Laki ja evankeliumi

[Julkaistu alunperin teoksessa Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan. Toim. Olli-Pekka Vainio. Helsinki 2004: Kirjapaja, 125-144. ISBN 951-625-932-4. Kiitän julkaisuluvasta Kirjapajaa (Pertti Poutasta). Tässä versiossa ei ole sivunumerointia.]

Luterilaisuuden luultavasti tärkein anti Kristuksen maailmanlaajuiselle kirkolle on ohje tarkastella Raamattua ja Jumalan koko pelastavaa toimintaa kahtalaisesta näkökulmasta. Wittenbergissä 1500-luvulla opiskellut Mikael Agricola tiivisti ohjeen seuraavasti: "Laki se sielun hirmutta / Christus sen taas lohdutta." Toisin sanoen: Jumalan pyhä tahto vaatii niin paljon, että se tekee ihmisen syylliseksi. Kristuksessa ilmestynyt evankeliumi on kuitenkin tarkoitettu nimenomaan syyllisille ihmisille. Heidät se jatkuvasti armahtaa ja nostaa takaisin elämään Jumalan kasvojen edessä.

Ennen kuin ryhdyn käsittelemään lakia ja evankeliumia rukouselämässä, on syytä tehdä muutamia yleisiä huomautuksia.

Yhteiskunnallinen laki ja laki "Jumalan edessä" (coram deo)

Aiheeseemme liittyy muutakin kaksijakoisuutta kuin laki - evankeliumi-jako. Käsite "laki" on sisäisesti kahtalainen. Ensinnäkin on olemassa yhteiskunnallista Jumalan lain käyttöä. Ihmisten luontaisen moraalitajun, siihen perustuvan lainsäädännön ja esivallan kautta Jumalan laki pitää huolta ihmisistä, estää pahuutta ja auttaa heikoimmassa asemassa olevia. (Se, toteutuuko tämä käytännössä, on luterilaisuuden mukaan pikemminkin politiikkaan kuin uskontoon liittyvä seikka). Toisaalta yhteiskunnallinen laki ei ole koko totuus laista ja moraalista. Ihminen elää omassatunnossaan myös "Jumalan edessä" (coram deo). Tässä asemassa hän huomaa, ettei Jumalan lakia voi täyttää pelkästään ulkonaisilla hyvillä teoilla ja rikoksista pidättäytymisellä. Jumala näkee sisimpäämme ja arvioi meitä syvimpien motiiviemme perusteella. Yhteiskunnalle riittää vähempi.

Lain ja evankeliumin erottaminen

Laki ja evankeliumi on osattava erottaa toisistaan eikä niitä saa sekoittaa. Lakia ei saa laimentaa evankeliumiin tai armoon vetoamalla. Laki vaatii ihmisen kokonansa - hänen sielunsa ja ruumiinsa, sydämensä ja tekonsa. Niinpä lain ydin onkin: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" (Mark. 12:30-31.) Niin kauan kuin ihminen ei tätä täytä, laki syyttää häntä Jumalan edessä. Lutherin ja luterilaisuuden mukaan tämä pätee kaikista ihmisistä, myös kastetuista, uskovista ja vanhurskautetuista kristityistä. Heissä yhä vaikuttavan epäuskon, jumalanvastaisuuden, itsekkyyden ja konkreettisten väärien tekojen vuoksi he ovat Jumalan lain mukaan syntisiä ja tarvitsevat jatkuvaa armahdusta ja elämän muutosta.

 

Toisaalta myöskään evankeliumia ei saa laimentaa sekoittamalla siihen lakia. Puhdas evankeliumi ei vaadi, vaan lahjoittaa. Se pilaantuu, jos ihminen pyrkii omassatunnossaan ansaitsemaan armahduksen lain mukaisella elämällä. Kristuksen sanat fariseuksille liittyvät tähän: "Totisesti minä sanon teille: publikaanit ja portot menevät teitä ennen taivasten valtakuntaan." Prostituoiduilla ja talousrikollisilla ei ollut kiusausta yrittää itse kelvata Jumalalle teoillaan. Heille oli melko selvää, ettei se onnistuisi, ja siksi Johannes Kastajan julistama ilosanoma tulevasta Messiaasta saattoi olla heille sitä, mitä sen on tarkoitettukin olevan: puhdasta evankeliumia eli lahjaa, jota ei ansaita, vaan joka uskotaan (ks. Matt. 21:31-32.)

Evankeliumin kristologinen sisältö

Lain ja evankeliumin dialektiikka on luterilaisuudessa ja yleisemminkin protestantismissa käsitetty niin kaikenkattavasti, että siitä on ajoittain tullut kirkon sanoman tärkein sisältö: Laki asettaa rajat ja tekee syylliseksi. Evankeliumi lahjoittaa ja hyväksyy ihmisen ehdoitta.

Mielestäni em. lain ja evankeliumin yksinvaltius on ongelmallista. Ei ole lainkaan sanottua, että ihmisen Jumala-suhde olisi niin totaalisesti pelkkä syyllisyyden ja armahduksen kysymys, kuin mihin lain ja evankeliumin dialektiikka on protestantismia johtanut. Itsestäni tuntui oudolta lapsena lukea mummon tilaamaa kristillistä Joka Poika-lehteä. Melko tylsän lehden kiinnostavin sisältö oli takasivulla jatkokertomuksena ilmestynyt sarjakuva nimeltä Billy Binnes. Se oli aivan tavallinen seikkailusarjakuva, jolle oli yritetty antaa kristillinen sisältö lain ja evankeliumin dialektiikan avulla. Niinpä ajoittain joku nuorista seikkailijoista teki jotakin ilkeyttä. Parin jakson päästä hän koki syyllisyyttä, tunnusti tekonsa jollekin vanhemmalle ja Jumalalle ja sai taas hyvän omantunnon. Itselläni ei ollut vastaavia kokemuksia. Kristinusko näytti oudolta, pahantekemisen ja tunnustamisen ennalta-arvattavalta vaihtelulta.

Luterilaisuudessa onkin vaarana, että kirkon sanomaksi tulee pelkkä muodollinen dialektiikka sinun pitää rakastaa - sinut hyväksytään ehdoitta. Alkuperäisessä merkityksessään laki ja evankeliumi tarkoittavat kuitenkin jotakin muuta. Molemmilla on yleisen muotonsa (laki: vaatimus - evankeliumi: hyväksyminen) lisäksi spesifinen sisältönsä. Lain muoto on kyllä rakkauden vaatimus, mutta se konkretisoituu kymmenessä käskyssä. Evankeliumi on kyllä muodoltaan ansaitsematonta lahjaa ja hyväksymistä, mutta se on annettu tietyssä lupauksessa, sanomassa Jeesuksesta. Evankeliumin sisältönä on siis Kristus, hänen henkilönsä ja työnsä, ei pelkkä muodollinen "sinut hyväksytään ehdoitta". Tämä käy selvästi ilmi sekä Uudesta testamentista että Lutherin kirjoituksista. Kirjasessa nimeltä Lyhyt neuvo siitä, mitä etsiä ja odottaa evankeliumeista Luther määrittelee evankeliumin seuraavasti:

"Evankeliumi ei ole, eikä se saa olla mitään muuta kuin puhe tai kertomus Kristuksesta. Aivan niin kuin ihmisten kesken tapahtuu, että joku kirjoittaa kirjan kuninkaasta tai prinssistä ja kertoo mitä hän teki, sanoi ja kärsi aikanaan. Sellaisen kertomuksen voi kertoa monella tavalla; toinen kertoo sen laveasti, toinen on lyhytsanainen. Niinpä evankeliumi ei ole mitään muuta kuin kronikka, kertomus, tarina Kristuksesta. Se kertoo, kuka hän on, mitä hän teki, sanoi ja kärsi - aihe, jonka joku kuvailee lyhyesti, toinen täyteläisemmin, yksi näin, toinen noin. Sillä lyhimmillään evankeliumi on puhe Kristuksesta, että hän on Jumalan Poika ja tuli ihmiseksi meidän hyväksemme, että hän kuoli ja hänet herätettiin kuolleista ja että hänestä on tehty kaiken Herra. Tämän verran Paavali käsittelee ja kertoo kirjeissään. Hän jättää mainitsematta kaikki ihmeet ja tapahtumat, joista kerrotaan neljässä evankeliumissa, kuitenkin hän sisällyttää kirjeisiinsä koko evankeliumin oikein ja runsaasti ... Siinäpä se on. Evankeliumi on kertomus Kristuksesta, Jumalan ja Daavidin Pojasta, joka kuoli ja herätettiin kuolleista ja hänet tehtiin Herraksi. Siinä on evankeliumi pähkinänkuoressa." (WA 10/1, 13:19-14:9.)

Kyseessä on paljon sisältörikkaampi ja myös spiritualiteetin kannalta täyteläisempi käsitys evankeliumista kuin pelkkä muodollinen vakuutus: "kuule, sinut hyväksytään" tai "siunausta - sitä on liikkeellä".

Edellä mainitusta tekstistä käy hienosti ilmi myös se, että Kristusta koskevana kertomuksena evankeliumi on lahja, jonka muoto on päinvastainen kuin lain vaatimuksella:

"Näet siis, että evankeliumi ei oikeastaan ole kirja käskyistä tai säännöistä, joka vaatisi meiltä tekoja, vaan se on jumalallisten lupausten kirja, jossa Jumala lupaa, tarjoaa ja antaa meille kaiken omaisuutensa ja kaikki siunauksensa Kristuksessa ... Kun siis avaat evankeliumikirjan ja luet kuinka Kristus tulee siihen ja siihen paikkaan tai miten joku tuodaan hänen luokseen, sinun pitää silloin ymmärtää saarna tai evankeliumi siten, että hän tulee sinun luoksesi tai sinut viedään hänen luokseen. Sillä evankeliumin saarnaaminen ei ole mitään muuta kuin sitä, että Kristus tulee meidän luoksemme tai meidät viedään hänen luokseen. Kun huomaat kuinka hän toimii ja kuinka hän auttaa jokaista, jonka luo hän tulee tai joka tuodaan hänen luokseen, niin lepää luottavaisena siitä, että usko on toteuttamassa tätä samaa sinussa ja että hän antaa sielullesi juuri samanlaista apua ja suosiota evankeliumin kautta. Jos pysähdyt tähän ja annat hänen tehdä sinulle hyvää, se on, jos uskot, että hän auttaa ja hyödyttää sinua, silloin sinulla todella on se. Silloin Kristus on sinun, annettu sinulle lahjaksi. Tämän jälkeen on välttämätöntä, että teet tästä esimerkin ja toimit lähimmäisesi kanssa juuri samalla tavalla niin, että sinut annetaan hänelle lahjaksi ja esimerkiksi."

Rukoilija ahdistuksen ja lohdutuksen välissä

Vuonna 1535 Luther kirjoitti ystävälleen, wittenbergiläiselle parturimestari Peterille rukousoppaan. (Matti Mikkola on suomentanut sen v. 1995 nimellä Kuinka rukoilla, ystäväni.) Parturimestari Peterin henkilöhistoria kuvaa yhtä piirrettä Lutherin spiritualiteetin teologiasta, nimittäin ristin teologiaa. Koska ristin teologia liittyy olennaisella tavalla lain ja evankeliumin teemaan, on myös sitä syytä käsitellä taustaksi.

Peter oli ollut Lutherin parturi ja ystävä jo pitkään. Hän oli muidenkin Wittenbergin yliopiston teologien arvostama mies, joka ei kuitenkaan ollut vailla heikkouksia. Jonkin aikaa rukousoppaan ilmestymisen jälkeen, pääsiäislauantaina 1535, Peter oli kutsuttu vävynsä Dietrichin luokse kylään. Seurue humaltui, vävypoika alkoi kerskua sotasaavutuksillaan ja väitti osaavansa taikoa itsensä haavoittumattomaksi. Peter hermostui ja tappoi vävynsä puukolla. Vävyn kerskumista pidettiin lieventävänä asianhaarana ja kun Luther ja muut puhuivat Peterin puolesta, määrättiin hänelle rikoksen raskauteen nähden lievä rangaistus: elinikäinen karkotus ja omaisuuden menetys. Parturimestari sai tutkia loppuelämänsä rukousopasta köyhänä ja kodistaan karkotettuna miehenä.

Tapahtuma tuo mieleen Lutherin toisaalla suositteleman spiritualiteetin metodin. Saksankielisen teostensa esipuheessa hän kirjoittaa:

"Vielä tahdon osoittaa sinulle oikean tavan tutkia teologiaa, kuten itse olen sitä harjoittanut. ... Tämä on tapa, jonka pyhä kuningas Daavid (kuten myös kaikki patriarkat ja profeetat ovat sitä noudattaneet) opettaa 119. psalmissa. Siitä löydät kolme sääntöä, joita koko psalmi esittelee runsaasti. Ne ovat nimeltään: oratio (rukous), meditatio (mietiskely), tentatio (kiusaus tai koettelemus).

Ensinnäkin sinun tulee tietää Pyhän Raamatun olevan sellaisen kirjan, joka tekee kaikkien muiden kirjojen viisauden hullutukseksi, koska mikään muu kuin tämä ei opeta iankaikkisesta elämästä. Siksi sinun tulee olla epätoivoinen omasta viisaudestasi ja ymmärryksestäsi ... polvistu kammiossasi, ja rukoile Jumalalta nöyrästi ja vakavasti, että hän antaisi sinulle rakkaan Poikansa ansiosta Pyhän Henkensä sinua valaisemaan, johdattamaan ja ymmärrystä antamaan. ...

Toiseksi sinun tulee mietiskellä, se on: ei vain sydämessäsi, vaan myöskin ulkonaisesti tulee sinun suullista puhetta ja kirjoitettua puhetta harjoittaa, uutterasti tehden havaintoja ja pohtien, mitä Pyhä Henki sillä tarkoittaa. ...

Kolmantena on tentatio, kiusaus-ahdistus. Se on koetinkivi, joka ei ainoastaan opeta sinua tietämään ja ymmärtämään, vaan myös kokemaan, kuinka oikea, kuinka tosi, kuinka makea, kuinka suloinen, kuinka lohdullinen Jumalan Sana on, viisaus yli kaiken viisauden. ... Sillä niin pian kuin Jumalan Sana sinussa kasvaa, on perkele kiusaava sinua, tekevä sinut oikeaksi tohtoriksi ja opettava sinua lähettämillään ahdistuksilla etsimään ja rakastamaan Jumalan Sanaa. Sillä minun itseni (jotta minä hiiren lika myös sekoittaisin itseni juttuun) on sangen paljosta kiitettävä paavilaisiani, koska he ovat perkeleen riehunnalla niin musertaneet minut, saattaneet kauhun ja ahdistuksen valtaan, että ovat tehneet minusta varsin hyvän teologin, mitä minusta muuten ei olisi tullut." (Valitut teokset II, 5-6).

Luther liittyy selvästi keskiaikaiseen hurkausmalliin. Siihenkin kuului sanan lukeminen (lectio), sen mietiskely (meditatio) ja rukoileminen (oratio). Tavoitteena oli mystinen kokemus, "kristillinen syvämietiskely" (contemplatio). Lutherin mallista contemplatio puuttuu ja sen tilalle on tullut ahdistus (tentatio).

Lutherinkaan spiritualiteetista ei puutu kokemuksellinen, mystinen piirre. Mutta olennaisempaa on tentatio. Se on Jumalan "vieraan työn" tuoma ahdistus, eli "risti". Lutherin mukaan ihminen on niin synnin eli itsekkään pätemisen tarpeen läpitunkema, ettei hän itse voi muuttaa tahtoaan uskonnollisessa mielessä paremmaksi (yhteiskunnallinen kunnollisuus on toinen asia). Jumalan on saatava aito sisäinen muutos aikaan. Ihmisen kannalta se merkitsee joutumista sellaiseen, mitä hän ei itse halua. Lutherin kohdalla kyseinen tentatio oli kirkon- ja valtakunnankirous (joista seurasi hyvin todellinen rovion tai salamurhan uhka) sekä sairaudet (sappikivikohtaukset, päänsärky ja masennus) ja Jumalan lain syytökset omassatunnossa. Ne ajoivat hänet jatkuvasti ja yhä uudelleen rukoukseen ja Raamatun meditaatioon, jossa hän tuli omakohtaisesti ja käytännössä tietämään, ymmärtämään ja kokemaan "kuinka oikea, kuinka tosi, kuinka makea, kuinka suloinen, kuinka lohdullinen Jumalan Sana on, viisaus yli kaiken viisauden."

Parturimestari Peter syöksi itsensä pahimpaan mahdolliseen ahdistukseen. Tarina ei kerro, miten hänen kävi, musertuiko hän epätoivoon vai ajoiko tentatio hänet evankeliumin luo. Tappaja ei käy esimerkiksi kristitylle, mutta silti Peter on rujoudessaan malli luterilaisen spiritualiteetin harjoittajasta, joka joutuu tilanteeseen, jossa ei voi muuta kuin huutaa apua. Tämä saattaa kuulostaa loukkaavalta vääryyden puolustamiselta. On kuitenkin muistettava, ettei raamatullinen esimerkki rukoilijasta ole vähempää moraaliton: psalminkirjoittaja Daavid ei ollut vain känninen pikaistuksissaan-tappaja, vaan harkitun murhan tehnyt ihminen (ks. 2. Sam. 11.)

Lain merkitys spiritualiteetille liittyy ristin teologiaan. Jumalan käskyjä mietiskelemällä rukoilijalle paljastuu hänen tilansa ja tarpeensa Jumalan edessä, tavalla, johon hänellä itsellään ei olisi halua (ks. esim. 2. Sam. 12:1-13.) Laki saattaa rukoilijan tilaan, jossa evankeliumin lupauksiin uskomiselle on tarvetta; ei vain teoreettisena "kristillisen arvomaailman" hyväksymisenä, vaan konkreettisena sen ymmärtämisenä ja maistamisena, "kuinka oikea, kuinka tosi, kuinka makea, kuinka suloinen, kuinka lohdullinen Jumalan Sana on", myös minulle.

Kymmenen käskyn laki meditaation kohteena

Seuraavassa esittelen Lutherin rukousoppaassaan suositteleman rukouskäytännön. Se nojautuu lain ja evankeliumin dialektiikkaan, mutta välttää aiemmin kritisoimani muodollisen syyllisyys-armahdus - kaavan.

Luther kertoo, että kun hänellä on kunnolla aikaa rukoukseen, hän rukoilee keskittyneesti ensin 10 käskyä, sitten uskontunnustuksen ja lopuksi Isä meidän rukouksen. Käskyjen rukoilemisessa ihminen tulee tietoiseksi siitä, miten Jumala tahtoo hänen elävän ja mikä hänen tilansa on Jumalan edessä. Uskontunnustuksen rukoilemisessa rukoillaan läpi pääkohdat siitä, mitä Jumala on ihmiskunnan hyväksi tehnyt. Siinä ihmiseltä ei vaadita, vaan hänelle luvataan ja annetaan. Vasta tämän jälkeen seuraa Isä meidän-rukous. Ideana on, että tultuaan tietoiseksi tarpeistaan ja Jumalan lahjoista ihminen voi vapautuneesti pyytää, että käskyt ja usko tulisivat hänessä todellisuudeksi.

Lutherin metodi vaatii yksinäisyyden, rauhan ja aikaa. Sen seuraaminen kannattaa. Usein rukoilijalle ei tule mieleen mitä rukoilisi. Kymmenessä käskyssä, uskontunnustuksessa ja Isä meidän rukouksessa on annettu selvä, yksinkertainen, mutta samalla rikas malli. Sitä seuraamalla ihminen rukoilee rikkaasti ja monipuolisesti, elämän kaikkiin puoliin liittyviä asioita.

Luther neuvoo tarkastelemaan aluksi jokaista kymmenestä käskystä erikseen neljältä eri kannalta:

1. Käsky opetuksena. Mitä Jumala minulta tässä vaatii?

2. Käskystä kiittäminen. Mitä Jumala on minulle tämän käskyn mukaan antanut?

3. Synnintunnustus ja katumus tämän käskyn rikkomisesta.

4. Rukous, että voisin jatkossa pitää tämän käskyn paremmin.

 

Kuinka käskyjä käytännössä rukoillaan? Luther antaa esimerkin tärkeimmästä, eli ensimmäisestä käskystä "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia":

"Tässä mietiskelen ensinnäkin, että Jumala vaatii minulta ja opettaa minulle sydämen luottamusta häneen kaikissa asioissa sekä sitä hänen jaloa totuuttaan, että hän tahtoo olla minun Jumalani. Sellaisena minun on pidettävä häntä vaikka olisin menettämässä ikuisen autuuden, eikä sydämeni saa rakentaa ja luottaa minkään muun varaan, olkoon se omaisuutta, kunniaa, viisautta, valtaa, pyhyyttä tai mitä tahansa luotua."

Luther ei tahdo antaa mitään sanamuotoa, jota Peterin tai meidän tulisi noudattaa. Hän kehottaa rukoilemaan omin sanoin. Itselleni Ison Katekismuksen 1. käskyn selitys antaa hyvän sovelluksen tämän käskyn opetuksesta:

"Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinua kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa". Katekismuksen mukaan asiaa on selitettävä "kouriintuntuvasti käyttämällä arkipäivän esimerkkejä päinvastaisesta menettelystä." Nämä "arkipäivän esimerkit" ovat asioita, joita kukin haluaa itselleen saada eksistentiaalisen perusturvallisuuden, ilon ja toivon lähteeksi. Mitä nämä ovat, sen tietää jokainen itse parhaiten ja rukoilkoon sen mukaan. Kyseessä ovat sellaiset asiat, joista ihminen miettii sisimmässään: "Jos saisin sen ja sen, niin olisin onnellinen. Jos kävisi niin ja niin, minulla olisi toivoa ja iloinen tulevaisuus odotettavissa."

Toisena käskymeditaation kohtana on kiitos siitä, mitä Jumala on käskyn mukaan antanut minulle. (Seuraava koskee siis edelleen 1. käskyä "Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia.")

"Toiseksi kiitän hänen pohjattomasta laupeudestaan, että hän laskeutuu niin isällisesti minun, kadotetun ihmisen luokse ja tarjoutuu pyytämättäni, etsimättäni ja ansaitsemattani Jumalakseni ottaakseen minut omakseen ja tahtoo olla kaikessa hädässä lohtuni, turvani, apuni ja voimani. Tokihan me köyhät, sokeat ihmiset olemme muuten etsineet niin monenlaisia Jumalia ja joutuisimme vieläkin etsimään, jos hän ei itse antaisi kuulla itseään niin julkisesti ja ilmoittaisi meille meidän inhimillisellä kielellämme, että tahtoo olla Jumalamme. Kuka voi koskaan kiittää häntä siitä tarpeeksi?"

Jumalan käskyt ovat siis toisaalta lahjaa ja evankeliumia. Varsinkin 1. käsky on Lutherille eräässä mielessä evankeliumin ydin. "Minä olen Herra, sinun Jumalasi". Siinä on lahjoitettu kaikki. Maailman Luoja lupaa olla minun Jumalani. Eräässä pöytäpuheessaan Luther sanoo: "Ja minä tiedän yhden sanan, joka on kaikkein vaikein koko Raamatussa, nimittäin sana ‘sinun' ensimmäisessä käskyssä."(WAT 2, 2047, WAT 1, 76). Joka ymmärtää sen, ei pelkää tai hätäile yhtään mitään.

Kolmantena kohtana kunkin käskyn mietiskelyssä on synnintunnustus ja katumus. Ensimmäisen käskyn kohdalla se tarkoittaa seuraavaa:

"Kolmanneksi ripittäydyn ja tunnustan suuren syntini ja kiittämättömyyteni kun olen halveksinut niin häpeällisesti tuota kaunista oppia ja lahjaa ja kiihottanut hänen vihaansa suunnattomasti lukemattomilla epäjumalanpalveluksillani. Tästä olen pahoillani ja pyydän armoa".

Rukousoppaan suomentaja, Matti Mikkola, kirjoittaa katumusmeditaatiosta:

"... oikea katumus on Lutherin mallin mukaan mahdollinen vasta Jumalan hyvyydestä, evankeliumista syntyvässä kiitollisuudessa. Evankeliumin kautta ihminen tulee osalliseksi Jumalan rakkaudesta. Hänessä syntyy rakkaus ja kiitollisuus Jumalaa kohtaan. Näin ollen hän ei katumusmietiskelyssä vain luettele syntejään pakonomaisesti vaan sanoo lopuksi sydämestään Jumalan rakkauden hengessä: ‘Tästä olen pahoillani, pyydän anteeksiantamusta ja armoa.' Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Luther korvaisi lain evankeliumilla. Näkyyhän Lutherille ominainen laki-evankeliumi -jaottelu jo siinä, että valmistusosassa käydään ensin Kymmenen käskyä ja sen jälkeen uskontunnustus. Kyse on siitä, mitä Luther ajattelee oikean katumuksen luonteesta. Oikea katumus voi lopulta nousta vain evankeliumin antamasta vapaudesta ja kiitollisuudesta." (s. 12).

Neljäntenä kohtana kunkin käskyn meditaatiossa on pyyntörukous siitä, että ihminen voisi pitää kyseisen käskyn. Kyseessähän on hyvä ja arvokas käsky, jonka pitäminen on oikeaa, ihmisarvoista elämää, kuten aiemmista opetus- ja kiitoskohdista on käynyt ilmi:

"Neljänneksi rukoilen ja sanon: Oi, Jumalani ja Herrani, auta minua armollasi, että oppisin ja ymmärtäisin tämän käskysi joka päivä yhä paremmin ja toimisin sen mukaan sydämen luottamuksella. Varjelethan sydämeni, että en enää unohtaisi ja tulisi kiittämättömäksi, että en etsisi toista Jumalaa tai lohdutusta maan päällä enkä mistään luodusta vaan pysyisin yksin, puhtaasti ja kauniisti sinussa, ainoassa Jumalassani, rakas Herra, Jumala, Isä. Aamen."

Saman nelinkertaisen tarkastelun avulla käydään läpi loput käskyt. Näin Jumalan laki ei jää abstraktiksi rakkauden vaatimukseksi, vaan se konkretisoituu suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen ja omaan itseen elämän kaikilla osa-alueilla. Laki ei kuitenkaan muserra rukoilijaa. Hän joutuu puutteineen Jumalan eteen lempeästi. Edeltäähän meditaation katumusosuutta jokaisen käskyn kohdalla Jumalan lahjan ja lupauksen tarkastelu.

Seuraavaksi kehittelen viidennen käskyn "Älä tapa" meditaatiota Lutherin ajatusten pohjalta.

- Käsky opetuksena: "Taivaallinen Isä, sinä opetat tässä käskyssä minulle, etten saa vahingoittaa tai loukata ketään ihmistä teoilla tai sanoilla, vaan minun pitää rakastaa heitä itseään, pyrkimättä hyötymään heistä."

- Käskystä kiittäminen: "Kiitän sinua, Taivaallinen Isäni siitä, että rakastat ihmisiä ja minua itseänikin yksilöinä, niin ettet siedä meidän tappavan tai loukkaavan toisiamme, vaan haluat meille hyvää: elintilan, kunnioituksen, ilon ja arvostuksen antamista muille. Kiitos, että vaadit tätä, etkä siedä minultakaan vastakkaista käytöstä.

- Tunnustus ja katumus käskyn rikkomisesta: "Anna anteeksi, rakas Taivaallinen Isäni, että sanoin pahasti X:lle, halveksin Y:tä, huusin Z:lle, pahoitin G:n mielen. ... (vain oikeasti tapahtuneita, tiedossa olevia rikkomuksia. Jumalalle ei tarvitse keksiä syntejä, sillä usko ja rukouselämä on muutakin kuin ilkeyden ja armahduksen vaihtelua). Kadun tätä kaikkea ja pyydän sitä anteeksi Poikasi Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani kuoleman ja ylösnousemuksen perusteella."

- Rukous parannuksesta käskyn suhteen: "Pyydän sinulta, Taivaallinen Isäni: anna minulle Pyhä Henkesi ja uudista minut, niin että pitäisin tämän käskysi sydämestäni, sinun tahtomallasi tavalla, enkä enää ..."

 

Uskontunnustus meditaation kohteena

Kymmenen käskyn nelikohtaisen rukoilun jälkeen (jos aikaa jää) Luther kehottaa siirtymään Apostolisen uskontunnustuksen rukoilemiseen. Lain ja evankeliumin dialektiikka on toki ollut vaikuttamassa jo käskymeditaatiossa, mutta tässä se tulee entistä vahvemmin esiin. Käskyjä mietiskellessään rukoilija on joutunut epäilyttävään valoon Jumalan edessä. Uskontunnustuksessa on kyse päinvastaisesta asiasta; ei siitä, mitä Jumala rukoilijalta vaatii, vaan siitä, mitä Jumala on hänen hyväkseen tehnyt ja tekee. Lain ja evankeliumin dialektiikka käy selvästi ilmi myös Ison Katekismuksen jäsennyksestä. Katekismuksen I osa sisältää käskyt ja niiden selitykset. Tämän jälkeen seuraa II osa, joka käsittelee Apostolista uskontunnustusta. Sen johdannossa Luther kirjoittaa: "Olemme jo kuulleet kristillisen opin ensimmäisen osan ja ymmärtäneet siitä, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän ja mitä jättävän tekemättä. Jatkoksi sopii hyvin uskontunnustus. Se kertoo meille, mitä kaikkea meidän on Jumalalta odotettava ja mitä otettava häneltä vastaan. Lyhyesti sanoen se opettaa meidät tuntemaan hänet täydellisesti."

Jumalan olemusta ja pelastavaa työtä on käsitelty toisaalla tässä kirjassa. Niinpä tässä riittää lyhyehkö viittaus kolmeen uskonkohtaan, luomiseen, lunastukseen ja pyhitykseen.

Luominen

Ensimmäinen uskonkohta on luominen: "Minä uskon Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan." Rukoilija palauttaa näissä sanoissa mieleensä, mitä tarkoittaa, että Jumala on Luoja: "... Jumala on luonut minut eli antanut minulle elämän ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on antanut ruumiin ja sielun, pienet ja suuret ruumiinjäsenet, kaikki aistit, järjen ja ymmärryksen ja muun, mitä elämään kuuluu. ... Lisäksi me tunnustamme, ettei Isä Jumala ole pelkästään antanut meille kaikkea, minkä me omistamme ja mitä edessämme näemme, vaan että hän myös suojelee ja varjelee sitä joka päivä kaikelta pahalta ja kaikilta onnettomuuksilta. Ansiottamme, sulasta rakkaudesta ja hyvyydestä, hän torjuu kaikki vahingot ja vauriot. Hän toimii hyvän Isän tavoin ja huolehtii meistä niin, ettei meille tapahdu mitään pahaa. Tätä asiaa laajemmin esitettäessä on lähdettävä näistä kahdesta sanasta: ‘Isään Kaikkivaltiaaseen'." (Iso katekismus, I uskonkohta 13-18).

Lutherin selitys on melko naiivi ja minäkeskeinen. Katekismusta onkin kritisoitu luomisuskon kaikenkattavuuden unohtamisesta. Kritiikissä saattaa olla perää. Luomisusko on älyllisesti hankalampi asia kuin omaisuudesta kiittäminen. Se on maailmankatsomuksellinen, metafyysinen ja filosofinen asia. En tarkoita tällä sitä, että ensimmäisen uskonkohdan rukoilijalla pitäisi olla mielessään jokin uskonnonfilosofinen teoria maailman synnystä. Tarkoitan pikemminkin sitä, että luomisuskon älyllisten haasteiden jonkintasoinen huomioiminen estää rukousta muuttumasta uskonnolliseksi toiveajatteluksi eli "minun henkilökohtaisen Jumalani" kanssa jutteluksi. On spiritualiteettia edistävää älyllistä nöyrtymistä rukoilla sellaisella asenteella, että rukouksen kohde ei ole vain "minun Luojani", vaan esim. Andromedan ja Seulasten tähtien sekä niiden välisen jatkuvasti laajenevan tyhjän tilan Luoja ja Ylläpitäjä, joka tietää myös sen, mihin avaruus loppuu.

Toisaalta Luther on mielestäni oikeassa naiivin konkreettisessa lähestymistavassaan. Kukin rukoilkoon ensimmäistä uskonkohtaa liittyen ensin oman elämänsä tilanteeseen, siihen, mikä itsen ja läheisten olemassaolon kannalta on olennaista. Sydämeen painuu vakuutus: "Näiden elämäni kannalta tärkeiden asioiden lahjoittaja on todellisuuden perimmäinen lähde, Luoja. Hän on hyvä ja Kaikkivaltias ja välittää meistä. Minä en ole itse keksinyt tätä asiaa. Se on kerrottu minulle Raamatussa, ja koko Kristuksen kirkko tunnustaa, että asia on näin. Minäkin uskon sen, vaikka siltä ei tunnukaan huolien ja epävarman tulevaisuuden edessä."

Jos elämäntilanne on iloinen, ei tietenkään ole syytä uhkien muisteluun, vaan luomisen rukous kääntyy kiitokseksi elämän hyvistä asioista. Kiitos estää rukoilijaa joutumasta siihen joillekin ihmisille tyypilliseen pakanalliseen ajatukseen, jonka mukaan jumaluus on kateellinen ja maksattaa lopulta menestyksen moninkertaisina menetyksinä.

Lutherin selitys saattaa tuntua naiivilta myös siksi, että maailmassa on niin paljon pahaa. Tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa. Luther oli harvinaisen tietoinen luomakunnassa vaikuttavasta, Jumalan sallimasta, selittämättömästä pahasta. Ensimmäisen uskonkohdan luterilainen meditoiminen ei siis merkitse silmien ummistamista maailman pahuudelta ja uhkilta. Tentatio, kiusaus-ahdistus, on totta. Se on Jumalan sallimaa, jopa tahtomaa ja myös niin pahaa, että hurskainkaan kristitty ei tahdo siihen joutua eikä ymmärrä sitä. Silti ensimmäisen uskonkohdan rukoilija tunnustaa, että maailmalla ja hänen elämällään on Luoja, joka on hyvä. Asiaan liittyvää teoreettista vaikeutta ei saa kiertää esim. sellaisella teologialla, jonka mukaan Jumalassa on paha ja pimeä puoli. Luterilaisuus tunnustaa Raamatun ja koko muun kristikunnan kanssa, että Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä. Ei kuitenkaan pidä luulla, että Luojaan uskominen olisi helppoa. Itse asiassa luomisen todeksi uskomiseen menee koko elämä. Eikä sekään riittäisi vailla seuraavaa uskonkohtaa.

Lunastus

Uskontunnustusmeditaation toinen kohta on lunastus. Siinä rukoilija toistaa mielessään uskontunnustuksen Kristusta käsittelevän osan.

"Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kuolleista kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita".

Tämänkin rukouksen sisältöä voi tarkastella Ison katekismuksen pohjalta. Luther johtaa selityksensä uskontunnustuksen sanoista "meidän Herraamme"."Uskon, että Jeesus Kristus, todellinen Jumalan Poika, on tullut minun Herrakseni." Rukoilija mietiskelee, että hänkin (minä) kuuluu niiden (me) joukkoon, joiden Herraksi Kristus on tullut. Evankeliumin lupaus ei jää yleiselle tasolle, vaan se kohdistetaan minuun, joka tässä mietiskelen Jumalan tekoja ihmiskunnan hyväksi.

Sanat "minun Herrani" saattavat nykyihmisestä tuntua lailta, vaatimukselta "tehdä ratkaisunsa" tai "antautua kokosydämisesti Herralle". Lutherin intentio on kuitenkin täysin päinvastainen. "Herra" ei ole lakia vaan evankeliumia eli lahjaa ja lupausta. "Minun Herrakseni" tuleminen viittaa inkarnaatioon, siihen että Kaikkivaltias on rakkaudessaan alentunut minun tasolleni. Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, sellaiseksi, että minäkin saan omistaa hänet; huolimatta Jumalan syyttävästä laista ja synneistäni, jotka tulivat edellä käskymeditaatiossa ilmi.

Inkarnaation lisäksi myös Kristuksen sovittava ja lunastava työ liittyy tähän meditaatioon:

"Uskonkohdan ydin on siis siinä, että sana ‘Herra' yksinkertaisesti tarkoittaa lunastajaa, joka on siirtänyt meidät Perkeleen vallasta Jumalan tykö, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen sekä varjelee meidät siinä. Kaikki muut lausumat, jotka tässä uskonkohdassa seuraavat, vain selittävät lunastuksen sisältöä. Ne kertovat, kuinka hän kaiken teki. Ne ilmaisevat, mitä se maksoi hänelle, mistä hän joutui kieltäytymään ja mitä panemaan alttiiksi voittaakseen meidät omikseen ja valtakuntansa kansalaisiksi: Hän tuli ihmiseksi, sikisi ja syntyi ilman syntiä Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta voittaakseen synnin. Hän kärsi ja kuoli ja hänet haudattiin, jotta hän toimittaisi hyvityksen minun puolestani. Hän maksoi sen, mihin minä olin syyllistynyt. Tätä hän ei tehnyt kullalla eikä hopealla, vaan omalla kalliilla verellään. Kaiken tämän hän teki tullakseen minun Herrakseni, sillä itseään varten hän ei mitään tehnyt eikä hänen tarvinnutkaan tehdä. Sen jälkeen hän nousi kuolleista, nieli kuoleman ja astui viimein taivaaseen ottaen vallan Isän oikealla puolella. Perkeleen ja kaikkien valtojen on pakko kumartua hänen jalkojensa alle, kunnes hän viimeisenä päivänä vapauttaa meidät niistä kokonaan ja irrottaa meidät täysin pahasta maailmasta, Perkeleestä, kuolemasta ja synnistä." (Iso katekismus, II uskonkohta, 31).

Toisen uskonkohdan rukoilemisessa rukoilija saa Kristuksen ja hänen työnsä vastapooliksi käskymeditaation paljastamalle synnille sekä muulle ahdistukselle, kuten kuolemanpelolle.

Pyhitys

Kolmatta uskonkohtaa mietiskellessään rukoilija toistaa uskontunnustuksen sanat "Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän kristillisen kirkon, pyhien yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Aamen"

Tässäkin rukouksessa on kyse evankeliumista, lahjasta. Se palauttaa mieleen sen, kuinka Kristuksen hankkima pelastus synnistä ja kuolemasta on tuotu rukoilijan omaksi. Meditoija tulee tietoiseksi, että rukouksessa ja spiritualiteetissa yleensäkään ei ole kyse pelkästä mieleenpalauttamisesta tai optimistisen ajattelutavan omaksumisesta. Jumala antoi itsensä ihmiskunnalle Kristuksen aineellisessa inkarnaatiossa ja ajallisessa sovitustyössä, ei pelkissä positiivisissa ajatuksissa. Rukoilijan kohdalla tämä on tullut todellisuudeksi kristillisen kirkon kautta. Hänet on kasteessa tehty osalliseksi Kristuksen sovitustyöstä, hän saa nauttia ehtoollista, evankeliumissa hänelle yhä uudelleen luvataan Kristus pelastajaksi. Rukoilija on kristitty, hyväksytty Jumalan lapseksi Pyhän Hengen työn vuoksi, vaikka tunteet ja järki sanoisivat toista.

Näin kolmannen uskonkohdan meditointi vapauttaa rukoilijan siitä, että hänen pitäisi perustaa kristittynä olemisensa tunteidensa tai esim. uskonratkaisunsa varaan. Tämän huomaaminen on suunnattoman tärkeätä sellaisen ihmisen kannalta, joka ei puuttuvista tuntemuksista ja kääntymiskokemuksista johtuen uskalla omistaa Kristuksesta kertovia lupauksia itselleen.

 

Isä meidän-rukous meditaation kohteena

Käskyjen ja uskontunnustuksen meditoinnin jälkeen rukoilijan sydän on Lutherin mukaan "vapautunut" niin, että hän on valmis rukoilemaan Isä meidän rukouksen keskittyneesti. Hän kirjoittaa asiasta rukousoppaassaan:

"On hyvin tärkeää, että sydän vapautetaan ja tehdään halukkaaksi rukoukseen, kuten Saarnaaja (4:17) sanoo: "Valmista sydämesi rukoukseen, että et kiusaisi Jumalaa". Mitä muuta kuin Jumalan kiusaamista on se, että suu lörpöttelee ja sydän harhailee johonkin muualle niin kuin eräs pappi rukoilee: Pelasta minut Jumala, renki oletko jo valjastanut hevosen, Herra riennä avukseni, piika, mene lypsämään lehmä, kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, juokse poika; ravia." (s. 26)

"Oikea rukous ajattelee näet aivan kaikki sanansa ja ajatuksensa rukouksen alusta loppuun. Samoin hyvän, ahkeran parturinkin täytyy kohdistaa ajatuksensa, mielensä ja silmänsä hyvin tarkasti veitseen ja partaan eikä hän saa unohtaa, missä kohtaa rajausta ja leikkausta hän on. Mutta jos hän tahtoo yhtä aikaa jutella paljon tai olla muuten ajatuksissaan tai katsella muualle, hän leikkaisi helposti suun, nenän jopa leuankin. Tullakseen kunnolla tehdyksi vaatii aivan jokainen asia siis ihmisen kokonaan kaikkine aisteineen ja jäsenineen." (s. 27)

Rukousoppaan perusteella näyttää siltä, että Lutherin tarkoittama "sydämen vapauttaminen" ei aina merkitse niin pitkää mietiskelyä kuin tässä on esitetty. Jo pelkkä käskyjen, uskontunnustuksen tai psalmitekstin keskittynyt ääneen lausuminen voi Lutherin mielestä vapauttaa rukoilijan rukoukselle otolliseen tilaan.

Mielestäni Isä meidän-rukous merkitsee Lutherin spiritualiteetissa siirtymistä dialektiikan syyttävä laki - armahtava evankeliumi tuolle puolen. Isä meidän-rukouksessa Jumalan tahto ei ole enää pelkästään paljastavaa ja syyttävää lakia. Kun rukoilija pyytää "pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi", hän pyytää sitä lain tuomitsemana, mutta evankeliumin uudeksi luomana ihmisenä. Jumalan tahto on hänelle hyvä asia. Hän pyytää, että käskyjen mukainen, Jumalan lahjojen vaikuttama uusi elämä toteutuisi hänessä ja hänen lähipiirissään yhä syvemmin.

Lain ja evankeliumin dialektiikan tuolle puolen?

On kuitenkin selvää, että kyse ei ole mistään täydellisestä siirtymästä syyttävä laki - lahjoittava evankeliumi-dialektiikan tuolle puolen. Heti kun kristitty alkaa toteuttaa Jumalan tahtomaa rakkautta käytännön elämässä, hän joutuu tentatioon. Kaikkialla yhä vaikuttava voimakolmikko "Perkele, maailma ja oma liha" aiheuttavat sen, että Jumalan hyvän tahdon mukainen elämä ei tahdo onnistua (ks. esim. Jari Jolkkosen artikkeli synnistä tässä kirjassa). Läheiset, työkaverit, sukulaiset, poliisi ja verottaja ovat inhottavia. Ottaa päähän ja suutun. Haluankin suuttua ja kostaa. Sää on huono, auto hajoaa, maailmassa on terrorismia, imperialismia, ekokatastrofeja ja kidutusta. Masennun ja menetän toivoni. Usko ja rakkaus ovat mennyttä jo aikaa sitten. Voin vain toivoa, että tentatio ajaa minut takaisin lain ja evankeliumin dialektiikkaan, Jumalan käskyjen ja pelastustekojen meditaatioon; tuomituksi ja armahdetuksi tulemiseen.

Edellä kuvattu on silti vain osatotuus. Sekä Uuden testamentin että Lutherin tekstien perusteella kristitty on jotain muutakin kuin "oma liha" eli syntinen "Vanha Adam", jossa ei tapahdu muuta kuin tuomiota ja armahdusta. Uusi hengellinen elämä on kristityssä läsnäolevaa todellisuutta kasteen ja uskon vuoksi. Kristitty on siksi myös hengellisen elämänsä subjekti. Hän voi Lutherin mukaan toimia rukouselämässään Jumalan "kanssatyöskentelijänä" (cooperator dei), joka ainakin alkavasti haluaa Jumalan tahdon toteutuvan elämässään yhä syvemmin. Hän voi toki langeta pois Jumalan tahdosta, mutta voi toisaalta myös edistyä hengellisessä ja maallisessa elämässään Jumalan yhteydessä. Tältä kannalta Jumalan tahto ei pelkästään syytä ja aja evankeliumin luo. Laki myös kehottaa tekemään hyvää, muistuttaa siitä ja kannustaa keksimään keinoja hyvän paremmaksi toteuttamiseksi yhteiskunnassa, perheessä ja omassa itsessä, sekä hengellisen että ajallisen elämän kysymyksissä.

Edellisen kappaleen väitteet saattavat tuntua hyvin epäluterilaisilta. Eikö Luther edustakaan tuttua ja turvallista "minä mato matkamies maan"-ajattelua, jossa usko toteutuu jatkuvana paluuna totaaliseen nollapisteeseen eli hengellisesti kuolleen "korpinraadon" yhä uudelleen saamaan armahdustuomioon jatkuvassa kiertokulussa syyttävän lain ja armahtavan evankeliumin välissä?

Ei edusta. Edellä mainittu ajattelutapa tavoittaa vain toisen puolen Lutherin käsityksestä hengellisestä elämästä. Luther on toki sitä mieltä, että kristitty säilyy oman itsensä perusteella läpi elämänsä kokonaan syntisenä. Tässä mielessä hän on aina totaalisessa "korpinraato"-tilassa, ja jos hän jotain muuta kuvittelee, Jumalan laki palauttaa hänet siihen takaisin, kaipaamaan Kristuksen evankeliumin tuomaa armahdusta.

Olennaista on kuitenkin se, että Lutherin (ja Uuden testamentin) mielestä kristityn tekee kristityksi juuri se, että hän on muutakin kuin pelkästään sitä, mitä hän on oman itsensä perusteella. Kasteensa ja uskonsa kautta hänet on liitetty Kristukseen, "oksaksi viinipuuhun" (ks. Joh 15:1-9). Lutherin ajattelussa keskeinen on ns. unio-ajatus (sitä on käsitelty laajemmin mm. tässä kirjassa olevassa Olli Vainion artikkelissa). Se tekee ymmärrettäväksi, miksi Luther on toisaalta sitä mieltä, että kristitty on jatkuvasti kokonaan syntinen, mutta ajattelee toisaalta kuitenkin, että kristitty toimii rukouselämässään ja hyvissä töissään Jumalan ko-operaattorina: Kristus-uniossa hänellä on uusi hengellinen olemassaolo (esse gratiae / novum esse). Se on totta ns. ontologisessa mielessä (uutena olemistodellisuutena) eikä pelkästään relationaalisessa mielessä (eli armahdettunaolemisen suhteena Jumalaan). Kristus on uskossa läsnä. Läsnäolollaan hän luo kristitystä rukouselämän ja hyvien tekojen subjektin, Jumalan ko-operaattorin. Uusi olemassaolo ei kuitenkaan ole mikään armon aikaansaama ominaisuus tai pyhittyneisyyden tila, tietoisuus tai tunne. Se toteutuu ainoastaan Kristus-uniossa, viinipuun oksana. Tarkasteltuna ilman yhteyttä Kristukseen kristitty on jatkuvasti pelkkä kuollut risu (ks. Joh 15:5-6.)

Mielestäni Lutherin unio-ajatus on olennaisen hieno löytö kristillisen spiritualiteetin kannalta. Ainakin seuraavat neljä etua voi mainita: 1) Se tekee mahdolliseksi sen ymmärtämisen, miksi rukouksen aktiivinen harjoittaminen ja siinä harjaantuminen on ylipäänsä mahdollista. 2) Samalla se kuitenkin estää hengellisyyttä vääristymästä pyhittyneisyyden tilaksi tai sen asteen tarkkailuksi. 3) Se estää laki - evankeliumi-dialektiikkaa muuttumasta liian kaikenkattavaksi syyllisyyden ja armahduksen kiertokuluksi. Jumalan laki saa selvän positiivisen aseman, jossa se ohjaa kristittyä hyvään elämään ja mahdollistaa yhteyden hengellisyyden ja luomisteologian (esim. yhteiskunnallinen hyvä) välillä. 4) Samalla se pitää sekä lain totaalisen tuomitsevan että evankeliumin totaalisen armahtavan dialektiikan täydessä voimassaan - kuitenkin siten, että molemmilla on konkreettinen sisältönsä: 10 käskyä sekä Kristuksen persoona ja työ.