koivistoa kohtaan. Sellainen on omiaan hajottamaan kirkkoa aivan tarpeettomasti.

Kapitulin selvityksen kohdat 4-9

Ennen kuin alan käsitellä noita kapitulin selvityksen kolmea ensimmäistä kohtaa, jotka huomioni kiinnitti, on syytä mainita, että selvityksessä on vielä kuusi muutakin kohtaa:

4. Voimateologia

5. Dualismi

6. Hengen ilmoitus ja manifestaatiot

7. Opetus voitelusta ja auktoriteetista

8. Kaste

9. Kirkko- ja virkakäsitys

Kotimaalle lähetetyssä tekstissä sanoimme suoraan, että emme ota kantaa näissä kuudessa viimeisessä kohdassa Koivistoa vastaan esitetyn kritiikin aiheellisuuteen. Kotimaan toimitus kuitenkin lyhensi artikkelia ja jätti tuon lauseen pois. Toimittaja ei suostunut sitä palauttamaan, vaikka erikseen pyysin. Näin on ehkä syntynyt kuva siitä, että hyväksyisin kritiikittä Koiviston mahdollisen voimateologian, sotakoulun, opetuksen voitelusta tai Hengen manifestaatioista.

Näin en suinkaan tee, olinhan hämmentynyt jo Wille Riekkisen ohjelmassa olleista Koiviston opetuksista.

Timo Aro-Heinilän kirjasta Markku Koivisto - Harhaopppinen pappi? välittyy kuitenkin sellainen kuva, että kapituli ei ole kuulusteluissaan aina kuunnellut Koivistoa. Kirjassa on dokumentoitu asiaa kapitulin pöytäkirjaotteilla. Niissä Koivisto painottaa mm. seuraavia asioita tai ainakin hyväksyy ne:

a) että sisäinen Hengen ilmoitus ei mene yli Raamatun sanan (s. 138-140)

b) että Hengen yliluonnollisia manifestaatioita ei välttämättä tarvita (s. 150-151)

c) että armolahjat eivät tule kristityn ansiosta tai korkeamman pyhityksen asteen vuoksi (s. 159)

d) että hän ei varsinkaan viimeaikaisissa parantamiskokouksissaan ole halunnut olla ylitse muiden vaan yksi rukoilija muiden joukossa (s. 174)

e) että hän ei katso olevansa yksi "voidelluista Jumalan kenraaleista" (s. 175-176)

f) että uskonnollinen suggerointi ja manipulointi on väärin (s. 197)

g) että hän ei hyväksy uudestikastamista (s. 211)

h) että piispalla ja tuomiokapitulilla on oikeus ja velvollisuus valvoa hänen toimintaansa luterilaisen kirkon pappina (s. 231-232)

Silti kapitulin selvityksessä Koivistoa syytetään melkein kaikkiin noihin teemoihin liittyen. Minun on mahdotonta ottaa kantaa siihen, onko em. asioihin liittyviä ongelmia ollut oikeasti Koiviston kokouksissa. Ehkä onkin ollut (huutamista, karjahtelua, hurmoksellisuutta).3 Silti on outoa, että kapituli ei ota huomioon sitä, että Koivisto on sanoutunut irti tuollaisista ylilyönneistä tai uskontulkinnoista.

Jos rakkautta ja tahtoa on, niin kapitulin selvityksen kohtiin 4-9 on mahdollista löytää yhteiset pelisäännöt, joiden puitteissa Markku Koivisto voisi edelleen olla luterilaisen kirkon pappi ja Nokia -missio säilyttäisi linkkinsä kirkkoomme. Mielestäni tähän viittaa myös Tampereen Hiippakuntalehti 1/2007, joka on omistettu teemalle "karismaattisuus kirkossa". Se puhuu kauniisti ja viisaasti karismaattisuudesta, mm. Hengen uudistus kirkossamme -liikkeestä, karismaattisuudesta nuorisotyössä, solutoiminnassa ja Etiopian luterilaisen Mekane Yesus -kirkon karismaattisuudesta. Lehden "hyväksymän" karismaattisuuden piirissä on varmasti joskus esiintynyt sellaisia epäterveitä piirteitä, joita kapituli Koiviston toiminnassa kritisoi. Jos Koivistolla tosiaan on halua pysyä erossa sellaisesta, niin eikö Kristuksen rakkaus velvoita molempia osapuolia etsimään aitoa sovintoa ja yhteyden säilyttämistä?4

 

Kapitulin selvityksen kohta 1. Koiviston fundamentalistinen raamatuntulkinta

Seuraavaksi menen niihin kapitulin selvityksen kolmeen kohtaan, joista kirjoitimme Kotimaahan.

Ensimmäinen on raamatuntulkinta. Kapitulin mukaan "Koivisto ymmärtää luterilaisen sola scriptura-periaatteen virheellisesti ja kapea-alaisesti. Hän ei tulkitse Raamattua luterilaisen kirkon tunnustuksen valossa vaan uuskarismaattisesta tulkintahorisontista."

Selvityksen mukaan Koiviston raamatuntulkinta "noudattaa dicta probantia-periaatetta: yksittäisiä Raamatun jakeita tulkitaan mielivaltaisesti ja tekstiyhteydestään irrallaan. Tuomiokapitulin selvityksen ja suullisen kuulemisen jälkeen Koivisto on useissa puheissaan korostanut sitä, että Raamattu on ainoa ja ehdoton auktoriteetti."

Nuo ovat täysin kohtuuttomia syytöksiä. Tärkein peruste väitteelleni on se, että evankelis-luterilaisessa kirkossamme raamatunkäytön kriteerit ovat nykyisin aivan levällään. Mikään kirkon virallinen taho ei ole pitänyt yllä näkemystä siitä, miten "luterilainen sola scriptura -periaate" pitäisi ymmärtää oikein. Onko siis reilua syyttää, että Koivisto on ymmärtynyt asian väärin.

Kirkossamme on tahoja, joille Raamattu ei ole Jumalan sanaa lainkaan, vaan korkeintaan ihmisten todistusta Jumalan teoista historiassa. Tai todistusta ihmisten jumalakokemuksista. Se sallitaan aivan yleisesti. Yleistä on myös sellainen ajattelu, että Raamattu on niin epäyhtenäinen, ettei siinä itsessään ole mitään oppia. Yhtenäinen oppi on tuotava Raamattuun sen ulkopuolelta, kirkosta. Tätä on opetettu tuleville papeille Suomessa jo kauan. On esitetty myös antropologiseen tutkimukseen tukeutuen, että pysyvää on Raamatun luonne "pyhänä postulaattina" ja sen käytännön sanoma vaihtelee hyvinkin paljon eri aikoina.5

Kaikki tämä on vahvasti ristiriidassa sen kanssa, että luterilaisissa Tunnustuskirjoissa Raamatusta tosiaan tehdään ainoa opin kriteeri.

"Näin ero Pyhän Raamatun (Vanhan ja Uuden testamentin) ja kaikkien muiden kirjoitusten välillä pysyy voimassa. Pyhä Raamattu säilyy ainoana tuomarina, sääntönä ja ohjeena. Se on ainoa koetinkivi, jonka avulla kaikki opit on tutkittava ja arvioitava; se ratkaisee, ovatko ne hyviä vai pahoja, oikeita vai vääriä. Muita tekstejä taas, sen enempää uskontunnustuksia kuin muitakaan mainittuja kirjoituksia, ei saa käyttää tuomarina niin kuin Pyhää Raamattua. Ne ovat ainoastaan uskon todistuksia ja julkilausumia, jotka osoittavat, kuinka kunakin aikana eläneet opettajat ovat Jumalan kirkossa ymmärtäneet ja tulkinneet Pyhää Raamattua kiistanalaisten opinkohtien osalta ja kuinka raamatunvastainen oppi on hylätty ja tuomittu. (Yksimielisyyden ohje, Tiiv. Opin summa, 3, 7-8, s. 428).6

Itse olen sitä mieltä, että sola scriptura ymmärrettynä noin vahvasti ainoana kriteerinä ei toimi. Kuitenkin tällainen ajattelu on Tunnustuskirjoissa. Luterilaisen tuomiokapitulin on hyvin ongelmallista mennä tuomitsemaan Koivistoa opetuksesta, jossa hän nostaa Raamatun kauas yli tradition, sillä niin luterilaisuus on yleensä tehnyt. Jos tällainen kielletään, pitäisi kirkolla olla paljon nykyistä selkeämpi opetus siitä, mitä sola scriptura tarkoittaa.

Syytös dicta probantia -menetelmän käytöstä on kohtuuton siksi, että Tunnustuskirjat itse käyttää dicta probantia -metodia (asian todistaminen raamatunkohdilla).7 Näin teki myös Luther ja luterilainen puhdasoppisuus. Jos Koivisto tekee näin, hän on luterilaisen perinteen mukaan hyvässä seurassa. En väitä, että dicta probantia olisi välttämättä hyvä metodi. Mutta jos sen käyttämisestä tuomitaan epäluterilaiseksi, ei sekään ole oikein.

En sitä paitsi usko, ainakaan kapitulin selvityksen perusteella, että Koivistolla on fundamentalistinen ja mekanistinen raamattukäsitys. Eiköhän hän kuitenkin käytä Raamattua siten, että Kristus ja hänen sovitustyönsä on siellä kantava rakenne. Kapitulin selvityksessä siteeratut Koiviston kirjoitukset Raamatun arvovallasta ovat mielestäni aika hyvin linjassa Lutherin ja Tunnustuskirjojen kanssa, jossa niissäkin korostetaan Raamatun luotettavuutta. On myös huomattava, että Koivistolla on tehokeinona retorinen liioittelu - niin kuin esim. Lutherilla oli. Ei kai Kovisto ihan kirjaimellisti ota sitä, että joka ainoaa Raamatun jaetta olisi toteltava.8

Minusta Koiviston pyrkimys painottaa Raamatun normatiivisuutta on tervetullut suuntaus kirkkoomme, jossa kirkkoyhteisön tekemä tulkinta Raamatusta on nousemassa yhä merkittävämmäksi Raamatun itsensä kustannuksella.9 Kansainvälisessä teologisessa keskustelussa on viimeaikoina puhuttu siitä, että protestantismissa sama tendenssi on yleinen.10 Ellei tälle löydy vastapainoa, kohta käy niin, että protestantismi menettää Raamatun sitä vastapäätä olevana Jumalan sanana, joka jumalallisena totuutena arvioi kirkkoa.11 Jos näin käy, kirkko näkee Raamatussa vain omat kasvonsa, oman tapansa nähdä maailma, oman tapansa kokea "spiritualiteettia" ja oman tapansa käyttää Raamattua virikekirjallisuutena. Se että joku, esim. Markku Koivisto, vastustaa tällaista tendenssiä ja näkee Raamatun auktoritatiiivisena tekstinä, josta itsestään on luettavissa Jumalan sana, on mielestäni positiivinen asia Suomen luterilaisuudessa.12 Varsinkin, jos sitä muistetaan ohjata sillä ajatuksella, että Kristus ja hänen lahjavanhurskautensa on Raamatun punainen lanka.

2. Uskonratkaisun yksipuolinen korostus

Kapitulin mukaan Koivisto "käytännössä korostaa uskon ratkaisua ja ihmisen omaa valintaa tavalla, joka hävittää pelastuksen lahjaluonteen". Selvityksessä siteerattujen kohtien valossa syytös on hämmästyttävä. Koivisto kirjoittaa niissä mm. näin: "me emme usko omasta voimastamme, tahdostamme emmekä tiedostamme", "Jumala siis valitsee sinut", "hänen Pyhä Henkensä vaikuttaa sinussa uskomisen ja tekemisen. Ja sen tahtomisenkin", "Uskoon tulemisessa on kyse Jumalan valinnasta. Hänen suvereenista työstään."13 Kapitulin selvityksessä annetuissa lainauksissa on muutamia kohtia, joissa voi niin halutessaan nähdä kapitulin paheksumaa synergismiä.14 Samalla menetelmällä Jeesuksestakin saisi pelagiolaisen. Kehottihan hän ihmisiä muuttamaan mielensä ja uskomaan evankeliumin ja menemään sisälle ahtaasta portista.

29.3.2006 tapahtuneessa kuulemistilaisuudessa Koivisto oli mielestäni vahvoilla luonnehtiessaan kapitulille opetustaan seuraavalla tavalla:

"Pelastuksen perusta on siis Jeesuksen täydellisessä sovitustyössä, jonka kuulija saa synninpäästön sanat kuullessaan uskoa omalle kohdalleen todeksi. Minun tehtäväni on julistaa sovitusta, Pyhä Henki vaikuttaa sitten kuulijoissa uskon tahtonsa mukaan. Apostoli Paavalille uskoon tuleminen oli luonnollinen seuraus siitä, että sovituksen sanaa julistettiin. ...

Pitäydyn täysin Yksimielisyyden ohjeen tiivistelmän lausumaan, että (TK 433:18-19): ... Jumalan Henki kuullun sanan tai pyhien sakramenttien käytön avulla tarttuu ihmisen tahtoon ja saa siinä aikaan uudestisyntymän ja kääntymyksen. Niin pian kuin Pyhä Henki on sen saanut aikaan ja uudistanut ihmisen tahdon, silloin ihmisen uusi tahto on Jumalan, Pyhän Hengen instrumentti ja työväline: se ei ainoastaan ota vastaan armoa vaan se on myös mukana osallistumassa Pyhän Hengen seuraaviin töihin. Ennen ihmisen kääntymistä on siis olemassa vain kaksi vaikuttavaa syytä, Pyhä Henki ja Jumalan sana. Sana on Pyhän Hengen väline, jota käyttäen hän saa aikaan kääntymyksen. Ihmisen on kuunneltava sitä sanaa, mutta hän ei voi ottaa sitä uskossa vastaan omin voimin vaan ainoastaan Jumalan, Pyhän Hengen, armon vaikutuksesta."15

Kapituli väittää, että Koiviston keskeinen uskonratkaisun vaatimus ei ole niinkään hänen kirjoitustensa kuin hänen käytännön julistuksensa ongelma. Kapituli ei pidä ongelmallisena herätyssaarnaa tai ihmisten kutsumista uskoon ja parannukseen. Ongelmalliseksi asian tekee Koiviston "yksipuolinen vetoaminen ihmisen tahtoon, tunteisiin ja ihmisen omaan mahdollisuuteen ratkaista jumalasuhteensa."16

Herää kysymys, miksei tätä "yksipuolisuutta" ole kapitulin selvityksessä dokumentoitu? Mikä Koiviston julistustyylissä on "yksipuolista" vetoamista? Tuntuu oudolta, jos Koivistolla tällaista "yksipuolista" vetoamista ihmisen tahtoon olisi tai että hän käytännössä julistaisi tahdon vapautta tai synergismiä, kun asiaa käsittelevissä kirjoissaan ja kuulemistilaisuudessa hän on painottanut Jumalan yksinvaikuttavuutta. Timo Aro-Heinilä on ehkä oikeassa puolustaessaan työtoveriaan sillä, että Johannes Kastaja, Pietari ja Paavali eivät läpäisisi Tampereen tuomiokapitulin opillista seulaa. He vetosivat ihmisiin ja taivuttelivat heitä uskoon.17

Apt 18:4 "Joka sapattina Paavali kävi keskusteluja synagoogassa ja koetti taivuttaa uskoon sekä juutalaisia että kreikkalaisia."

Apt 20:21 "Sekä juutalaisia että kreikkalaisia ole todistuksellani taivuttanut kääntymään Jumalan puoleen ja uskomaan meidän Herraamme Jeesukseen."

Apt 28:23-24 "Aamuvarhaisesta iltamyöhään Paavali todisti heille Jumalan valtakunnasta ja selitti sitä. Mooseksen lakiin ja profeettoihin vedoten hän yritti taivuttaa heidät uskomaan Jeesukseen. Jotkut vakuuttuivatkin siitä, mitä hän puhui, mutta toiset pysyiivät epäuskoisina."

Ymmärrän kyllä kapitulia siinä, että Koiviston ja Nokia -mission käyttämä alttarikutsu ("eteen tuleminen")18 on luterilaisen perinteen kannalta vieras ja monille, myös itselleni, vastenmielinen ilmiö. Silti en menisi sanomaan, että se välttämättä hävittää pelastuksen lahjaluonteen. Toisaalta Nokia -mission kannattaa miettiä tätä asiaa. Raamatussa ei opeteta, että "eteen tuleminen" on pelastuksen ratkaiseva asia tai se mikä saa aikaan "uskoon tulemisen".

 

3. Pyhitys Jumalan ja ihmisen yhteistyönä

Kohdan 3. mukaan "Koiviston käsitys pyhityksestä ei ole luterilaisen tunnustuksen mukainen. Hän opettaa uskovan ihmisen hengellisestä kasvusta ja kuuliaisuudesta siten, että ihminen jalostuu asteittain pyhemmäksi, puhtaammaksi ja enemmän Pyhää Henkeä omaavaksi."

Jos em. näkemys on epäluterilainen, tulisi monen muunkin itseään arvostavan ja rehellisen kirkkomme papin ilmoittautua epäluterilaiseksi. Suomalaisista Luther -tuntijoista mm. Tuomo Mannermaa, Antti Raunio ja Simo Peura ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lutherin uskonkäsitykseen kuuluu simul iustus et peccator -aspektin lisäksi myös ns. partim - partim -aspekti (osin vanhurskas - osin syntinen) sekä ajatus pyhityksen kasvusta ja tahdon uudistumisesta yhteistyöhön Hengen kanssa. Koiviston käsityksessä vanhurskauttamisesta on selkeästi sekä vanhurskautuksen forenssinen ja efektiivinen puoli. Hän vaikuttaa liittävän ne toisiinsa Kristuksen persoonan läsnäolon kautta, saman tyyppisesti kuin Luther ja esim. Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta.

Minulla ei ole tässä yhteydessä mahdollisuutta ruotia tarkemmin kapitulin arviota Koiviston vanhurskauttamis - ja pyhitysopeista. Totean, että Markku Koivisto - harhaoppinen pappi? kirjassa on dokumentoitu kapitulin aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja Koiviston vastauksia. Minusta - Lutherin vanhurskautus - ja pyhitysoppeihin perehtyneenä Luther -tutkijana - Koiviston pohdinnat vaikuttavat hyviltä, jopa tuoreilta. Kapituli leimaa Koiviston vastaukset "opinnäytetyöksi kapitulille"19, mutta se ei tee hänelle oikeutta. Koivisto on selvästi pohtinut teemaa jo paljon nykyisiä tapahtumia aiemmin, mistä kertoo jo edellä mainitsemani 1990-luvun loppupuoliskolla tapahtunut vierailu Tuomo Mannermaan juttusilla.

Kapitulin 27.9.2006 esittämä yhteenveto on epäselvä:

"Yhteenvetona tuomiokapituli toteaa, että Koiviston efektiivistä ja subjektiivista vanhurskauttamista korostava vanhurskauttamisoppi on tietyn luterilaisen tulkinnan mukainen, mutta pyhityksen osalta hän liittyy selkeästi luterilaisuudelle vieraaseen traditioon."20

Yhteenveto on sikäli epätarkka, että se ei mainitse sitä, että Koiviston julistuksessa on myös vanhurskautuksen forenssinen puoli. Lisäksi on mainittava, että kapitulin selvityksestä ei ainakaan minulle selviä, mikä tuo vieras elementti Koiviston pyhitysnäkemyksessä on.21 Ja toisaalta: vaikka luterilaisen kirkon papin ajattelussa olisi liittymäkohtia luterilaisuudelle vieraaseen traditioon, ei tämä välttämättä merkitse sitä, että hän olisi harhaoppinen tai edes poikennut luterilaisesta tunnustuksesta. Ei kai Tampereen hiippakunnan luterilaisuus oleta, että luterilaisuudessa on löydetty kaikki tosi ja kirkon elämän kannalta hyödyllinen teologia?

Eikö kirkon tunnustus pikemminkin aseta rajat sallitulle erilaisuudelle, kuin pyri määrittelemään yhden ainoan ehdottoman oikean kristillisyyden mallin? Näin ainakin monet yhteisen kirkon dogminkehityksen aikaiset kirkolliskokoukset asian ymmärsivät. Ne eivät niinkään halunneet määritellä oikeaa oppia, vaan torjua harhaopin, sanomalla esim. "jos joku opettaa, että ... hän olkoon erotettu." Torjuttujen harhaoppien välissä katsottiin kuitenkin olevan monenlaisia tapoja opettaa oikein. Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin tavasta arvioida Koiviston luterilaisuutta välittyy sellainen kuva, että Koiviston kohdalla tuo opillinen liikkumavara on aika pieni - hämmästyttävän pieni, jos sitä verrataan siihen, mikä kirkossamme yleensä on sallittua ja mikä Suomessa käy luterilaisuudesta.22

 

Kapitulin selvityksen loppulause ja sen näkemys kirkosta

Kotimaan kirjoituksessa emme kiinnittäneet eksplisiittistä huomiota kapitulin selvityksen loppuun. Otan sen esille tässä, sillä se on ongelmallinen. Siinä yritetään saada Koivisto ulos kirkostamme ilman sitä, että hänet osoitettaisiin harhaoppiseksi.

"Koivisto on tuonut julkisuudessa esille valmiutensa oman uskonnollisen yhteisön perustamiseen. Jos Koivisto siihen päätyisi, tuomiokapituli pitäisi tällaista ratkaisua johdonmukaisena. Sen jälkeen Koivisto ei olisi enää millään tavalla piispan kaitsennan eikä tuomiokapitulin valvonnan alainen, mihin Koivistolla on ollut suuria vaikeuksia suostua. Koiviston eroaminen pappisvirasta tarjoaisi hänelle vapauden ja mahdollisuuden toimia oman kutsumuksensa ja uskontulkintansa mukaisesti.

Päätöksellään tuomiokapituli ei siis ota kantaa, onko Koivisto harhaoppinen tai onko hänen toimintansa Jumalasta. Ei ole väärin uskoa toisin tai olla eri tavalla kristitty kuin mitä luterilainen kirkko tunnustuksessaan edellyttää. Eri tavoin Raamattua tulkitsevat kristityt tunnustetaan Jumalan kansaksi ja rakkaiksi veljiksi ja sisariksi, joihin pyritään rakentamaan hyvät ekumeeniset suhteet. Opillisin keskusteluin pyritään löytämään ratkaisuja keskinäisiin eroihin ja sovittamaan vallitsevia ristiriitoja.

Sen sijaan tuomiokapituli ottaa päätöksellään kantaa siihen, onko luterilaisen kirkkomme pastori Markku Koiviston toiminta luterilaisen tunnustuksen mukaista. Sitä kirkko edellyttää omilta papeiltaan. Tältä osin selvitystyömme on osoittanut, että Koiviston toiminta on poikennut luterilaisesta tunnustuksesta."

Keskimmäinen kappale on tosi outo. Eikö opillisen kuulemisen tehtävänä ole juuri se, että Raamatun (ja kirkon keskeisen tradition) valossa arvioidaan, onko pappi harhaoppinen. Jos on, eikä suostu muuttamaan näkemyksiään, hänet erotetaan virastaan tai jopa kirkosta. Jos hän ei ole harhaoppinen, silloin hän on opettanut Raamatun ja apostolisen evankeliumin sallimissa rajoissa. Silloin voisi olettaa, että kirkko pitää hänet yhteydessään ja tarvitsee hänen panostaan ja lahjojaan Jumalan kansan rakentamisessa. Nyt vaikuttaa siltä, että jos Koivisto ja hänen myötään Nokian herätykseen kuuluvat kirkkomme jäsenet eroaisivat kirkostamme, sitten vasta heitä pidettäisiin "Jumalan kansana" ja "rakkaina veljinä ja sisärina". Nyt kun he vielä ovat kirkkomme jäseniä, heitä ei kohdella kovinkaan rakastavasti, vaan annetaan heidän ymmärtää, että kannattaisi erota.

 

Mielestäni tuollainen ei vaikuta kovin uskottavalta. Miksei jo nyt voi soveltaa rakkautta ja pyrkiä keskusteluin sovittamaan ristiriitoja? Miksi sellaista voi tehdä vasta, kun nokia-missiolaiset ovat eronneet kirkosta?

Kapitulin ajattelu olisi ymmärrettävää, jos Koivisto olisi todettu harhaoppiseksi. Niin kauan, kun sitä ei ole todettu, toive hänen eroamisestaan kertoo jostain ihan erilaisesta kirkko-opista kuin mitä luterilaisuus on perinteisesti edustanut. Luterilaisuushan halusi alunperin olla, ei luterilaisuutta, vaan osa Kristuksen yhtä ja yleistä kirkkoa. Tästä kertoo hienosti Augsburgin tunnustus:23

"Toivomme on, että niin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa." (CA, Esipuhe, 4)

"Tätä varten asiaa on molempien osapuolten esitettyä kirjallisesti kantansa käsiteltävä rauhassa ilman vihamielistä riitaa. Samoin kuin meidän kaikkien tulee elää ja taistella yhden ainoan Kristuksen alaisina ja tunnustaa yksi ainut Kristus, ... samoin tulee meidän myös saattaa kaikki asiat Jumalan touuden mukaisiksi. Tätä me anomme Jumalalta palavin rukouksin, pyytäen, että hän antaisi apunsa tässä asiassa ja soisi rauhan." (CA, Esipuhe, 11)

"Emmekä me sillä, mikä tässä on sanottu ja koottu, halua loukata ketään. Esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista. On ilmiselvää, että me olemme mitä suurimmalla huolella pyrkineet estämään epäkristillisten oppien leviämisen seurakunnissamme." (CA, Päätössanat, 4-5)

Minusta vaikuttaa siltä, että kapitulin päätöksessä luterilaisuus on jonkinlainen itseisarvo: luterilaisen papin on ammennettava luterilaisesta perinteestä. Muutkin kristillisen kirkon perinteet voivat olla raamatullisia ja Jumalan kansan perinteitä, mutta jos ne eivät ole luterilaisia, niin niihin ei luterilaisen papin pidä koskea; ei ainakaan, jos ne ovat "amerikkalaisesta pyhityskristillisyydestä".24

Minä vierastan tuollaista tulkintaa luterilaisuudesta. En siksi, että pitäisin erityisesti amerikkalaisesta pyhityskristillisyydestä tai Benny Hinnistä. Vaan siksi, että siinä luterilaisuudesta tulee väärällä tavalla itseisarvo. Oikea suhtautumistapa erilaisiin kristillisiin traditioihin löytyy Paavalilta: Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä. Kristityillä on erilaisia armolahjoja, niin myös eri kristillisillä traditioilla. Siksi: "koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä hyvää on." Koettelun mittarina ei pidä olla "luterilaisuus", vaan se, mikä on Raamatun ja kirkon keskeisen tradition valossa totta ja oikeaa. Näinhän meillä on tehty vaikkapa virsikirjassa. Siellä on eri herätysliikkeitten lauluja, on ortodoksinen tropari, on lauluja jopa reformoidusta perinteestä. Ne ovat luterilaisuudelle vieraita traditioita, mutta silti rikastuttavat kirkkomme elämää - ihan niin kuin vaikka jotkin katoliset mietiskelymenetelmät tai ortodoksien Jeesus -rukous. Niin kauan, kuin noiden "vieraiden" traditioiden käyttö ei riko sitä, mitä kirkon ykseys vaatii,25 ei niiden mukainen ajattelu tai toiminta voi olla luterilaiselta papilta kiellettyä.

Luther, luterilaisuus ja Tunnustuskirjat ovat taatusti eräs tärkeä näkökulma tässä oikean kristillisyyden koettelussa, eräs keskustelukumppani.26 Nyky-Suomessa on kuitenkin kirkollisia piirejä, joissa ajattelun oletetusta "luterilaisuudesta" on tullut liian itsestään selvä asia: kun on löydetty se, mikä on luterilaista, on etsintä päättynyt.

Mutta ei luterilaisen kirkon pidä etsiä ainakaan pääasiassa sitä, mikä on luterilaista. Sen pitää etsiä Raamatusta ja kirkon keskeisestä traditiosta sitä, mikä on Jumalan tahto.27

Raamatun ja kirkon keskeisen tradition perusteella voi sanoa, että Jumalan tahto on, että kirkosta ei pidä toivoa ulos ketään kristittyä, jos hän ei ole harhaoppinen. Jos kristittyä toivotaan ulos kirkosta vailla todettua harhaoppia, on kyse tarpeettomasta kiistelystä. On toki tarpeellistakin kirkollista kiistelyä, mutta se on sellaista, jossa vastustetaan harhaoppia ja puolustetaan oikeaa oppia.28 Mutta nythän ei kapitulin mukaan ole kyse siitä. Kapituli sanoo selvästi, että Koiviston harhaoppisuuteen ei oteta kantaa.

Oudohko on myös edellä lainatun kapitulin selvityksen viimeinen kappale. Kapituli sanoo ottavansa kantaa siihen, "onko luterilaisen kirkkomme pastori Markku Koiviston toiminta luterilaisen tunnustuksen mukaista." Voi kysyä, että mitä on jonkun henkilön toiminnan tunnustuksen mukaisuuden arviointi, ellei siihen samalla liity arvio mahdollisesta harhaoppisuudesta. Eikö ole niin, että jos jonkun toiminta ei ole luterilaisen tunnustuksen mukaista, niin silloin hänen opissaankin on oltava jotain väärää: on kastettava väärin, jaettava ehtoollista väärin, opetettava väärin tai tehtävä joitain julkisia moraalisia törkeyksiä. Luterilaisuushan sanoo, että kirkon ykseyteen riittää kaksi asiaa: yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta. Nyt vaikuttaa vähän siltä, että kun Markku Koivistosta on ollut vaikea löytää varsinaisia opillisia poikkeamia luterilaisuudesta, niin nyt kapituli sanoo, että niitä on jossain muussa, nimittäin toiminnassa. Mielestäni tämä on vähintää epäselvää.

Toki on mahdollista, että Koiviston erheessä on kyse skismasta, piintyneestä rikkomuksesta kirkkojärjestystä ja kirkkoyhteisön rakkautta vastaan. Näin on, jos Koivisto ei suostu apostolisen opetusviran Jumalan sanasta ja yhteisen kirkon dogmasta nousevan ojentamisen alle. Timo Aro-Heinilän kirjassa lainattujen kohtien perusteella minusta näyttää siltä, että hän suostuu.

Toisaalta kirjan takakannen tekstit ja Tampereella joulukuussa 2006 toteuteutun teesiennaulaustapahtuman voi tulkita myös niin, että Nokia -missio hakee tietoisesti vastakkainasettelua kapitulin edustamaa "laitoskirkkoa" vastaan. Lopulta voi todeta, että kapitulin epäselvä tapa torjua Koivisto luterilaisuuteen vetoamalla, mutta ei-opillisin perustein, on kyllä omiaan lisäämään tällaista vastakkainasettelua.

Sovinnon ylitsekuohuva kalkki

Jos rakkautta löytyy, ei ole tarvetta kumpaankaan - ei harhaoppisuuteen eikä skismaan. Vetoan siksi kiistan molempiin osapuoliin: tehkää sovinto! Antakaa anteeksi. Rakentakaa yhdessä kirkkoamme. Etsikää yhdessä Raamatusta ja traditiosta sitä, mikä on Jumalan tahdon mukaista karismaattisuutta. Rakentakaa kumpikin toistenne näkemystä oikeasta opista ja käytännöstä. Teillä ei ole teologisesti niin suuria eroja, etteikö se olisi mahdollista..

Sovinnon teko vaatii yleensä molemmilta osapuolilta itsetutkistelua ja toista vastaan tulemista.

Ehkä Koiviston ja Nokia -mission pitäisi mennä itseensä ja todeta, että ehkä sillä puolella on haluttu marttyyrin kruunua ja vastakkainasettelua luopuneen laitoskirkon kanssa. Ja ehkä kokouksissa on ollut hurmoksellista karjahtelua ja piirteitä suggestiosta, ainakin tahatonta.

Ehkä tuomiokapitulin pitäisi mennä itseensä ja todeta, että Markku Koiviston kuuleminen ei mennyt teologisesti oikein hyvin. Ja että hänen vastauksiaan ei aina otettu todesta, vaan hänestä runnottiin joissain kohdissa teologisesti huonompi kuin hän on.

Tähän loppuun sopii lukea pätkä Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, kohdasta, jossa lukkari taivuttelee Toukolan kylän poikia ja Jukolan veljeksiä sovintoon:

"Ottakaat siis vastaan sovinnon ylitsekuohuva kalkki ja muistakaat, ettette saata heitä turhaan kuroittamaan teille kättänsä, jos välttää tahdotte tulevaista vihaa. Huomaitkaat: jo aurinkoinen laskee, katsoen taakseen lempeydestä riutuvalla silmällä kohden taivaankaarta, joka idässä hohtaa. Katso: tämä on Herran armoliiton merkki ja nyt tärkeä viittaus entisille vihamiehille käymään sovintoon, ihanaan veljellisyyteen ja antamaan perkeleelle ja hänen enkeleillensä vasten otsikkoa tuikeampi isku kuin koskaan ennen."

 

 

Viitteet 

[1] Timo Aro-Heinilän kirjan Markku Koivisto - harhaoppinen pappi? (Tampere 2006: Nokia Missio Kustannus) perusteella näyttää siltä, että Markku ei enää opeta noin.

[2] Ks. Tampereen Hiippakuntalehti 1/2007, 5, 13.

[3] Aro-Heinilä 2006, 147 "Tuomiokapituli (27.9.2006)... Huutaminen, karjahtelu ja ylistys toimivat kaikissa kokouksissa suggestiivisen ilmapiirin ja hurmoksen synnyttämiseksi. Tällainen sielullinen hurmoksellisuus ei ole tervettä. Kokouksissa ei rajoituta rukoilemaan sairaiden puolesta, vaan käsketään sairauksia lähtemään tai ilmoitetaan niiden kadonneen ‘nyt'. Erityisesti ‘viisauden ja tiedon sanojen' käyttö saa shamanistisia piirteitä." Ks. myös s. 271-276, jossa on kopio Koivistoa vastaan suunnatun kantelukirjeen täydennyksestä.

[4] Ks. Tunnustuskirjat, Apologia IV (s. 232) "Samoin kuin kaikissa perhekunnissa ja kaikissa yhteisöissä yksimielisyyttä on ylläpidettävä keskinäisellä palvelemisella eikä rauhan tilaa voida säilyttää, elleivät ihmiset peitä toistensa virheitä ja anna niitä anteeksi, samoin Paavali tässä säätää, että seurakunnassa tulee vallita rakkauden, joka pitää yllä yksimielisyyttä, suvaitsee tarpeen vaatiessa veljien tavallista hankalampiakin tapoja ja katsoo läpi sormien pienehköjä erheitä, jottei kirkko hajaantuisi lahkoiksi, joista edelleen saavat alkunsa vihat, puoluemieli ja harhaoppisuus." 234-235 "Täydellisyys, toisin sanoen kirkon eheys, sen sijaan säilyy silloin, kun vahvat suvaitsevat heikkoja, kun kansa suhtautuu ymmärtäväisesti opettajien elämässä ilmenevään vajavaisuuteen ja piispat ottavat jossain määrin huomioon myös ihmisten heikkouden. Kaikkien viisaiden kirjoissa on runsain määrin tällaiseen kohtuuteen tähtääviä neuvoja, jotka kehottavat meitä yleisen rauhan nimessä keskinäisessä kanssakäymisessämme paljon antamaan anteeksi."

[5] Ks. Kai Peltosen artikkeli v. 2004 synodaalikirjassa (Raamattu, raamatullisuus ja pappi? - Raamattu  ja kirkon usko tänään. Toim. Maarit Hytönen, Kirkon Tutkimuskeskuksen julkaisuja 87. Tampere 2004, 15-31). tai hänen piispojen parisuhdeseminaarissa pitämänsä esitelmän lyhennelmä netissä (http://www.evl.fi/kkh/ktk/parisuhde/Kirkotjahomoseksuaalisuus/Suomi/PstR_Seminaarit_Peltonen_Tiivistelma.pdf).

[6] Ks. myös  "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja uuden testamentin profeetalliset ja aopstoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ‘Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni" (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: ‘Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu" Gal 1). Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhään Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi." (Yksimielisyyden ohje, Tiiv. Opin summa, 1.; s. 427)

[7] "Jotta asia kävisi vielä selvemmäksi, olemme nyt kaikella, mitä yllä on sanottu, kyllin laveasti sekä Raamatusta otetuin todistein että raamatullisin perustein osoittaneet ..." (Apologia IV, 117; s. 106), "Näiden petollisten ajatusten torjumiseksi meidän on asetuttava sanan selvälle, lujalle ja pettämättömälle perustukselle. Eihän mitään Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyttä kirjoitusta ole tarkoitettu aikaansaamaan itsevarmuutta ja katumattomuutta, vaan Raamattu on annettu nuhteeksi, kuritukseksi ja ojennukseksi (2 Tim. 3)." (Yksimielisyyden ohje 11, 12; s. 556). (jatkossa paljon dicta probantia -tyyliin käytettyjä raamatunpaikkoja.)

[8] Kapituli esittää seuraavat lainaukset: "Saatana nimittäin tuntee Raamatun. Sen takia meidän täytyy pitäytyä Sanassa niin orjallisesti, ettemme poikkea vähääkään. Pahan voimien kanssa ei aina riitä pelkkä asian ilmaiseminen, vaan on muistettava ja tiedettävä tarkasti, mitä Raamatussa sanotaan. Silloin sanan miekka on terävimmillään ja saatanan kahleet saadaan katkaistuiksi..." (Markku Koivisto: Elän ihmeessä, 23).",

"Tämä luja pohja on Jumalan Sana. Mitä Hän on luvannut ja sanonut, se pitää paikkansa. Sataprosenttisesti. Jos tunteesi tai järkesi sanoo jotakin muuta kuin Raamatun sana, usko jälkimmäiseen ennemmin kuin omiin mielipiteisiisi." (Markku Koivisto: Pyhä elämä, 31-32).

"Meidänkin taistelussamme on tarpeen koko Jumalan Sana. Ei sanaakaan, ei piirtoakaan pois, vaan meidän on otettava omaksemme koko Sana ja sen väärentämätön totuus. Edellä kerrotut tapahtumat tulivat pian kaikkien "tällä puolen Jordanin" asuvien kuninkaitten tietoon, ja 'niin he kokoontuivat yhteen sotiakseen yksimielisesti Joosuaa ja Israelia vastaan' (Joos. 9:2). Kun valitset Jumalan tien ja Hänen tahtonsa toteuttamisen ja noudatat sitä tarkasti, niin ne jotka eivät samaan suostu liittoutuvat ilman muuta sinua vastaan." (Pyhä elämä, 82).

"Nokian seurakuntailloissa olemme erityisesti halunneet paitsi lukea ja tutkia Raamattua, myös elää sen mukaisesti. Olemme pyrkineet ankkuroitumaan Jumalan sanaan rohkeasti, vähääkään valikoimatta ja ajattelematta, että tämä sopii tähän aikaan ja tähän kulttuuriin, tuo taas ei. Sanasta ja sen noudattamisesta on tullut ratkaisevan tärkeä elementti tässä liikehdinnässä." (Nokian totuus, 134).

"Meidän tulee tutkia Sanaa. Ja elää Sanan mukaan jättämättä yhtäkään jaetta tai sanaa noudattamatta." (Nokian totuus, 210).

  Vertaa edellisiin esim. seuraavaa Tunnustuskirjojen kohtia: "Näiden petollisten ajatusten torjumiseksi meidän on asetuttava sanan selvälle, lujalle ja pettämättömälle perustukselle. Eihän mitään Jumalan Hengen vaikutuksesta syntynyttä kirjoitusta ole tarkoitettu aikaansaamaan itsevarmuutta ja katumattomuutta, vaan Raamattu on annettu nuhteeksi, kuritukseksi ja ojennukseksi (2 Tim. 3)." (Yksimielisyyden ohje 11, 12; s. 556), "Sinun ei tarvitse muuta tehdä kuin mennä itseesi, katsella hiukan ympärillesi ja pitää kiinni Raamatun sanasta." (Iso Katekismus, alttarin sakramentti, 83). Muitakin vastaavia lausumia on helppo löytää Lutherilta. Ne on nähtävä kontekstissaan, joka ei välttämättä ole se, että ihan kaikkea Raamatussa olisi toteltava riippumatta siitä, mitä siellä sanotaan.

[9] Ks. Kuopion hiippakunnan dekaani (tuolloin hiippakuntasihteeri) Sakari Häkkisen haastattelu,  HBL 19.3.2006  "Kyrkans förnyelse och utmaningen att leva i tiden, utgår teologiskt från Kristus inkarnation. Med detta menas inte jungfrufödsel, utan att Jesus blir levande för oss i vår egen tid, genom den trostolkning som kyrkan ger oss. På detta sätt kommer Gud till oss i historisk tid och levandegörs för oss. För fundamentalisterna har bibeln åsidosatt Kristus. Bibeln är bara ett hjälpmedel. Hur vi använder bibeln är etiskt sett mycket viktigt. Kristendomen är inte en samling tidlösa sanningar. Kyrkan skall leva starkt med in sin tid och ständigt söka nya former för hur Guds rike kan förkunnas." (kursiivi S.J.).

[10] Esim. Kevin Vanhoozer, The Drama of Doctrine , 2006.

[11 Eero Huovinen viittaa Pappi? (Helsinki 2001: WSOY) -kirjassaan siihen, että nykyisin katolinen kirkko vetoaa Raamattuun Jumalan normatiivisena sanana jossain mielessä vahvemmin kuin protestantit.

[12] Tätä ei pidä nähdä siten, että välttämättä hyväksyisin kaiken, mitä Markku Raamatusta opettaa. Luennoin parhaillaan Raamatun hermeneutiikasta ja eräs teema, mitä pidän esillä on se, että kirkon pitäisi nykyistä vahvemmin pitää Raamattua paitsi ihmisten, myös Jumalan sanana; ja tätä eräässä mielessä jo kirjoitetun tekstin tasolla. Asia on kuitenkin monitahoinen

[13] "Uskoon tulemisessa on kysymys Jumalan valinnasta. Hänen suvereenista työstään. Uskossa, uskon lähtökohdassa emme pyri miellyttämään Jumalaa. Emme pyri tekemään itseämme tykö, vaan pyrimme tottelemaan; tekemään vain sen mitä Hän odottaa ja edellyttää meidän tekevän. Tämän jälkeen taivaat avautuvat, ja me voimme ymmärtää, kuinka valtavasta asiasta on kysymys, kun Jumala valitsee meidät ja on jo tehnyt kaiken puolestamme." (Pyhä elämä, 141), "Pietarin todistus ei ollutkaan hänestä itsestään. Hän itse ei ollut sitä keksinyt. Jeesuksen mukaan totuuden oli ilmaissut Isä itse. Tässä on uskon syvä salaisuus. Me emme usko omasta voimastamme, tahdostamme emmekä tiedostamme, vaan Isä itse ilmoittaa totuuden ja synnyttää uskon Pyhän Henkensä kautta. Sekä Sanan että kokemuksen valtapiiri tuo eteesi valittavaksi, mitä ajattelet Jumalan Pojasta, siitä kuka hän yleensä on. Jumalan sana, erilaiset tapahtumat, kokemukset, sakramentit, kaikki yhdessä osoittavat samaan suuntaan: 'Katso, Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.' Ja kun tämän saat kokea todeksi ja elää koko elämässäsi, suullasi ja sydämelläsi, silloin tiedät, ettei ole kysymys sinun keksinnöstäsi, vaan Jumala on sen kirkastanut Pyhän Henkensä kautta...Ihmeellistä eikö vain. Pietarin tunnustus osoittautui tärkeämmäksi kuin apostoli itse ehkä osasi aavistaakaan. Se merkitsi myös sitä, että tässä on seurakunnan perustus. Tässä on kallio, jonka varassa kaikki pysyy. Kun opit tuntemaan Jumalan, kun Jumala opettaa sen sinulle, sinä saat Pietarin tavoin taivasten valtakunnan avaimet. Sinä pääset sisään sinne, missä riemuvuotta vietetään koko ajan. Sinne missä taivas on sydämessä." (Elän ihmeessä, 42-43),"Oleelliseksi kysymykseksi nousee, miten päästä Jumalan luokse. Sinne pääsee siten, että Hän itse vetää sinua luokseen. Hän saa sinut kiinnostumaan Sanastaan. Hän saa sinut kaipaamaan lähempää yhteyttä itseensä. Ilman sitä läheisyyttä Jumalan sana tuntuu kuivalta, mitäänsanomattomalta, vanhalta. Se tuntuu tarulta, johon kerran luettuaan kyllästyy. Mutta Pyhän Hengen saadessa aikaan kaipauksen havaitset myös, ettet kykene itsessäsi tavoittamaan tätä äärettömän kiehtovaa yhteyttä. Et pysty siihen omilla ponnisteluillasi. Et kelpaa omilla ansioillasi. Sinä olet syntinen. Jumalan kirkkautta vailla. Elät pimeässä, etkä siinä pimeydessäsi voi tulla Hänen luokseen. Tässä tarvitaan Jumalan suurta ihmettä. Hän saattaa pimeydessä, kadoksissa, itselleen ja muille eksyksissä olevan luokseen. Tämä tapahtuu siksi, että Jeesus Kristus on kuollut puolestasi. Isän viha on kohdistunut Hänen Poikaansa. Tämä Poika on ottanut sinun syntisi niskoilleen, jotta sinulla olisi Hänen ristinkuolemansa tähden pääsy iankaikkiseen elämään." (Elän ihmeessä, 73), "On kysymys Jumalan rakkauden valinnasta. Jumala siis valitsee sinut, Hän ottaa sinut omiin nimiinsä ja sinä olet Hänen. Hän vastaa sinusta ja osoittaa rakkautta juuri niissä pimeissä ja synkissä kohdissa, joissa huudat rakkautta. Rukouksessa, Pyhän Hengen johdossa saat ikään kuin korjaavia kokemuksia oman rakkauden nälkäsi tyydyttämiseen." (Elän ihmeessä, 130), "Monet meistä ovat kokeneet kasvun pysähtymisen. Alku on sujunut mukavasti, olemme kokeneet jännittäviä aikoja uudestisyntymisen jälkeen, mutta sitten on tapahtunut jotakin. Sana ei ole ollutkaan enää totta, se ei ole elänyt. Aikaisemmin olit ehkä hyvinkin palava, mutta nyt olet saattanut menettää tuon innon ja halun Jumalan puoleen. Jumala ei halua tulen sammuvan eikä edes kytevän hän haluaa sen pysyvän roihuavissa liekeissä. Kun palaat Hänen luokseen, tuli syttyy uudestaan, ja alat tehdä tekoja, joita alussa teit. Sen jälkeen Herra voi taas kiihdyttää entisestään prosessia, joka alkoi ottaessamme Hänet ensimmäisen kerran vastaan." (Pyhä elämä, 18), "...(Ps. 18:17-20) Näissä jakeissa on kuvattu, mistä Jumalan lapseksi tulemisessa on kysymys ja miten kaikki alkaa. Ja tähän alkuun on hyvä palata uudestaan ja uudestaan...Kun sinä saat tulla Jeesuksen omaksi, on kysymys Jumalan tekemästä valinnasta. Siitä että Hän armossaan ja armollaan ja armosta ottaa sinut omakseen, pitää sinua omanaan ja antaa sinulle mahdollisuuden pysyä Hänessä" (Pyhä elämä, 26).

[14] "Meidän Herramme ei pakota ketään mihinkään. Meille on tässäkin asiassa annettu valinnan mahdollisuus. Vaihtoehdot on pantu näkyville. Siellä missä Jeesus on sysätty sivuun keskeiseltä sijalta, siellä missä Hänen tekoaan ja tekojaan ei oteta elämän ehdottomaksi ja jäsentäväksi ohjenuoraksi, siellä saadaan olla semmoisessa tilassa. Ei siitä väkisin irti revitä, mutta niin köyhä elämä ei saa kristittyä tyydyttää. (Elän ihmeessä, 33), "Oletko sinä Hänen omansa? Onko Kristuksen Henki sinussa? Kun luet nämä kysymykset, esitätkö sinä taas omasi? 'Mistä tiedän, olenko Hänen omansa?' Sen tietää Jumalan Sanan perusteela. Ja sillä perusteella, että olet halunnut kääntyä Hänen puoleensa. Olet halunnut tehdä parannuksen. Et ole torjunut Hänen tarjoustaan. Kun sinä et kieltäydy hänen kutsustaan, Hän tekee kaiken muun. Hänen Pyhä Henkensä vaikuttaa sinussa uskomisen ja tekemisen. Ja sen tahtomisenkin. Ne tulevat todeksi Hänen tahdostaan, Hänen armostaan ja Hänen vaikutuksestaan. Äläkä pidä tätä 'todeksi tulemista' vain hengellisenä fraasina. Se vaikuttaa ihmisen elämän kaikilla alueilla. Jopa fyysistä hyvinvointia myöten. (San. 17:22). Kun me olemme Hänessä, iloitsemme Hänessä, kun saavutamme Pyhän Hengen vaikuttaman rauhan ja yhteyden Jumalaan, me todella tunnemme olevamme Hänen omiansa. Kun Pyhä Henki ryhtyy toimeen, siinä ei todellakaan tarvita meidän omaa yrittämistämme eikä edes pienintäkään avustamista. Päinvastoin tämä kaikki tapahtuu jopa meidän omien inhimillisten ajatustemme ja tahtomme vastaisesti. Eikä näin käy vain kerran, jonka jälkeen meidän tulisi pitää tästä 'saavutetusta edusta' kynsin ja hampain kiinni. Tämä on jatkuva prosessi. (Room. 8:10). (Pyhä elämä, 39-40) (kursiivi S.J.),  "Parannuksessa ja uudestisyntymisessä on kyse siitä, että menet ahtaasta portista sisälle. Sinun oman 'hyvyytesi' tulee jäädä sen portin ulkopuolelle. Sinun taitosi, sinun oma vanhurskautesi ei mahdu niin ahtaasta aukosta. Myös kokemustesi on jäätävä ulkopuolelle . Kun olemme Jumalan paljastavan ja tutkivan Sanan edessä, meillä ei ole mitään, millä puolustaisimme itseämme. Se portti on niin kovin kaita, ettei ihminen millään voi kuvitella pääsevänsä sisälle sellaisena kuin on. Siksi kokemukset eivät tässäkään tapauksessa ole sinulle avuksi vaan oikeastaan haitaksi - nimenomaan silloin, jos ne ovat saaneet sinut paisumaan omilla avuillasi yrittäjäksi." (Elän ihmeessä, 74). (kursiivi S.J.), "Valittavanamme on nimittäin vain kaksi tietä, kaksi mahdollisuutta: uhri tai kuuliaisuus, niin kuin Raamattu sanoo. Me joko uhraamme koko elämämme saadaksemme rakkautta tai ainakin hyväksyntää - ja siitä huolimatta elämme niiden puutteessa - tai annamme Jumalan rakkauden kastaa meidät Pyhällä Hengellä ja tulella niin perin pohjin, että voimme syvällä sydämessämme kokea Jumalan rakastavan meitä, uskoa etää syntimme ovat anteeksiannetut Hänen poikansa ansiosta ja tietää, että saamme alati ja ikuisesti elää Hänen yhteydessään." (Nokian totuus, 138). (kurs. S.J.)

[15] Aro-Heinilä 2006, 128.

[16] Ks. Aro-Heinilä 2006, 130-131.

[17] Aro-Heinilä 2006, 133-134;  Ks. myös Luuk 3:18, Apt 2:38-40

[18] Ks. Aro-Heinilä 2006, 125.

[19] Aro-Heinilä 2006, 110-111.

[20] Aro-Heinilä 2006, 112.

[21] Kapituli löytää sitä Koiviston "menetyksen teologiasta" ja "kunnian teologiasta" (ks. Aro-Heinilä 2006, 107-108). Mielestäni Koivisto puolustautuu vastauksessaan aika hyvin vedotessaan siihen, että kapituli ei määrittele kyseisiä termejä, vaan käyttää niitä pahantahtoisina leimakirveinä. On todettava, että Raamatussakin on ajatuskulkuja, jotka voitaisiin leimata "menetysteologisiksi", jopa keskeisissä kaanonin kohdissa. Ks. esim. Ps 1:1-3 "Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ... vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lahdet lakastu. Hän menestyy kaikissa toimissaan."

  Ellei siis osoiteta, että Koivisto opettaisi esim. siten, että oikein uskovat rikastuvat ja heidän on tulee odottaa saavansa ajaa hienolla autolla tai parantuvansa sairauksista, ei hänen opetustaan pitäisi mennä keveästi leimaamaan "kunnian teologiaksi". Termin alkuperäinen merkitys liittyy aristotelista filosofiaa seuraavaan teologiaan, jossa jumalallinen rakkaus suuntautuu kohti hyvää ja arvokasta (Ks. esim. Kari Kopperi, Paradoksien teologia, STKSJ 208, Helsinki 1997). En ole vakuuttunut siitä, että Markku Koivisto edustaisi tällaista. Lisäksi on huomattava, että hänen oma elämänkokemuksensa (syöpä ja muut vaikeudet) eivät todista ajattelusta, joka yleensä liitetään "amerikkalaiseen menestyksen teologiaan".

  Vielä on huomattava sekin, että sellaiset asiat kuin kirkollisen opettajan mahdollinen "kunnianteologisuus" on kirkon traditiossa yleensä hoidettu keveimmin asein kuin epäilylllä harhaopista tai tunnustuksesta poikkeamisesta - esim. julkisella teologisella keskustelulla tai privaatilla sisarellis-veljellisellä ojentamisella.

[22] Ks. esim. Terho Pursiainen, Jumala (Helsinki 2004: Kirjapaja), 117 "Omassa ajattelussani luterilaisen kristinuskon paikka ja kirkon rooli on selvä. Luterilaiseen kristinoppiin on kiteytetty uskovaisten eurooppalaisten ja meidänkin kaikkien esi-isien ja -äitien vuosisataista perikokemusta. Luterilaisessa kulttuurissa syntyneen ja kasvaneen ihmisen on luontevinta antautua kokemaan tuonpuoleisuuttaan luterilaisen mielikuvamaailman ympäristössä ja kuvaamaan sitä itselle ja toisille vuosisatojen aikana kehittyneellä luterilaisella retoriikalla".  Pursiainen, HS, 25.4.2006, Vieraskynä "Uskon, että Jeesuksella oli aivan varmasti (myös) biologinen isä. Jeesus ei herättänyt kuolleista Lasarusta eikä ketään muutakaan (lääketieteellisessä merkityksessä) kuollutta ihmistä. Historiantutkimus ei voi muuttaa näitä käsityksiäni. ...  Ikinä ei voida esimerkiksi todistaa, että Jeesus todellakin "nousi ylös" eli heräsi jo kuoltuaan. Ylösnousemuksessahan - siten kuin minä asian käsitän - ei edes ole kyse siitä, mitä todella tapahtui. On kyse siitä, mitä Jeesus ja hänen elämänsä merkitsi hänen oppilailleen. Ei kerta kaikkiaan ole tosiasioita, jotka voisivat olla ristiriidassa ylösnousemususkon kanssa.", Pursiainen 2004, 118 "Uskonnon kritiikkiä uskonnon sisältä tarvitaan. Hyvä esimerkki on se uskontunnustuksen lause, joka selittää Jeesuksen syntyneen neitseellisesti. Se on hyvin arveluttava kohta. Tämän myytin syntymiseen on tarvittu kaksi ponninta: seksuaalisuuden herättämä ahdistus ja fundamentalistinen teologia." - Toisaalta on otettava huomioon myös se, miten väljästi luterilaisuutta on tulkittu herätysliikkeiden parissa . Viidesläiset, körtit, laestadiolaiset, evankeliset ja rukoilevaiset ovat kaikki edustaneet paljon sellaista, mikä on luterilaisen tradition kannalta vierasta. Osa tästä ei ole ollut hyvää, osa on.

[23] Ks. myös Gassmann - Hendrix, Johdatus luterilaiseen tunnustukseen (Helsinki 2005: Kirjapaja), 73, 162, 167  "Kirkko on pyhä. Se on pyhä kristillinen kansa ja pyhä yhteisö, jonka Jumala on pyhittänyt Kristuksessa Pyhän Hengen kautta. Kirkko on katolinen kahdessa mielessä: määärällisesti, sillä se kattaa koko maailman, ja laadullisesti, sillä se pitää kiinni yhdestä evankeliumista, samasta Kristuksesta, samasta Hengestä ja samoista sakramenteista. Ulkonaisten muotojen ja traditioiden suhteen kirkossa vallitsee vapaus, eli ne voivat olla joko yhdenmukaisia tai erilaisia."

[24] Jos näin olisi, niin osa Kansanlähetyksen ja Kansan Raamattuseuran papeista pitäisi kai erottaa luterilaisen kirkkomme papin virosta.

[25] CA VII "Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Paavali näet sanoo: ‘Yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala, joka on kaikkien Isä', jne."

[26] Minulle välittyi Timo Aro-Heinilän (2006) kirjasta sellainen kuva, että Markku Koivisto kyllä arvostaa Lutheria, luterilaisuutta ja Tunnustuskirjoja ja tuntee niitä paljon paremmin kuin mitä Suomen luterilainen papisto keskimäärin.

[27] Ks. Yksimielisyyden ohje, Täyd. sel. opin summa 5 (s. 461) "Niinpä me tunnustamme omaksemme myös alkuperäisen, muuttamattoman Augsburgin tunustuksen, emme sen tähden, että se on omien teologiemme laatima, vaan koska sen sisältö on saatu Jumalan sanasta ja koska se lujasti ja tukevasti nojautuu Jumalan sanaan." (kurs. S.J.)

[28] Ks. Yksimielisyyden ohje, Täyd. sel., antithesis (s. 463) "Siksi mekin olemme tehneet toisillemme perustellisen selväksi, että on osattava tehdä ero erilaisten kiistojen välillä. On tosin tarpeetonta ja hyödytöntä kiistelemistä, joka hävittää enemmän kuin rakentaa; sellaisella ei saa häiritä kirkkoa. Mutta toisaalta on välttämättömiä kiistoja, jotka koskevat uskokohtia eli kristillisen opin tärkeitä pääasioita; silloin on totuuden pelastamiseksi kumottava sen vastainen oppi."