Mitä avioliitto on?

Tässä tekstissä on kyse laajasta artikkelista, jonka tarkoituksena on puolustaa näkemystä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen välisenä pysyvänä liittona (ns. ”luonnollinen avioliitto”). Perustelut nousevat pääasiassa Harvard Journal of Law & Public Policy-lehden numerossa 43 julkaistusta artikkelista What is Marriage? (Mitä avioliitto on?), jonka ovat kirjoittaneet Sherif Girgis, Robert P. George ja Ryan T. Anderson.

(Artikkelini on julkaistu alun perin (kesäkuussa 2013) "Kirkon kellari"-nimisellä sivustolla. Laitan sen kuitenkin näkyviin myös tänne. Pyydän siirtämään kommentit ja keskustelun "Kirkon kellariin" (kirkonkellari.fi), koska siellä se pääsi jonkinlaiseen vauhtiin kesällä 2013. Lisäksi kellarissa keskustelu moderoidaan etukäteen, mikä nostaa sen tasoa, myös tässä tunteita herättävässä aiheessa).

 

Kirjoitukseni jäsennys on seuraava:

1. Johdanto: aiheen tiimoilta käytävän keskustelun luonteesta

2. Avioliiton määritelmästä: kaksi määritelmää, perinteinen näkemys (luonnollinen avioliitto) ja uudistava näkemys

3. Luonnollinen avioliitto (real marriage): luonnonoikeusajattelua avioliittoetiikassa

4. Luonnollisen avioliiton kolme aspektia
4.1. Kokonaisvaltaisuus
4.2. Erityinen linkki lasten saamiseen ja kasvattamiseen
4.3. Pysyvyys ja uskollisuus

5. Mitä haittaa siitä olisi heterojen avioliitoille, jos siirtyisimme sukupuolineutraalin avioliittokäsitykseen?
5.1. Avioliittoinstituution heikentyminen
5.2. Vanhemmuuden muutos
5.3. Uskonnonvapaus ja moraalisen ajattelun vapaus vaarantuvat

6. Eikö lainmuutos tekisi homojen liitoista entistä uskollisempia ja pysyvämpiä?

7. Eikö homoseksuaalisille parisuhteille pitäisi antaa avioliittoon kuuluvat juridiset edut eli tehdä niistä avioliittoja?

 

1.Johdanto

Toukokuun lopulla vuonna 2013 rakentelin kasvimaata Savonlinnan Pihlajaniemessä. Vähän väliä työn keskeyttivät ylhäältä kuuluvat äänet, jotka kertoivat erään toisen eliölajin keväisestä ilosta: valkoposkihanhet muuttivat. Niitä tuli tuhansittain juuri mökkimme kohdalta korkealta yli. Itätuuli oli painanut reitin Laatokalta tavallista lännemmäksi.

Saattueet muodostivat taivaalle auroja. Joissain kärki oli terävä ja kyljet suoria; toisissa kärki oli tylpempi ja kyljet aaltoilivat. Joskus pääauran takana oli toinen pienempi aura tai kaksi sellaista yhtyivät M-kirjaimen muotoon. Toisinaan auran jompaankumpaan kylkeen oli liittynyt ylimääräinen jono lintuja.

Variaatioista huolimatta jokaisessa muodostelmassa oli sama teema. Auramainen kulma on selvästikin hanhille yksilön mielipiteitä suurempi asia. Joukko ei päätä tästä ideasta. Se tulee sille ”annettuna”; siitäkään huolimatta, että se ei toteudu geometrisen tarkasti.

Valkoposkihanhien muutto toi mieleeni arkkipiispa Kari Mäkisen kirkolliskokouksen kevätistunnon avajaispuheessaan antaman kehotuksen, että kirkkomme jäsenten pitäisi avoimin mielin keskustella kirkon suhteesta sukupuolineutraaliin avioliittoon. (Lue arkkipiispa Mäkisen puheenvuoro tästä linkistä)

Eräs kristillisen uskon kannalta varteenotettava näkemys avioliitosta perustuu nimittäin siihen, että avioliitto on sitä mitä se on, koska se tulee ihmisyhteisölle ”annettuna”. Vähän kuin aura muuttaville hanhille. Yksilö tai yhteiskunta eivät päätä avioliiton perusideaa lainsäädännöllä, vaan ”löytävät” sen edestään ja takaansa, siitä, millainen ihmisluonto on. Siksi ihmisyhteisöissä on aina ja kaikkialla toteutettu samaa teemaa: avioliitto on naisen ja miehen välinen pysyvä ja muut partnerit pois sulkeva liitto, jonka erityisenä tuntomerkkinä on sukupuoliyhteys ja useimmiten sen luontaisena seurauksena lasten saaminen ja kasvattaminen. Siitäkin huolimatta, että teemasta on variaatioita.

 

Retorinen kuva tarvitsee taakseen perusteluja

Mutta onko asia näin? Onko olemassa jokin ihmiselle luontainen avioliiton perusidea? Jos on, niin mikä se on? Sitä hanhivertaus ei tietenkään kerro. Ihminen ei ole hanhi. Auravertaukseni on retoriikkaa, joka ei itsessään perustele mitään.

Arkkipiispan kirkolliskokouksen avajaispuheessa pitämä raamatuntulkinta oli myös retoriikkaa. Siinä hän kertoi Jeesuksesta, joka kolkuttaa sydämien ovella päästäkseen ulos, päästäkseen ihmisten luo ”epämukavuusalueelle”. Käsittääkseni hän tarkoitti sitä, että Jeesus tahtoisi päästä pois kirkon vanhoista kaavoista, siunaamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja.

Se, onko jollain retorisella kuvalla totuusarvoa, sitä on arvioitava kuvan takana olevien lähtökohtien ja päättelyketjujen pätevyyden perusteella.

Nähdäkseni arkkipiispan em. puheessa oli kaksi perustetta sille, että sukupuolineutraali avioliitto olisi ehkä kirkonkin kannalta toivottava ratkaisu: 1) yhteiskunnassa on tapahtunut muutos, jonka vuoksi avioliitto ei enää ole samassa määrin olemassa lasten saamisen vuoksi kuin ennen.  2) Myös homot ja lesbot tarvitsevat toista ihmistä ja sitoutunutta läheisyyttä. Jumala tahtoo sen heille antaa.

Kummatkin em. väitteet ovat totta. Mutta seuraako niistä kunnollista perustelua sille, että kirkon tai yhteiskunnan tulisi siirtyä kannattamaan sukupuolineutraalia avioliittoa? Väitän, että ei seuraa.

Millaisia perusteluja sitten on sellaisen retorisen kuvan takana, jolla puolustetaan näkemystä avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen välisenä pysyvänä ja eksklusiivisena sukupuolisuhteena? Hyviä sellaisia löytyy Harvard Journal of Law & Public Policy-lehden numerossa 43 julkaistusta artikkelista What is Marriage? (Mitä avioliitto on?), jonka ovat kirjoittaneet Sherif Girgis, Robert P. George ja Ryan T. Anderson. Artikkeli on päivitetty samannimiseksi kirjaksi, jolla on samat tekijät.

 

Suomalaisesta keskustelusta

Pidän tärkeänä näitten perustelujen julkituomista suomeksi. Meikäläistä kirkollista ja keskustelua ovat nimittäin hallinneet lähes kokonaan sukupuolineutraaliin avioliittokäsitykseen siirtymisen kannalla olevat puheenvuorot. Syitä edelliseen ovat ainakin seuraavat:

1) Ns. ”Miltä homosta tuntuu?” -argumentti. Sen mukaan homoseksuaalisuudesta käytävä keskustelu astuu heikoimmassa asemassa olevien ihmisten syvimpien tunteiden alueelle. Siksi sukupuolineutraalia avioliittoa vastustava argumentointi on epähienoa ja epäasiallista, vaikka siinä pyrittäisiinkin rationaaliseen perusteluun.  Ainoa tapa käydä asiallista keskustelua on argumentoida sukupuolineutraalin avioliiton puolesta. Tai sitten olla hiljaa ja kunnioittaa homojen syvimpiä tunteita.

2) Tasa-arvoon perustuva argumentti. Sen mukaan sukupuolineutraalia avioliittoa vastustava kanta vastustaa tasa-arvoa ja lähenee siksi ”vihapuhetta” myös olleessaan päällisin puolin kohteliasta.

3) Homofobia -argumentti. Sen mukaan sukupuolineutraalia avioliittoa vastustavien henkilöiden ajattelu johtuu heidän psyykkisessä rakenteessaan olevasta alitajuisesta homoseksuaalisten tunteiden torjunnasta.

4) Taantumuksen vastustus -argumentti. Sen mukaan niin monissa muissakin länsimaissa on siirrytty sukupuolineutraaliin lainsäädäntöön, että Suomessakin kirkon on alettava kannattaa sellaista, jotta emme olisi taantumuksellisia vaan profeetallisia.

5) Lähimmäisenrakkaus -argumentti. Sen mukaan sukupuolineutraali avioliitto edustaa kristillistä lähimmäisenrakkautta ja sen vastustus ei. Siksi sukupuolineutraali avioliitto on Jumalan tahto ja kirkon kannalta oikea vaihtoehto.

6) Raamattuun ei voi vedota -argumentti. Sen mukaan kiistan kummatkin osapuolet vetoavat Raamattuun, joten sieltä ei ratkaisua löydy.

Edellä mainitut väitteet ovat pinnallisia ja tunteenomaisia. Toki ne saattavat olla osittain ja kokonaan totta. Ongelmana on kuitenkin se, että ne saattavat myös olla osittain tai kokoaan vääriä. Asiassa on taatusti nyansseja. Niitä ei ole käsitelty julkisessa kirkollisessa keskustelussa, joka pyrkisi kriittisesti koettelemaan lähtökohtia ja päättelyketjuja ja vasta-argumentteja. Sellaiseen ei uskalleta lähteä.

Se taas johtuu yhteiskuntaamme ja kirkkoamme vaivaavasta hanhimaisuudesta; huonossa mielessä sellaisesta, jossa mennään niiden perässä, jotka vaakkuvat koviten. Tai korkeintaan muodostetaan oma pieni aura, joka on hiljaa ja ajautuu vääjäämättä ison perässä, vaikka ei tahtoisikaan.

On kaikkien kannalta tarpeen esitellä julkisuudessa ajatuskulkuja ja perusteluja myös sen puolesta, että kirkon tai yhteiskunnan ei pidä siirtyä sukupuolineutraaliin avioliittokäsitykseen. Myös nämä perustelut on otettava todesta eikä niitä heti kättelyssä saa leimata epähienoiksi tai vihapuheeksi tai homofobisiksi tai taantumuksellisiksi tai fundamentalistiksi.

Arkkipiispa oli edellä mainitussa kirkolliskokouksen avajaispuheessaan oikeassa ainakin yhdessä kohdassa. Jeesus sanoo kirkolleen: Älkää pelätkö! Niiden jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa, ei pidä pelätä, että heidän kantansa on lähtökohtaisesti epähieno tai vihainen tai homofobinen tai taantumuksellinen tai fundamentalistinen. Heidät ehkä leimataan sellaisiksi, mutta sitä ei pidä pelätä, jos he eivät ole sellaisia. Niiden, jotka kannattavat sukupuolineutraalia avoliittoa, ei pidä pelätä vasta-argumentteja niin paljoa, että eivät uskalla kohdata niitä. Jos vasta-argumentit eivät ole totta, ne kyllä kumoutuvat rehellisessä ja tasapuolisessa ja Jumalan tahtoa etsivässä keskustelussa. Jos ne ovat totta, niitä ei pidä pelätä senkään vertaa, sillä totuus on hyvää.

 

Filosofiset argumentit ja uskonnolliset argumentit

Ennen kuin alan esitellä edellä mainitsemani artikkelin (jatkossa Girgis-George-Anderson) ajatuskulkuja, huomautan, että artikkelissa liikutaan oikeustieteen, sosiologian ja filosofian maastossa. Teologisia tai Raamattuun perustuvia väitteitä Girgis-George-Anderson ei käytä lainkaan. Koska tarkoitukseni on arkkipiispan kehottamana osallistua leimallisesti kirkolliseen keskusteluun aiheesta, ryyditän Girgis-George-Andersonin ajatuksia paikka paikoin teologialla ja Raamatulla. Yritän kuitenkin suoriutua niin, että varsinainen todistamisen taakka ei lepää yksin Raamatulla.

On myös tarpeen huomauttaa, että en pyri referoimaan artikkelia sille uskollisesti. Jotkin tässä esiintuodut ajatukset ovat omiani ja toisaalta sivuutan mainitsematta joitain Girgis-George-Andersonin ajatuksia. Tässä kirjoituksessa on kyse omasta pohdinnastani Girgis-George-Andersonin äärellä. Joka tahtoo perehtyä em. artikkeliin kunnolla, sen kannattaa lukea se internetistä.

Mielestäni tätä asiaa pitää voida kirkossa käsitellä myös Raamatulla perustellen, jo ihan kirkkolain vuoksi. Mutta koska se ei nykytilanteessa toimi kovin hyvin, en halua vetää raamattuargumentteja päärooliin. Syynä tähän ei ole se em. oletus, että Raamattu ei käy tässä asiassa argumentiksi, koska molemmat kannat käyttävät sitä perustelunaan. Onhan täysin mahdollista arvioida näiden kahden raamatuntulkinnan perusteita eli sitä, tekevätkö ne oikeutta tulkitsemilleen teksteille.

Erään varteenotettavan, Raamattuun perustuvan argumentin samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan on esittänyt Wolfhart Pannenberg, Should We Support Gay Marriage? No.

Pannenberg on eräs nykyajan arvostetuimmista luterilaisista teologeista, jonka perusteluja ei Suomessakaan pitäisi keveästi sivuuttaa, ei ainakaan ”fundamentalismiksi” tai ”konservatiiviseksi herätyskristillisyydeksi” leimaamalla.

Raamattuargumentti tarvitsee kuitenkin tuekseen järkiargumentteja: juridiikkaan, sosiologiaan ja filosofiaan vetoavia. Niiden perusteella voidaan osoittaa, että perinteinen raamatuntulkinta ei tässä asiassa ole vanhentunutta ja verrattavissa esimerkiksi siihen, että aurinko ei kierrä maata tai nainen ei kelpaa papiksi, vaikka Raamatun maailmankuvassa niin oletetaankin.

 

2.Avioliiton määritelmästä

Girgis-George-Andersonin artikkeli lähtee liikkeelle esittelemällä kaksi keskenään kilpailevaa näkemystä siitä, mitä avioliitto on.

Ensimmäisen näkemys on nimeltään conjugal view (tulee latinan sanasta coniugium, avioliitto). Sen mukaan avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto (union), jossa he tekevät toistensa kanssa pysyvän ja muut poissulkevan sitoumuksen. Aviopuolisot sinetöivät liittonsa ja uudistavat sitä sukupuoliyhteydellä. Liitto saa biologisen täyttymyksensä lasten saamisessa ja kasvattamisessa. Avioliitto on arvokas sellaisenaan, mutta siihen sisältyvä luontainen suuntautuneisuus kohti lasten saamista ja kasvattamista antaa sille sen erityisen rakenteen, johon kuuluvat yksiavioisuuden ja aviollisen uskollisuuden normit. Periaatteellinen (mutta ei aina käytännössä toteutuva) linkki lasten saamiseen ja hyvinvointiin selittää, miksi avioliitto on instituutiona tärkeä yhteiskunnalle ja miksi valtion tulee tunnustaa avioliiton erityinen arvo ja säädellä sitä erityisellä lainsäädännöllä.

Toiselle näkemykselle Girgis-George-Anderson antaa nimen revisionist view, uudistusmielinen näkemys. Sen mukaan avioliitto on kahden ihmisen liitto (union), jonka osapuolet voivat olla samaa tai eri sukupuolta keskenään. He ovat omistautunet rakastamaan toisiaan ja pitämään huolta toisistaan, jakaen perhe-elämän huolet ja edut. Avioliitto on olemukseltaan sydänten ja mielten liitto, johon kuuluu sellaista sukupuolista intimiteettiä kuin mitä puolisot katsovat hyväksi. Valtion tulee tunnustaa avioliitto ja säädellä sitä lainsäädännöllä, koska yhteiskunnan kannalta on hyödyllistä, että sen jäsenillä on vakaa parisuhde. Valtion tulee myös kantaa juridisesti huolta aviopuolisoiden tarpeista ja niiden lasten tarpeista, joita he katsovat hyväksi kasvattaa.

Girgis-George-Andersonin tarkoituksena on osoittaa, että conjugal view –näkemys avioliitosta on oikea. Siinä on kyse ”luonnollisesta” avioliittokäsityksestä, koska sen peruspiirteet nousevat ihmislajin biologiasta ja fysiologiasta. Siksi yhteiskunnalla ei ole oikeutta muuttaa avioliiton perusteita ”uudistavan näkemyksen” mukaisiksi.

 

Vasta-argumentti conjugal view -näkemykselle: polygamia ja taloudellinen liitto

Artikkelia lukiessani ensimmäiseksi mieleeni nousi seuraava vasta-argumentti conjugal view –näkemystä vastaan: Eihän tuo määritelmä päde ihmiskunnasta kovinkaan yleisesti! Monet kulttuurit tuntevat moniavioisuuden. Miehellä voi olla monta vaimoa ja varsinaisten lisäksi jalkavaimoja. Ihmiskunnan historia tuntee myös kulttuureja, joissa naisella on useita aviomiehiä. Monissa kulttuureissa avioliitto on pikemminkin sukujen taloudellinen tai poliittinen liitto kuin yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

Mietin asiaa, mutta minusta vasta-argumentti ei ole kovinkaan pätevä. Korkeintaan se osoittaa, että eri kulttuureissa avioliiton teemasta on ja kautta aikain on ollut variaatioita. Silti kantava idea näkyy kaikissa ihmisyhteisöissä. Kuten Girgis-George-Anderson huomauttaa (s. 247, nootti 3), myös moniavioisuuden sallivissa kulttuureissa avioliitto on aina yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto. Kun heimopäälliköllä on vaikkapa kuusi vaimoa, niin eivät hän ja hänen kuusi vaimoaan solmi liittoa, jossa on kuusi naista ja yksi mies. Ei, vaan heimopäällikkö solmii kuusi kertaa eri avioliiton, yhden kerran kunkin naisen kanssa. Myös polygamisessa yhteiskunnassa avioliitto on yhden naisen ja yhden miehen välinen liitto, vaikkakaan ei muut poissulkeva, kuten monogamisissa yhteiskunnissa. Polygamian salliva avioliitto on eri asia kuin polyamorinen liitto, jossa maistraattiin marssii vaikkapa kolme naista ja kaksi miestä perustamaan liittosuhteen. Mutta sellaisia ei käsittääkseni ihmiskunnassa esiinny, ei vaikka niitä nyt jotkut puuhaavatkin.

Kirkollisessa keskustelussa ns. perinteisen avioliiton ajatusta on vastustettu sanomalla, että Raamatussakin avioliittokäsitys on muuttunut: Esimerkiksi Aabrahamilla tai Jaakobilla oli useampia vaimoja, eikä sitä Raamatussa mitenkään tuomita. Yksiavioisuus kehittyi Jumalan kansan normiksi vasta myöhemmin. Miksei siis Jumalan kansan avioliittoetiikka voisi kehittyä edelleen, nyt sukupuolineutraaliin suuntaan?

Mielestäni on kuitenkin selvää, että rivien välissä Raamattu kritisoi moniavioisuutta. Tämän näkee vaikkapa Jaakobin perhe-elämän kuvauksesta (1. Moos. 29–30). Vaimot ja jalkavaimot tappelivat Jaakobista ja ostelivat häntä toisiltaan vuoteeseensa tavalla, jonka katkeruus ja riitaisuus periytyivät vielä seuraavaan sukupolveen. Lukija voi helposti ymmärtää syyn. Miltä tuntuisi, jos aviollinen uskollisuus ja muiden seksikumppaneiden poissulkeminen koskisi vain minua, mutta ei puolisoani? Miltä tuntuisi, jos oma sydän ja ruumis ja aika pitäisi jakaa rakkaimman puolison lisäksi parin muun puolison tai sen kaltaisten ja heidän kanssa saatujen lasten kanssa? Vastauksen miettimiseen saa materiaalia lukemalla Laulujen laulun kuvausta siitä, mitä todellinen sukupuolinen rakkaus on.

Vastaavalla tavalla myös se tosiasia, että monissa kulttuureissa avioliitto on sukujen välinen taloudellinen ja poliittinen suhde, ei mielestäni tee tyhjäksi sitä, että conjugal view kuvaa hyvin perusidean siitä, mikä avioliitto on ja on ollut. Moniavioisuus tai poliittinen tai taloudellinen avioliitto ovat variaatioita teemasta, vähän samaan tapaan kuin hanhiaurassa olevat variaatiot ja poikkeamat eivät tee tyhjäksi perusideaa, aurassa lentämisen hyötyä. Väitän myös, että ne ovat huonoja variaatioita, jos ne haittaavat naisen ja miehen välistä kiintymystä, jota Laulujen laulu kuvaa.

Huomionarvoista on myös se, että ei missään ihmisten yhteiskunnassa ole, aivan viime vuosia lukuun ottamatta, tunnettu avioliittoa, jossa puolisot ovat samaa sukupuolta. Homoseksuaalisuus ja lesbosuhteet on joissain yhteiskunnissa hyväksytty tai joissain niitä on jossain mielessä saatettu ihannoida. Silti missään yhteiskunnassa ei ole tunnettu ajatusta sukupuolineutraalista avioliitosta. Vai onko?

Toisaalta, kaikissa yhteiskunnissa on tunnistettu yhteisön ja sen säätelemien normien kannalta erityinen, muita suhteita enemmän sitoutunut ja pysyvämpi miehen ja naisen seksisuhde; avioliitto (ei toki puhtaana, mutta silti vahvana teemana variaatioineen).

Eikö tämän pitäisi puhua aika vahvasti sen puolesta, että conjugal view on pätevä? Eikö ole aika epätodennäköistä, että koko ihmiskunta on koko olemassaolonsa aikana ollut niin väärässä 2000 –luvulle jKr. saakka, että se on vasta nyt keksinyt ihmislajille pätevän avioliiton?

 

Rasismiin verrattavaa epätasa-arvoa?

Seuraavaksi mieleeni nousi toinen vasta-argumentti conjugal view –näkemystä vastaan: Eikö siinä ole kysymys epätasa-arvosta homoseksuaalisesti suuntautuneita kansalaisia vastaan?

Epätasa-arvo on sortoa, joka pitää poistaa. Sukupuolineutraalia avioliittolakia on nimitetty myös tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi. Kristittyjen pitää kannattaa tasa-arvoa ja vastustaa sortoa. Siksi monet kristityt kannattavat avioliittolain muutosta nimenomaan kristittyinä. He kannattavat sukupuolineutraalia avioliittoa raamatullisena asiana. Jos homojen ja lesbojen parisuhteita ei hyväksytä avioliitoiksi, se on verrattavissa rasistiseen vääryyteen, jonka Raamatun ja kirkon perinteen perusteella on Jumalan tahtoa vastaan.

Girgis-George-Andersonin mukaan edellinen vertaus kuitenkin ontuu pahasti. Kun esimerkiksi USA:ssa luovuttiin avioliittolainsäädännön rasistisista rajoitteista ja sallittiin eri rotuisten ihmisten keskinäinen avioliitto, tällöin ei muutettu vallitsevaa, conjugal view -näkemyksen mukaista käsitystä avioliitosta. Avioliitto oli edelleen yhden naisen ja yhden miehen välinen pysyvä ja muut partnerit ulos sulkeva seksuaalinen liitto, johon kuuluu luontainen suuntautuneisuus lasten saamiseen ja kasvattamiseen. Lain muutoksessa poistettiin epätasa-arvoiset rajoitukset, jotka kielsivät erirotuisia solmimasta avioliittoa. Poistettu rajoitus oli sortava, koska mustan miehen ja valkoisen naisen tai valkoisen naisen ja mustan miehen välillä ei ole mitään sellaista luontaista rajoitetta, joka estäisi heitä solmimasta pysyvää, muut partnerit poissulkevaa seksuaalista liittoa, johon kuuluu suuntautuneisuus lisääntymiseen. Kun jotkin osavaltiot olivat sellaisen rajoituksen tehneet, ne olivat peukaloineet asiaa, jonka peukaloimiseen niillä ei ollut oikeutta. Näin sanoo itse ihmisluonto.

Jos taas yhteiskunta siirtyy sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, siinä ei ole kyse rasismiin verrattavien sortavien rajoitteiden poistamisesta avioliittokäsityksestä. Siinä on kyse avioliittokäsityksen itsensä muuttamisesta. Se on ihan eri asia kuin avioliittokäsityksen epäoikeudenmukaisten rajoitteiden purkaminen.

 

Rajoite ei välttämättä ole sortava

Mutta eikö se ole ihmisiä sortava rajoite, jos valtio (tai kirkko) vaatii, että avioliitossa puolisot eivät voi olla samaa sukupuolta?

Ei välttämättä. Jokin rajoite on sortava vain, jos se asettaa ihmiset aiheetta eriarvoiseen asemaan. Mutta rajoite sinänsä ei välttämättä ole sortava. Jokaiseen lakiin kuulu rajoitteita. Oikeus avioitua kenen tahansa kanssa, jota rakastaa, ei ole koskaan kuulunut eikä voi kuulua subjektiivisiin oikeuksiin. Joitain rajoitteita yhteiskunta joka tapauksessa asettaa sille, millaisin kriteerein avioliiton voi solmia. Vai pitäisikö yhteiskunnan sallia esim. äidin ja tyttären välinen avioliitto? Tai veljesten? Tai isän ja tyttären?

Onko jokin laki joitain ihmisiä tai ihmisryhmiä sortava, se riippuu siitä, rajoittaako laki heidän oikeuksiaan perustein, jotka ovat relevantteja sen asian kannalta, joita laki säätelee. Äidin ja hänen poikansa välisen avioliiton pois sulkemiseen on relevantit perusteet, joita ei tee pätemättömäksi se, että äiti ja poika saattavat olla kiihkeästi rakastuneita toisiinsa.

Sukupuolineutraalin avioliiton puolustaja voisi tässä yhteydessä sanoa, että äidin ja pojan avioliiton kieltämiseen yhteiskunnalla on hyvät perusteet: heidän välisestään seksistä syntyy usein vammaisia lapsia, joten heidän välistään suhdetta yhteiskunnan ei pidä lainsäädännöllä suosia. Samaa sukupuolta olevien avioliitossa ei ole vastaavaa pelkoa.

Tuo on mielestäni ihan pätevä vasta-argumentti. Samaa sukupuolta olevien avioliitolle on ehkä parempia perusteita kuin lähisukulaisten avioliitolle. Silti tämän asian esiin nostaminen on aiheellista, jotta tajuttaisiin seuraava: avioliittolaissa tai missään muussa laissa olevat rajoitteet eivät välttämättä ole sortavia. Pelkkä rakkaus ei riitä perustelemaan sitä, että kahdella täysi-ikäisellä ihmisellä olisi oikeus solmia avioliitto. Yhteiskunnalla on joka tapauksessa joitain rajoitteita siihen, millaisia suhteita se pitää avioliittoina. Nyt on kyse siitä, mitä avioliitto on. Voiko se olemuksensa mukaisesti olla myös samaa sukupuolta olevien liitto?

 

Luonnollinen avioliitto (real marriage)

Mutta eikö puhe ”avioliiton olemuksesta” ole harhaanjohtavaa? Samoin kuin kysymys ”Mitä avioliitto on?” Eikö avioliitto ole sitä, miksi me demokraattisessa yhteiskunnassa sen määrittelemme?

Girgis-George-Andersonin mukaan ei ole. Avioliitto ei ole pelkkä juridinen konstruktio, jonka ehtoja valtio voisi muuttaa rajattomasti. Se ei ole ”pelkkä sopimus”. Tietynlaiset seksuaaliset suhteet ovat erityisiä ja siksi niitä kutsutaan ”avioliitoiksi”. Niillä on niiden oma arvo ja rakenne, riippumatta sitä, hyväksyykö valtio ne vaiko ei. Yhteiskunnassa valitseva väärä käsitys ei tee avioliittoa tyhjäksi, jos kyseessä on todellinen avioliitto.

Tätä kohtaa lukiessani mieleeni tuli Tarantinon elokuva ”Django Unchained”. Se kertoo amerikkalaisesta mustasta orjasta nimeltä Django, joka ryhtyy palkkionmetsästäjän kanssa vapauttamaan Broomhilda -nimistä vaimoaan, joka on myyty orjaksi tuntemattomaan paikkaan. USA:n Etelävaltioiden yhteiskunta ei tunnustanut Djangon oikeutta vaimoonsa eikä Broomhildan oikeutta mieheensä. Silti Django ja Broomhilda olivat naimisissa, aviomies ja aviovaimo, riippumatta sitä, mitä yhteiskunnan lainsäädäntö heistä sanoi. Sillä ei ollut oikeutta päättää asiasta, joka oli luontainen ja edelsi yhteiskunnan sananvaltaa.

Toisaalta avioliiton nimen ja juridisen statuksen antaminen jollekin liitolle ei tee siitä avioliittoa, jos se ei täytä avioliiton luontaisia kriteereitä.

Tämä johtuu siitä, että avioliitto on oma moraalinen realiteettinsa, joka luo moraalisia velvollisuuksia ja oikeuksia, jotka eivät pohjimmiltaan riipu valtion lainsäädännöstä. Ne tulevat valtiolle ”annettuina” ja valtion lainsäädännön tehtävänä on tunnistaa ne, kunnioittaa niitä ja suojella niitä. Ne edeltävät valtiota ja sen oikeutta sääntelyyn, koska ne perustuvat ihmisluontoon, sen fysiologisiin, biologisiin ja sosiologisiin realiteetteihin. Näihin kuuluu se, että yhden miehen ja yhden naisen toisiinsa sitoutunut liitto on ihmislajin hyvinvoinnin, lisääntymisen ja sosiaalisen elämän kannalta erityinen liitto.

Girgis-Georrge-Anderson kutsuu tällaista valtiolle ”annettuna” tulevaa avioliiton käsitettä termillä ”real marriage”. Suomeksi sen voisi ehkä kääntää sanoilla ”luonnollinen avioliitto”.

Kääntämäni sitaatti artikkelista:

”Siksi, kun jotkin osavaltiot kielsivät rotujen väliset avioliitot, ne joko yrittivät estää ihmisiä solmimasta luonnollisia avioliittoja tai sitten ne eväsivät juridisen aseman noilta todellisuudessa aviollisilta suhteilta. Toisaalta, jos valtio antaisi aviollisen aseman miehelle ja hänen kahdelle parhaalle ystävälleen tai naiselle ja elottomalle esineelle, se ei tekisi heistä avioliitossa eläviä. Se pelkästään antaisi avioliiton nimen (ja jos mahdollista) juridisen avioliiton edut sellaisille asioille, jotka eivät tosiasiassa lainkaan ole avioliittoja.” (s. 251)

 

Luonnonoikeusajattelua avioliittoetiikassa

En tunne oikeustiedettä enkä siksi osaa sanoa, millaiseen oikeustieteen traditioon Girgis-George-Anderson kuuluu. Selvästi takana kuitenkin on jotain sellaista, mitä teologiassa kutsutaan ”luonnonoikeusajatteluksi”. Sen mukaan valtion tulee kunnioittaa lainsäädännössään perustavia moraalisia ja eettisiä periaatteita, koska ne nousevat siitä, millainen maailma ja ihmisluonto on.

Yhteiskunnan lainsäädäntö ei siksi ole koskaan pelkkää politiikkaa. Yhteiskunta ja sen laki ovat kyllä eri asia kuin kirkko ja sen esillä pitämä Jumalan tahto. Silti yhteiskunta löytää eräässä mielessä kirkosta riippumatta Jumalan säätämän moraalisen järjestyksen. Syynä on se, että Luoja on kirjoittanut luomisessa oikean ja väärän sekä luomakunnan rakenteeseen että ihmissydämiin.

Nykyisin kirkollisessa avioliitoa koskevassa keskustelussa muistetaan usein sanoa, että Lutherille avioliitto on yhteiskunnan eikä kirkon asia. Tämä pitää tietyssä mielessä paikkansa. Siksi Luther ei pitänyt kiinni siitä katolisesta näkemyksestä, että avioliitto on sakramentti. Siksi Lutherin avioliittokaavan mukaan avioliittoa ei solmita kirkossa vaan sen portailla. Lutherin avioliittoon vihkimisen kaavassa kirkkoon siirrytään vasta sitten, kun avioliitto on jo solmittu ja sille rukoillaan Jumalan siunausta. (Lutherin avioliittokäsityksestä, ks. Sammeli Juntunen, Sex. Teoksessa: Engaging Luther. Toim. Olli-Pekka Vainio, Whip & Stock 2010.)

Vaikka avioliitto epäilemättä on Lutherille siis ”maallisen regimentin asia”, silti Luther täysin varmasti ajatteli, että valtio ei lainsäädännöllään luo avioliittoa, vaan ”löytää” sen itselleen annettuna siitä, millainen ihmisluonto, ihmisten lisääntyminen ja ihmisyhteisön hyvä elämä on. Lutherille tämä johtuu luonnollisesti siitä, että Jumala on luonut ihmisluonnon tietynlaiseksi sekä antanut ihmiselle järjen, jonka avulla hän syntiinlankeemuksesta huolimatta kykenee havaitsemaan luonnon järjestyksen ja luomakunnan moraalisen rakenteen.

Mutta onko Luther oikeassa? Onko olemassa sellaista kuin ”real marriage” (luonnollinen avioliitto)? Vai onko avioliitossa kyse valtion juridisesta säätelystä, jota se voi tehdä esimerkiksi poistamalla avioliiton käsitteestä rajoitteen, jonka mukaan aviopuolisot eivät voi olla samaa sukupuolta?

Lutherin tai jonkun muun luonnonoikeusteologin kanta ei tietenkään käy yhteiskunnalle perusteeksi, eikä ehkä kirkollekaan. Kuitenkin kirkolle perusteeksi pitäisi käydä se, että Raamatussa sekä luomiskertomus että Jeesus vahvistavat käsityksen avioliitosta miehen ja naisen välisenä pysyvänä liittona, jossa mies ja nainen ”tulevat yhdeksi lihaksi”. Näin ollen olisi aivan oikein olettaa, että ihmisluonnon rakenteesta tosiaan juontuu sellainen asia kuin ”real marriage”, joka on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

 

Uusi tulkinta avioliitosta Jumalan luomistyön lahjana

Mutta eikö yhteiskunnan nykytilanteessa kirkonkin olisi viisautta mennä tässä asiassa Raamatun tekstien omaa intentiota vastaan ja luopua ”luonnollisen avioliiton” ideasta, jotta oikeudenmukaisuus pääsisi toteutumaan? Ehkä Raamattu on vanhentunut olettaessaan puolisoiden olevan eri sukupuolta? Emmekö voisi lähteä siitä, että avioliitto on yhteiskunnan päätettävissä oleva asia, jossa ei ole mitään luontaisesti tai jumalallisesti ”annettua”?

Nykyistä kirkollista keskustelua seurattuani minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että kirkolliset avioliittokäsityksen uudistajat eivät halua mennä niin pitkälle, että avioliiton ”annettuisuudesta” luovuttaisiin kokonaan. Siitä huolimatta, että he usein puhuvat (Lutheria mielestään seuraten) yhteiskunnan oikeudesta säätää avioliiton perusteista, heille avioliittoinstituutio yhä liittyy Jumalaan ja hänen luomistyöhönsä. Heidän mukaansa avioliitto ei loppujen lopuksi olekaan täysin sekulaari asia, josta pelkästään yhteiskunta päättäisi. Se liittyy kirkollisten avioliiton uudistajienkin mielestä Jumalan luomistyöhön. Nimittäin siihen, että luomistyössään Jumala haluaa varjella ihmistä jäämästä yksin. Hän haluaa varjella kahden ihmisen välistä kiintymystä, huolenpitoa ja sitoutuneisuutta. Kyse on syvästä ja sitoutuneesta ystävyydestä.

Jotain tällaista arkkipiispa käsittääkseni vihjasi kirkolliskokouksen avajaispuheenvuorossa pitämällään Raamatun selityksellä: Jumalan ihmisille lahjoittama kiintymys, huolenpito ja sitoutuneisuus eivät nykytietämyksen mukaan enää välttämättä liity ajatukseen avioliitosta miehen ja naisen välisenä liittona. Jeesus haluaa tulla ulos kirkon ja kristittyjen sydämen ovesta kertomaan ihmisille tämän ja siksi kolkuttaa sydämien ovilla.

Tämän tulkinnan mukaan sitoutunut ystävyys on se, mikä Jeesuksen mukaan avioliitossa on yhteiskunnalle ”annettua”; sitä mikä teologian kielellä on ”Jumalan luomistyö”. Ennen me kristityt luulimme, että Jumalan luomistyön eräs keskeinen aspekti on se, että mies ja nainen jättävät isänsä ja äitinsä ja sitoutuvat toisiinsa avioliitossa, jossa he tulevat seksissä yhdeksi lihaksi. Mutta nyt Jeesus haluaa tulla ulos tästä tulkinnasta kertomaan, että olennaista avioliiton luomisessa annetussa lahjassa onkin sitoutunut ystävyys ja tukeminen, jonka toteutumista hän haluaa siunata myös homojen ja lesbojen liitoissa. Siksi hän kehottaa kirkkoaan pelkäämättä pohtimaan sitä, mikä viisaus yhteiskunnan kehityksessä kohti sukupuolineutraalia avioliittoa piilee.

Itse olen sitä mieltä, että Jeesus ei kolkuta sydänten ovilla tätä päämäärää varten. Arkkipiispan esiin nostaman Raamatun Ilmestyskirjan kohdan sanoma on ihan muualla kuin tässä keskustelussa.

Arkkipiispa ei ole raamatuntulkinnallaan osoittanut vanhentuneeksi sitä luonnonoikeusajatteluun perustuvaa opetusta, että Jumalan ihmiskuntaa uudistavassa luomistyössä edelleen keskeistä on miehen ja naisen välinen sitoutunut sukupuolisuhde eli avioliitto.

Arkkipiispa on raamatuntulkinnassaan tässä kohden väärässä. Miksi? Siksi, että Raamatun luomiskertomus puhuu ”real marriege” -tyyppisen ajattelun puolesta. Samoin teki Jeesus, liittyessään avioliittoa koskevassa opetuksessaan luomiskertomukseen. Ilmestyskirjassa olevia Jeesuksen sanoja siitä, että hän seisoo sydämen ovella ja kolkuttaa, ei suinkaan ole tarkoitettu vastustamaan synoptisissa evankeliumeissa olevaa Jeesuksen opetusta avioliitosta.

Tietenkään avioliitto ei ole kaikki, mitä Jumala meille lahjoitti luodessaan meidät ihmisiksi.  Hän on antanut meille luomisen lahjana sellaisenkin asian kuin ystävyyden. Mutta se on eri asia kuin avioliitto.

 

4.Luonnollisen avioliiton kolme aspektia

Girgis-George-Andersonista löytyy perusteluja tälle kannalle, siitäkin huolimatta, että se ei puhu Jumalasta tai luomisesta tai teologiasta. Artikkelin mukaan avioliitto on yhteiskunnalle ”annettu” moraalinen instituutio, johon kuuluu se, että puolisot ovat eri sukupuolta keskenään.

Miksi? Heidän mukaansa sille on kolme syytä:  1) Avioliitto on kokonaisvaltainen (comprehensive) liitto (union), 2) avioliitolla on erityinen linkki lapsiin ja 3) avioliittoon kuuluvat, kahdesta edellisestä aspektista johtuen, pysyvyyden, yksiavioisuuden (monogamy) ja muut partnerit poissulkevuuden (exclusivity) normit.

 

4.1.Avioliitto on kokonaisvaltainen suhde

Girgis-George-Andersonin mukaan avioliitto eroaa jokaisesta muusta ystävyyden muodosta siinä, että se on niitä kokonaisvaltaisempi. Siihen sisältyvät elämän ja sen kaikkien voimavarojen (resourses) jakaminen, mielen ja tahdon liitto ja siis yhteinen halu liittyä yhteen. (Tätä taustaa vasten pelkkä sukujen välinen poliittinen tai taloudellinen sopimus ei voi olla ”luonnollisen avioliiton” riittävä peruste, vaikka sellaista on epäilemättä ihmisyhteisöissä harjoitettu. Jos rikas 65 -vuotias kauppias ottaa vaimokseen köyhän maanviljelijän 14 -vuotiaan tyttären, jonka hänen isänsä pakottaa liittoon saadakseen siitä suvulleen taloudellista hyötyä, niin siinä rikotaan avioliiton kokonaisvaltaisuutta vastaan, eikä se siksi ole real marriage -tyypin liitto).

Avioliitto pitää Girgis-George-Andersonin mukaan sisällään myös orgaanisen ruumiillisen liiton(organic bodily union). Ruumis on persoonan olennainen osa; ei pelkkä sielun puku, väline tai omaisuus. Ihmiset eivät ole mieliä, henkiä tai tietoisuuksia, jotka pelkästään asuttavat ruumiita. Tässä painotuksessaan Girgis-George-Anderson ja yleensäkin länsimainen juridiikka seurailee käsitykseni mukaan juutalais-kristillistä perinnettä.

Koska ruumis on persoonan olennainen aspekti, sellainen kahden ihmisen välinen liitto, joka ei sisällä orgaanista ruumiillista yhteyttä (union), ei Girgis-George-Andersonin mukaan ole kokonaisvaltainen, koska se jättää pois olennaisen osa persoonana olemista. Ruumiillinen yhteys tuo liittoon kokonaan uuden persoonallisen ulottuvuuden. Koska avioliitto on kokonaisvaltainen unio, sen osapuolten on liityttävä yhteen myös ruumiillisuutensa tasolla.

Tätä asiaa painottaakseen Girgis-George-Anderson ottaa esiin päällisin puolin aika triviaalinesimerkin: Oletetaan että Mikko ja Mikaela päättävät solmia liiton, mutta se ei perustu siihen, että he ovat sukupuoliyhteydessä ja ovat tämän suhteen uskollisia toisilleen. Sen sijaan he tekevät lupauksen liittyen tennikseen: He pelaavat tennistä, mutta eivät enää koskaan muitten kuin toistensa kanssa, kunnes kuolema heidät erottaa. Ovatko he silloin naimisissa? Eivät ole, koska heidän liittonsa ei ole organic bodily union.

Tämän hypoteettisen esimerkin voi korvata millä tahansa toiminnolla, jota Mikko ja Mikaela lupaavat harrastaa vain keskenään. Ainoastaan ruumiillinen seksuaalinen yhtymys toteuttaa sen, että he ovat kokonaisvaltaisesti ”yksi liha” ja aviossa.

 

He tulevat yhdeksi lihaksi

Tämä on ehkä artikkelin ainoa kohta, jossa Girgis-George-Anderson lipsahtaa raamatulliseen kielenkäyttöön: ”one flesh”. He eivät mene pidemmälle Raamattuun, mutta mielestäni he selittävät vaikuttavalla tavalla sitä, miksi miehen ja naisen välisessä sukupuoliyhdynnässä tosiaan toteutuu ”yhdeksi lihaksi tuleminen” syvällisemmin kuin missään muussa kahden persoonan välisessä liitossa: Ihmisruumis ei missään muussa toiminnassaan kuin lisääntymisessä tarvitse toista ihmisruumista orgaanisesti. Aineenvaihdunta, verenkierto, hengitys ja kaikki muukin toimii itsenäisesti yksilön oman ruumiin elinten voimin. Ainoastaan lisääntymisessä ihmisruumis tarvitsee toisen ihmisruumiin apua. Lisääntyäksemme biologinen rakenteemme vaatii naisen ja miehen ruumiiden yhteispeliä. Vain siinä kaksi ihmistä muodostaa biologisen toiminnon kannalta koordinoidun yksikön, eli tulee ”yhdeksi lihaksi”, yhdeksi biologiseksi kokonaisuudeksi. Miehen ja naisen ruumiit eivät pelkästään kosketa toisiaan tai hankaudu toisiaan vasten, vaan niillä on yhteinen orgaaninen suuntautuneisuus. Ei pelkkä nautinto, vaan jotain biologisesti enemmän.

Tietenkään miehen ja naisen sukupuoliyhteys ei aina toteudu lisääntymisenä. Silti tähän yhteyden muotoon kuuluu suuntautuneisuus yhteiseen biologiseen toimintaan. Girgis-George-Andersonin mukaan union kokonaisvaltaisuus on tosiasia siitä huolimatta, vaikka se ei toteutuisikaan jälkeläisinä.

Artikkeli jatkaa:

”Koska persoonien väliset liitot (union) ovat arvokkaita itsessään eivätkä pelkästään välineitä johonkin päämäärään, miehen ja vaimon välinen rakastava ruumiillinen yhdyntä on erityinen suhde, jonka olennainen osa se on, riippumatta siitä, toteutuuko hedelmöitys tai edes haetaanko sitä. Mutta kaksi miestä tai kaksi naista eivät voi saavuttaa orgaanista ruumiillista liittoa (organic bodily union), koska ei ole olemassa mitään ruumiillista päämäärää tai funktiota, jota kohden heidän ruumiinsa voivat yhdessä vaikuttaa (can coordinate), sillä lisääntyminen on ainoa vaihtoehto. Tässä on selkeä syy sille, miksi heidän yhteytensä (union) ei voi olla aviollinen, jos aviollinen merkitsee kokonaisvaltaista ja kokonaisvaltainen merkitsee, muiden aspektien ohella, ruumiillista.” (s. 255)

 

Ruumiillisuuden teologiaa

Kirkollisessa keskustelussa on mielestäni (vaikka Girgis-George-Anderson ei sitä nosta esille), otettava huomioon myös ns. ”ruumiillisuuden teologia”, käsite, joka nykyisin joskus nousee esille, ilman, että sen sisältöä on tarkemmin eksplikoitu. Mutta jos on olemassa jotain sellaista, kuin ”ruumiillisuuden teologia”, niin eikö se tarkoita muiden mahdollisten aspektien ohella myös sitä, että ihmisruumiin orgaanisesta rakenteesta saa päätellä jotain siitä, millainen Jumalan luomistyö on?

Yksi nykyajan tunnetuimmista luterilaisista teologeista, Robert Jenson, puhuu tässä yhteydessä aika  yksioikoista kieltä. Hän mukaansa jo pelkkä putkiasennuksesta saatava analogia (sheer plumbing) puhuu miehen ja naisen välisen suhteen erityisyyden puolesta: miehen ja naisen sukuelimissä on selvä vastaavuus toisiinsa. Se johtuu Jensonin mukaan luomistyöstä, ja sen perusteella miehen ja naisen sukupuolisuhde on erityinen. (Robert Jenson, Systematic Theology, vol II, 89)

Tätä argumenttia on tietenkin helppo vastustaa: homoilla ja lesboilla ruumiin ja mielen yhteispeli ei toimi samalla tavalla kuin heteroilla. Ihmiskunta on muissakin asioissa lääketieteen ja muun edistyksen ja apuvälineitten kautta päässyt eroon tällaisista biologisista tai psykologisista haitoista. Miksei siis tässäkin? Miksi homot ja lesbot eivät voisi nauttia aviollisesta seksistä ja halutessaan saada lapsia, esimerkiksi kohdunlainan tai hedelmöityshoitojen avulla?

Vastaus tietenkin riippuu siitä, miten paljon avioliiton perusteluissa lasketaan ihmislajin luontaisen orgaanisen rakenteen ja biologian varaan. Vaikka Jensonin”putkimiehen perustelu” katsottaisiinkin pätemättömäksi (mitä se mielestäni ei ole) Girgis-George-Andersonin argumentti on edelleen pätevä: naisen ja naisen tai miehen ja miehen välisestä liitosta ei millään saa ”orgaanista ruumiillista liittoa” (organic bodily union) ja tässä mielessä kokonaisvaltaista. Miehen ja naisen liitto voi olla sellainen aivan luontojaan.

 

Oliko Jeesus kannanotoissaan ”syrjivä”

Mies- tai naisparin liitto ei siis voi olla avioliitto, koska siihen ei voi sisältyä miehen ja naisen seksisuhteeseen kuuluvaa orgaanista kokonaisvaltaisuutta. Mielestäni tämän todesta ottaminen ei merkitse homojen ja lesbojen syrjimistä. Jeesuskin puhui avioliitosta miehen ja naisen pysyvänä liittona, jossa tullaan ”yhdeksi lihaksi”, luomiskertomuksen mukaisesti. Jos joku ei sellaista voi omalle kohdalleen sovittaa, hän on Jeesuksen mukaan ”avioliittoon kelpaamaton” (ks. Matt. 19:3–12)

Tällaisesta kielenkäytöstä huolimatta Jeesus ei tietääkseni syrji ketään.  Hänellä on kutsumus niillekin, jotka eivät voi solmia ruumiillista orgaanista uniota. Eikö homoseksuaalisesti suuntautunut ihminen voi saada läheisyyden tarvettaan tyydytetyksi, vaikka sen toteutuminen ei ole avioliitto? Eikö nykyinen parisuhdelaki ja jopa kirkollinen suvaitsevaisuus anna siihen mahdollisuuden?

Tai eikö jopa pelkkä ystävyys? Siinäkin voi olla läheisyyttä, vaikka siinä ei olisikaan seksiä. Miksi Daavidin ja hänen sydänystävänsä Joonatanin (jota hän Raamatun mukaan rakasti kuin omaa henkeään; 1. Sam. 18:1-4) välille on nykyajan kirkollisessa keskustelussa joskus oletettu seksisuhde? Aristoteleskin tiesi, että hyvässä ystävässä löydetään ”toinen itse”, mutta ei tarkoittanut sillä seksiä tai avioliittoa. Käykö nykyisessä kirkollisessa keskustelussa niin, että syvän ystävyyssuhteen seksuaalisuus oletetaan välttämättä, koska koko ympäröivä todellisuus on niin seksualisoitunut, että vallitsevan ajattelutavan mukaan ilman säännöllistä seksiä ei voi olla täyttä elämää?

Nykyisessä kirkollisessa keskustelussa tuntuu eräissä piireissä olevan sellainen oletus, että valtio tai kirkko kieltää avioliiton tietynlaisen seksuaalisen suuntautumisen omaavilta ihmisiltä. Girgis-George-Andersonin mukaan tämä on väärä oletus. Ei valtio tai kirkko kiellä ketään astumasta avioliittoon. Pikemminkin on niin, että joillain ihmisillä heidän elämäntilanteensa tai muut olosuhteensa  estävät heitä astumasta avioliittoon. Näin ei ole vain sellaisten ihmisten kohdalla, joiden seksuaalinen suuntautuneisuus on pelkästään homoeroottinen. Näin on myös sellaisten ihmisten kohdalla, jotka eivät kykene löytämään puolisoa. Tai jotka eivät jostain muusta syystä kykene astumaan siihen kokonaisvaltaisuuteen toisen ihmisen kanssa, joka kuuluu avioliiton olemukseen; vaikkapa jos on koko ajan huolehdittava sairaasta äidistä.

Syitä voi olla lukemattomia. Ne kaikki voivat olla traagisia. Niissä kaikissa on ajateltava ja toimittava tällaisen elämää eläviä ihmisiä tukien ja myötäeläen, ei syrjien ja sortaen.

Girgis-George-Andersonin mukaan oikea tukemisen muoto ei ole se, että avioliiton olemus yritetään muuttaa sellaiseksi, mitä se ei luonnostaan ole. Näin ollen vastaus Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja Juntusen esittämään kysymykseen siitä, mitä sukupuolineutraaliin avioliittoon siirtyminen merkitsisi lähimmäisenrakkauden kannalta (Hengellinen Kuukausilehti 5/2013, Pääkirjoitus), ei voi olla ainakaan yks’kantaan se, että se toteuttaisi lähimmäisenrakkautta paremmin kuin sellainen malli, joka perustuu luonnolliseen avioliittoon (real marriage).

Lainmuutos ei ole ratkaisu. Pikemminkin on tuettava ihmisiä, jotka Jeesuksen määritelmän perusteella joutuvat sovittamaan itseensä sen, että he ovat ”avioon kelpaamattomia”. Heitä on vastoin nykyajan ylikorostunutta seksuaalisuutta vastaan tuettava mm. sillä, että täyttä elämää on olemassa säännöllisen seksisuhteen ulkopuolellakin. Jos omaa sellaisen lahjan, että suurinta osaa vapaa-ajan energiasta ei tarvitse käyttää ”organic bodily unionin” mukanaan tuomiin kokonaisvaltaisiin velvollisuuksiin, sen ajan voi käyttää muihin hyödyllisiin asioihin: yhteisölle omistautumiseen, taiteeseen, hengellisyyteen, seikkailuun. Mahdollisuuksia on lukemattomia, mikä johtuu Luojan inhimilliseen kulttuuriin antamasta valtavasta rikkaudesta. Silti aviottomilla ihmisillä voi olla intiimiä läheisyyttä toisen ihmisten kanssa; perinteisesti sitä nimitetään ystävyydeksi. Aristoteleen mukaan ystävässä löydetään toinen itse, myös vailla seksiä.

Toisaalta, jos ihminen on vakuuttunut siitä, että homoerotiikka on hänen tapansa elää ja kokea läheisyyttä, siihenkin on nykyään yhteiskunnassa täysi mahdollisuus. Parisuhdelakihan on hyväksytty; homoerotiikka ei ole rikos. Myös luterilainen kirkkomme virallisessa linjassaan mahdollistaa jäsenilleen homoeroottisen suhteen, vaikka ei, raamatullista ja tässä artikkelissa esitetyistä syistä, ole halunnut saarnata sen puolesta, että sellainen on Jumalan tahto.

Joskus minusta tuntuu siltä, että kirkollisen homoseksuaalisuudesta käytävän keskustelun taustavoimana on kristittyjen homojen tarve saada lopullinen ja varma vakuutus siitä, että heidän käyttäytymisensä on kirkon ja lopulta Jumalan hyväksymää.

Olen sitä mieltä, että sukupuolineutraaliin avioliittolainsäädäntöön siirtyminen ei sellaista vakuutusta voi tuoda. Jumalan hyväksyntä on eri asia kuin se, mitä yhteiskunnan demokraattinen lainsäädäntö päättää. Se on jopa eri asia kuin se, mitä kirkolliskokouksen demokraattinen äänestys päättää.

Se on jotain, joka tapahtuu Jumalan ja ihmisen omantunnon välillä, Jumalan sanan kautta.

Jos jonkun kristityn homon tai lesbon omatunto on Raamatun perusteella vakuuttunut siitä, että – vastoin tähänastista 2000-vuotista kirkollis-raamatullista konsensusta – hänen eroottinen rakkautensa hänen pariinsa on Jumalan tahto ja hänen siunaamaansa, niin ainakaan minä kirkkoherrana osaa häntä vakuuttaa siitä, että asia ei niin ole. Jätän asian hänen ja Jumalan väliseksi. Siksi en myöskään torju hänen osallistumistaan seurakunnan toimintaan, vaan edistän sitä kaikilla tavoin ja kehotan muitakin seurakuntalaisia samaan. Jos Jumala tahtoo hänen mielensä muuttaa, jätän sen hänen tehtäväkseen.

Mutta se, onko hänen suhteensa samaa sukupuolta olevaan kumppaniinsa avioliitto tai siunaanko minä pappina sen sellaisena Jumalan nimissä, se on eri asia. Se on julkinen asia ja siinä on seurattava Raamatun ja järjen julkisia argumentteja, ei yksittäisen homon tai homoyhteisön tai edes yhteiskunnan tulkintoja. Siksi itselleni homoseksuaalisen avioliiton siunaaminen tai sellaiseen vihkiminen on täysi mahdottomuus.

Syy ei ole yksin uskonnollinen, vaikka on se sitäkin. Syy on se, että kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen suhde ei luontaisesti voi olla avioliitto, koska se ei ole ”orgaaninen ruumiillinen ykseys”.

Tällainen näkemys ei ole syrjivä. Tai jos on, sitten Jeesuskin oli syrjivä. Mutta hän ei syrjinyt ketään.

 

4.2.Avioliitolla on erityinen linkki lapsiin

Toiseksi Girgis-George-Andersonin mukaan avioliitto on tekemisissä lasten saamisen ja kasvattamisen kanssa.

Silti tahto kasvattaa lapsia yhdessä ei tee liitosta avioliittoa. Jos kolme munkkia sopii yhdessä huolehtivansa orvosta, he eivät muutu aviopuolisoiksi. Toisaalta myöskään lasten syntyminen ei ole avioliiton pätevyyden ehto: vastanaineet ovat aviossa jo ennen kuin heidän ensimmäinen lapsensa syntyy. Vaikka he eivät koskaan saisi lapsia, he ovat aviossa.

Kuitenkin Girgis-George-Andersonin mukaan avioliitto suuntautuu kohti lasten saamista. Syynä on se, että avioliitto on kokonaisvaltainen liitto, joka toteutuu ja uudistuu miehen ja naisen välisessä sukupuoliyhdynnässä, joka taas on ihmislajin lisääntymisakti.

Tästä huolimatta myös lapsettomat avioliitot ovat avioliittoja.

Artikkeli antaa tästä seuraavan, melko ontuvan analogian: pesäpallojoukkueen täyttymys on voittaa pelejä. Silti, vaikka se ei voittaisikaan, hyvän urheiluhengen vaaliminen ja yhteinen harjoittelu ja yhteinen pesäpallon pelaaminen on se, mikä tekee joukkueesta joukkueen, vaikka se ei koskaan voittaisi yhtään peliä. Vastaavalla tavalla avioliitto saa rakenteensa kannalta olennaisen piirteensä lisääntymisaktista, vaikka se ei toteutuisikaan lapsissa ja vanhemmuudessa. Siksi Girgis-George-Andersonin mukaan kaksi ihmistä, jotka voivat yhdistyä ruumiillisesti organic bodily union -mielessä, voivat olla aviopuolisoita, vaikka eivät koskaan saisi lapsia.

Mielestäni vertaus ontuu siksi, että se tahtomattaan vihjaa siihen, että lapseton aviopari on avioliitossaan epäonnistunut; aivan kuten voittoja saamaton pesäpallojoukkue on joukkueena olemisestaan huolimatta epäonnistunut joukkue.

Girgis-George-Andersonin tarkoitus ei kuitenkaan ole väittää mitään tällaista. Tarkoitus on sanoa, että avioliitolla on sen sisäinen, biologinen suuntautuneisuus aktiin, jonka seurauksena ihmislaji saa uusia jälkeläisiä. Vastaavalla tavalla pesäpallojoukkueella on sisäinen, urheilullinen suuntautuneisuus kohti toimintaa, jonka seurauksena pesäpallopelejä voitetaan. Miehen ja naisen välinen biologinen lisääntymisakti on avioliitossa se, mikä erottaa sen muista liitoista, samoin kun pesäpallon pelaaminen on pesäpallojoukkueessa se, mikä erottaa sen muista yhdistyksistä. Molemmissa akteissa on sisäänrakennettuna tietty päämäärä, siitä huolimatta, että se ei aina toteudu.

 

Entä hedelmättömät puolisot?

Mieleeni nousi Girgis-George-Andersonin artikkelia lukiessani seuraava vastaväite: Voiko ”suuntautuneisuus kohti lasten saamista” sittenkään olla niin olennaista avioliitolle? Voivathan perinteisenkin avioliittokäsityksen mukaan esimerkiksi kaksi hedelmällisen iän sivuuttanutta vanhusta solmia avioliiton. Heidän liittonsa ei voi edes periaatteessa suuntautua kohti yhteisten lasten saamista ja kasvattamista, mutta silti he ovat aviopuolisoita. Sama pätee mieheen ja naiseen, jotka tietävät olevansa hedelmättömiä, samoin mieheen ja naiseen, jotka ovat varmoja siitä, etteivät koskaan halua lapsia. Miksei vastaava voisi siis päteä kahteen mieheen tai kahteen naiseen?

Avioon astuessaan yksikään mies-nais -pari ei voi luvata saavansa lapsia. Avioliittolupaus ei kenenkään parin kohdalla siksi ole lupaus siitä, että lapsia hankitaan. Avioliitto astuttaessaan puolisot lupaavat rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä, pysyä yhdessä kunnes kuolema erottaa ja olla seksuaalisesti uskollisia toinen toisilleen. Nämä lupaukset tekevät avioliitosta avioliiton, ei lupaus lasten hankkimisesta.

Ja kuitenkin, avioliitolla on suuntautuneisuus kohti lasten saamista. Miksi? Siksi, että lapsia syntyy miehen ja naisen välisestä organic bodily union -liitosta. Siksi yhteiskunta on kaikissa kulttuureissa ollut erityisellä tavalla kiinnostunut juuri tällaisista liitoista. Siksi yhteiskunnat säätelevät avioliittoa erityisellä lainsäädännöllä. Ja siksi kirkko siunaa Jumalan siunauksella avioliittoja ja rukoilee niiden puolesta. Lainsäädäntö, siunaus ja rukous pätevät, vaikka lapsia ei syntyisikään. Näin täytyy olla, koska yksikään pari ei avioon astuessaan voi luvata saavansa lapsia; ei sen enempää 25-vuotisten pari kuin 65 -vuotisten pari.

Miksi naisen ja miehen liitto sitten erityisemmin ”suuntautunut kohti lapsia” enemmän kuin miehen ja miehen liitto? Siksi, että naisen ja miehen väliseen rakkauteen kuuluu ”organic bodily union”, jonka kautta lapsia maailmaan syntyy, mutta samaa sukupuolta olevien rakkauteen ei sellaista kuulu. Yhteiskunnat tietävät tämän biologisen tosiasian ja ovat siksi tehneet periaatteellisen juridisen eron avioliiton ja muitten suhteitten kanssa.

Asiaa ei ole muuttanut se, että kaikissa avioliitoissa lapsia ei edes periaatteessa voi syntyä (esimerkiksi vanhusten solmimissa). Jos haluaa, tässä voi tietysti nähdä periaatteellisen ristiriidan: hedelmällisen iän ohittaminen tai muu kyvyttömyys tai haluttomuus saada lapsia ei ole ollut avioliiton este, mutta samaa sukupuolta oleminen on ollut.

Miksi? Ehkä siksi, että jos lapsia syntyy, on luontaista ja heidän sekä yhteiskunnan kannalta hyvää, että heillä on toisiinsa sitoutuneet mies ja nainen, äiti ja isä. Hedelmättömissäkin liitoissa mies ja nainen ovat mies ja nainen, ja he sinetöivät ja uudistavat liittonsa lisääntymisaktilla, samalla kuin lapsia saavat parit. He ovat myös uskollisuudessaan ja avioliiton pysyvyydessään muille liitoille ja yhteiskunnalle esimerkki siitä, mitä avioliitto on. Syynä on heidän suhteensa kokonaisvaltaisuus, joka juontuu ihmislajin fysiologiasta; siitä huolimatta, että heidän kohdallaan organic bodily union ei toteudu lapsina.

 

Avioliitto biologisten vanhempien välillä on hyväksi heidän lapsilleen

Girgis-George-Andersonin mielestä ”parhaan saatavissa olevan sosiologisen evidenssin mukaan” lapsien hyvinvoinnin kannalta paras kasvuympäristö on heidän aviossa olevien biologisten vanhempiensa muodostama perhe. (Girgis-George-Anderson antaa viitteeksi seuraavat: The Witherspoon Institute, Marriage and the Public Good: Ten Principles 9-19 (2008); Kristin Anderson Moore et al., Marriage from a Child’s Perspective: How Does Family Structure Affect Children, and What Can We Do About It?, Child Trends Research Brief,  June 2002, at 1-2.

Heidän mukaansa tämä näkyy esimerkiksi seuraavissa lapsia koskevissa indikaattoreissa:

-       koulutus: lukutaito ja koulun päästötodistuksen saaminen

-       emotionaalinen terveys: ahdistuneisuuden taso, masennus, päihteet, itsemurha

-       seksuaalisuuden kehitys: vahva tunne identiteetistä, puberteetin alkamisajankohta, teiniraskauksien määrä, seksuaalisen hyväksikäytön määrä

-       käyttäytyminen: aggression määrä, joutuminen pidätetyksi

Girgis-George-Anderson  siteeraa Child Trends –nimisen tutkimusorganisaation, joka heidän mukaansa mukaan on poliittisesti ”vasemmalle kallellaan” (left leaning), tutkimusta vuodelta 2002:

”Tutkimus osoittaa selvästi, että perheen rakenteella on väliä lapsille ja että lapsia hyödyttää eniten sellainen rakenne, jossa perheessä on kaksi biologista vanhempaa, jotka elävät matalakonfliktisessa avioliitossa. Lapsilla yhden vanhemman perheissä, aviottomille äideille syntyneillä lapsilla ja sijaisvanhempien lapsilla tai yhdessä asuvien parisuhteiden lapsilla on suurempi riski heikkoon pärjäämiseen. – - Lasten kannalta on siis arvokasta edistää vahvoja, pysyviä avioliittoja heidän biologisten vanhempiensa välillä. – - Ei siis ole kyse pelkästään vanhempien läsnäolosta, – - vaan kahden biologisen vanhemman läsnäolosta. Se näyttää tukevan lasten kasvua.”

Nykyisessä hyvin kontroversiaalisessa tilanteessa vastakkaisten avioliittoa koskevien näkemysten kannattajat pystyvät etsimään kantansa taakse juuri sellaisia tutkimuksia kuin haluavat. Suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa sukupuolineutraalin avioliiton kannattajat ovat viimeaikoina vedonneet tutkimuksiin, joiden mukaan lasten hyvinvoinnille olennaista on rakastavien vanhempien läsnäolo eikä se, ovatko vanhemmat samaa vai eri sukupuolta keskenään.

Minun on vaikea uskoa, että nuo tutkimukset pitävät paikkaansa. Joka tapauksessa yhteiskunnallisessa ja kirkollisessa keskustelussa näitä tutkimuksia pitää arvioida kriittisesti. On tietysti otettava huomioon se, että amerikkalainen yhteiskunta on eri asia kuin suomalainen yhteiskunta. Mutta olemme me silti samaan lajiin kuuluvia.

Tällaiset tutkimukset ovat tilastollisia. On täysin mahdollista, että tietty homo- tai lesbopari kykenee tarjoamaan lapselle rakastavan kodin ja hyvän kasvuympäristön. On hyvin mahdollista, että tietty avioliitossa elävä heteropari pilaa biologisten lastensa elämän. On erittäin mahdollista, että adoptiovanhempien lapsista kasvaa tasapainoisia ja onnellisia yhteiskunnan ja kirkon jäseniä. On täysin mahdollista, että yksinhuoltaja on hyvä kasvattaja.

Kyse on siitä, millainen perheen rakenne on yleisesti ottaen lapsille hyväksi. Tähän asti yhteiskuntamme on katsonut, että periaatteessa paras malli on yhden miehen ja yhden naisen välinen rakastava ja pysyvä ja toisilleen uskollinen avioliitto. Perusidea siihen on löytynyt ihmisen lisääntymisen biologiasta, siinä yhteisölle annettuna. Lainsäädännöllä yhteiskunta on halunnut kannustaa ja tukea miehen ja naisen liiton pysyvyyttä ja aviopuolisoiden uskollisuutta. Taustana on ollut se, että koska lapset syntyvät biologisten vanhempiensa orgaanisesta yhteenliittymisestä, myös heidän suotuisan kasvunsa kannalta tuo liitto ja sen pysyvyys on hyödyllinen. Siksi avioliitolle on annettu lainsäädännössä eri asema kuin muille ihmisten yhteenliittymille: ystävyysliitoille tai taloudellisille tai poliittisille tai muille liitoille. Kirkko on itsestään selvästi kannattanut tuota mallia, koska on pitänyt sitä Jumalan luomistyössä annettuna.

Jos em. periaatteellisen ajatuksen väitetään nykyisen tiedon mukaan olevan pätemätön oletus, sille pitäisi löytää vahva konsensus tutkimuksessa, eri tieteenaloilta. Käsittääkseni sellaista ei nykyisin ole. Niinpä on perusteltua olettaa, että avioliiton periaatteellinen perustelu, joka liittyy kahteen eri sukupuoleen , on nykytietämyksen mukaan pätevä, eikä suinkaan epätieteellistä traditionalismia tai uskontoa.

 

4.3.Avioliitto on pysyvä ja eksklusiivinen muiden partnereiden suhteen

Avioliiton kolmantena tuntomerkkinä Girgis-George-Anderson mainitsee aviolliset normit eli ajallisen pysyvyyden ja muut seksipartnerit poissulkevuuden.

Molemmat johtuvat avioliiton kokonaisvaltaisuudesta. Koska puolisot ovat lupautuneet toisilleen tahdollaan rakastaa toisiaan ja liittyvät ruumiillisesti yhteen ”yhdeksi lihaksi”, he ovat liitossaan erottamattomat ajallisesti (”kunnes kuolema teidät erottaa”) ja muut partnerit poissulkevasti (”tahdotko – - olla hänelle uskollinen – -?).

Nämä aviolliset normit ovat voimassa myös ennen lasten syntymistä, samoin lapsettomissa avioliitoissa. Syynä on juuri avioliiton kokonaisvaltaisuus.

Toisaalta molemmat normit palvelevat sitä, että avioliitto on ihmislajin biologisen rakenteen vuoksi suuntautunut kohti lasten saamista. Lapsille ja heidän suotuisalle kasvulleen on nimittäin hyödyllistä se, että he kasvavat biologisten vanhempiensa perheessä ja tällä perheellä on ajallista pysyvyyttä ja se sulkee pois muut seksisuhteet. Siksi valtio kantaa huolta avioliitoista mm. säätelemällä sitä lainsäädännöllä, joka tekee avioeron hankalammaksi kuin muiden liittojen lopettamisen. Samasta syystä yhteiskunta ja kirkko ovat kannustaneet puolisoita aviolliseen uskollisuuteen.

 

5.Mitä haittaa siitä olisi heterojen avioliitoille, jos siirtyisimme sukupuolineutraalin avioliittokäsitykseen?

Suomalaisessakin keskustelussa on nostettu esiin argumentti, jonka mukaan sukupuolineutraali avioliitto tulee hyväksyä, koska siitä ei ole mitään haittaa kenellekään. Lainmuutoksen jälkeenkin suurin osa avioliitoista olisi edelleenkin heterojen liittoja. Lainmuutoksella korjattaisiin vain se vääryys, että nykyisin homot eivät pääse osallisiksi avioliiton eduista ja siunauksesta. Silti heterot voisivat olla avioliitoissaan yhtä onnellisia kuin ennenkin.

Girgis-George-Andersonissa esitetään kolme näkökohtaa sen puolesta, että em. argumentti ei ole pätevä: siirtyminen sukupuolineutraaliin avioliittokäsitykseen 1) heikentäisi avioliittoa sosiaalisena instituutiona, 2) muuttaisi vanhemmuuden käsitettä eli hämärtäisi sen ideaalin, että vanhempien tulee olla eri sukupuolta ja 3) vaarantaisi uskonnon vapauden ja moraalisen ajattelun vapauden.

 

5.1. Avioliittoinstituution heikentyminen

Girgis-George-Anderson viittaa siihen itsestään selvyyteen, että kenenkään ajattelu tai toiminta ei tapahdu tyhjiössä. Kulttuuriset ja juridiset normit vaikuttavat ajatteluumme ja toimintaamme. Juuri siksihän sukupuolineutraalin avioliiton puolustajat haluavat muuttaa yhteiskuntaa ja sen lainsäädäntöä.

Sukupuolineutraaliin avioliittoon siirtymisen jälkeen yhteiskunta ja sen lainsääntö (ja mahdollisesti myös kirkko) antaisivat meille sellaisen viestin, että avioliitossa on kyse kahden aikuisen välisestä emotionaalisesta liitosta, ei orgaanisesta ruumiillisesta liitosta, joka on periaatteessa suuntautunut kohti lasten saamista. Tähänhän arkkipiispankin kirkolliskokouksen avajaispuheenvuoro viittasi vihjatessaan, että luomistyössään Jumala halusi suojella kahden ihmisen välistä sitoutunutta ystävyyttä, jota siunaaman Jeesuskin haluaisi päästä kolkuttaessaan kristittyjen sydänten ovilla; puolisoiden sukupuolesta riippumatta.

Mutta emootiot ovat vaihtuvaisia. Siksi avioliiton tarkastelu tunteiden liittona tai ystävyysliittona varmasti heikentää ajatusta sitä, että avioliitttoinstituutioon kuluu pysyvyys.

Periaatteessa emotionaalinen ystävyysliitto voi tietysti kestää ystävien koko elämän. Silti lähes jokaisella meistä on kokemuksia ystävyydestä, joka on loppunut. Sellaisessa ei yleensä ole mitään moraalisesti väärää. Molemmat ystävät tai toinen heistä vain huomaa jossain vaiheessa, että ”aika aikaansa kutakin”. Näin voi tietysti käydä myös avioliitossa, mutta sellaisessa on jotain traagisempaa ja moraalisesti arveluttavampaa kuin ystävyyden loppumisessa.

Emotionaalinen liitto ei myöskään ole eksklusiivinen. Ystävät voivat tietysti olla ”parhaita ystäviä”, joiden välillä muut ystävät aiheuttavat mustasukkaisuutta. Silti emotionaaliseen ystävyyteen ei kuulu sellaista eksklusiivisuutta kuin avioliittoon kuuluu. Ystävyysliitossa on usein monia, ja on kaunista, jos he kaikki ovat yhtä lailla ”sydänten ja mielten liitossa” keskenään.

Jos siis avioliitosta tehdään uudistavan näkemyksen mukainen ”sydänten ja mielten liitto”, tulee yhä vaikeammaksi pitää kiinni sitä, että avioliittoon kuuluvat pysyvyyden ja eksklusiivisuuden normit ja se, että avioliitto on kahden ihmisen liitto. Jos ”sydänten ja mielten liitossa” voi olla useampia kuin kaksi henkilöä ja jos avioliitto on olemukseltaan sydänten ja mielten liitto, mitä perusteita on rajata avioliitto vain kahden väliseksi? Pelkkä demokraattinen ja oikeudellinen päätös ei riitä. Jos ei pystytä osoittamaan, että rajoitus kahteen liiton osapuoleen on asian kannalta perusteltu, on kyse useamman ihmisen välisen rakkausliiton kannattajien sorrosta. Yhteiskunnan päätöksenteon pitää heijastella sitä, millaista todellisuus on. Ja todellisuus on sellainen, että samassa ”sydänten ja mielten liitossa” voi olla useampia kuin kaksi henkilöä. Siksi, jos ”uudistava näkemys” hyväksytään, on epätasa-arvoista rajoittaa puolisoiden lukumäärä kahteen.

Tällainen ei ole absurdeilla esimerkeillä pelottelua. Jos yhteiskunnasta häviää ”luonnollisen avioliiton” idea, samalla häviävät kaikki hyvät syyt torjua polyamoriset ja muut nykyisin lainvastaisiksi koetut avioliitot.

 

5.2.Vanhemmuuden muutos

Jos sukupuolineutraali avioliittokäsitys hyväksytään, yhteiskunnasta (ja mahdollisesti kirkosta) häviää Girgis-George-Andersonin mukaan se käsitys, että lasten kannalta on suotuisinta, jos heillä on isä ja äiti. Enää ei ole instanssia, joka sanoisi, että miehen ja naisen komplementäärisyys on hyväksi sille, että lapsista kasvaa terveitä miehiä ja naisia.

Olen havainnut suomalaisessa keskustelussa mielipiteitä, joiden mukaan tällainen muutos olisi suotavaa. Taustalla on ajattelu, jonka mukaan koko sukupuolittunut todellisuuskäsitys on haitaksi. Ihmiset eivät ole missään perustavassa mielessä miehiä ja naisia, vaan ihmisiä. On päästävä ajatteluun, jonka mukaan ihmisellä on oikeus itse valita persoonaansa piirteitä sekä perinteisestä miehen roolista että perinteisestä naisen roolista. Tähän päästään luomalla uusi ihmisyys, joka ei ole sukupuolittunut.

Kyseessä on poliittis-ideologinen väite, jota kuitenkin yritetään ajaa läpi ”tieteellisenä” ajatteluna, siitä huolimatta, että empiiristen tutkimusten kannalta asia on täysin levällään.

Kyseisen ideologisen päämäärän kannalta sukupuolineutraali avioliitto on varmasti oikea ratkaisu. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että päämäärä ei ole hyvä. Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ihminen ei ole täysi ihminen, jos häivytetään pois se, että me olemme luodut miehiksi ja naisiksi. Molemmilla sukupuolilla ja niiden komplementäärisyydellä on tärkeä tehtävänsä siinä, että toteutamme sitä Jumalan kuvallisuutta, joksi ihmiskunta on miehinä ja naisina luotu.

Isän ja äidin ideaalista luopuminen heikentää lasten mahdollisuuksia oppia arvostamaan tätä Jumalan luomistyöstä johtuvaa sukupuolten välistä komplementäärisyyttä.

Girgis-George-Anderson ei käsittele tätä teemaa Raamatun tai teologian avulla. Sen sijaan se vetoaa em. sosiologisiin tutkimuksiin, joiden mukaan lasten kehityksen kannalta on tilastollisesti suotuisinta, jos heillä on vanhempina kaksi eri sukupuolta olevaa biologista vanhempaa, jotka ovat aviossa keskenään.

 

5.3. Uskonnonvapaus ja moraalisen ajattelun vapaus vaarantuvat

Girgis-George-Andersonin mukaan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin siirtyminen merkitsisi sitä, että valtio ei enää pidä conjugal view -käsitystä pätevänä. Tästä seuraa, että yhteiskunnan silmissä conjugal view - näkemyksen kannattajista tulee väistämättä tekopyhiä hurskastelijoita, jotka tekevät ihmisten välille perusteettomia ja vihamielisiä erotteluja.

Tästä on jo nähtävissä esimerkkejä. Amerikkalainen katolinen avustusjärjestö Catholic Charities pakotettiin luopumaan adoptiopalvelustaan, koska se ei periaatteidensa vuoksi suostunut välittämään lapsia samaa sukupuolta oleville pareille. Suomessa eräiltä lähetysjärjestöiltä on evätty kolehteja siksi, että niiden opetus homoseksuaalisuudesta on päättäjien mukaan homoja syrjivää. Timo Soinia syytettiin väkivallan lietsomisesta, kun hän osallistui Ranskassa rauhanomaiseen mielenosoitukseen, jossa vastustettiin sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Jos avioliitto määritellään juridisesti uudelleen, sukupuolineutraaliksi, sen seurauksena em. kaltaiset tapaukset lisääntyvät. Sitä, mitä jokainen yhteiskunta on tähän asti ajatellut avioliitosta, että se on naisen ja miehen välinen liitto, siitä tulee julkisessa ajattelussa, päätöksenteossa ja yhteiskunnan toiminnassa ilkeämielisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, kiihkoilua ja vihapuhetta.

Seurauksena on ennen pitkää se, että lasten päivähoidossa ja koulussa ei enää voi puhua isistä ja äideistä. Taustalla näissä käsitteissähän on ajatus vanhemmuuteen kuluvasta sukupuolten komplementaarisuudesta, ja sehän taas on vanhentunut ja perusteeton oletus, joka johtuu pahantahtoisuudesta tai tietämättömyydestä, eikä lapsille voi sellaista opettaa edes rivien välissä.

Ei siis ole järkevää ajatella, että sukupuolineutraalin avioliittokäsityksen hyväksyminen ei haittaisi enemmistön avioliittoja. Lain muuttamisella on koko yhteiskuntaa ja nykyistä avioliittoinstituutiota ajatellen erittäin syvällisiä seurauksia. Olen varma siitä, että läheskään kaikki ”tasa-arvoisen avioliiton” kannattajat eivät ole miettineet sitä, millaisesta muutoksesta on kyse.

 

6.Eikö lainmuutos tekisi homojen liitoista entistä uskollisempia ja pysyvämpiä?

Monet periaatteessa perinteisen avioliittoetiikan kannattajat ovat sitä mieltä, että sukupuolineutraaliin avioliittokäsitykseen siirtyminen olisi kirkonkin kannalta oikein. Sellainen näet tekisi homoyhteisön nykyistä vahvemmin osalliseksi avioliiton hyvistä, Jumalan tahtomista normeista: uskollisuudesta ja pysyvyydestä. Ne voivat toteutua homo- ja lesbosuhteissa ja on hyvä vahvistaa niitä antamalla homoille ja lesboille oikeus solmia kirkollinen avioliitto ”Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa.”

Girgis-George-Andersonin mukaan sukupuolineutraaliin avioliitoon ei siirtyminen kuitenkaan luultavasti lisäisi aviollisen uskollisuuden ja liiton pysyvyyden normeja homoyhteisössä eikä ihmisyhteisössä yleensäkään.

Lainmuutoksen jälkeen avioliitto ei enää olisi ”organic bodily union”, joka on periaatteessa suuntautunut kohti lasten saamista. Siksi muutos poistaisi avioliiton käsitteestä rationaaliset  perusteet sille, miksi avioliiton pitäisi olla pysyvä ja muut partnerit poissulkeva. Ihmisillä on taipumusta noudattaa joitain normeja paremmin, jos niillä on rationaaliset perusteet. Jos nuo perusteet poistuvat, itse normin seuraaminenkin vähenee.

Tietenkin mahdollisen lain muutoksen jälkeenkin on olemassa homopareja, jotka pitävät avioliiton normeista kiinni. Mutta on hyviä syitä olettaa, että yleisenä trendinä tuo ei tulisi olemaan.

Girgis-George-Andersonin mukaan ainakaan USA:n homoyhteisö ei kannata sukupuolineutraalia avioliittoa siksi, että se lisäisi uskollisuuden ja pysyvyyden normeja homojen liitoissa tai yhteiskunnassa yleensäkään. Sellaisiakin näkemyksiä toki esiintyy, mutta ne ovat selvänä vähemmistönä. Enemmistö muutoksen puolesta taistelevista ajattelee, että lainmuutoksesta on hyötyä, koska se romuttaa sisältä päin avioliittoinstituution ja sen normit eli pysyvyyden ja aviollisen uskollisuuden.

Seuraavassa käännöksiä muutamista sitaateista Girgis-George-Andersonista. Ensimmäinen on Andrew Sullivanilta:

Samaa sukupuolta olevien liitot ruumiillistavat usein ystävyyden hyveitä paremmin  kuin perinteiset avioliitot; ja toisinaan mieshomojen liitoissa keskinäisen sopimuksen avoimuus tekee niistä kykenevämpiä selviytymään kuin mitä heteroseksuaaliset liitot ovat. – - Kahden miehen välisessä liitossa on luultavasti enemmän ymmärtämystä suhteen ulkopuolisille purkautumisteille (outlet) kuin miehen ja naisen välisessä liitossa. – - Jokin homosuhteen välttämättömässä rehellisyydessä, sen mukautuvaisuudessa (flexibility) ja tasa-arvoisuudessa voisi epäilemättä auttaa vahvistaman ja muovaamaan paremmiksi (inform) monia heteroseksuaalisia liittoja.(Andrew Sullivan, Virtually Normal: An Argument about Homosexuality 202-03 (1996). Girgis-George-Andersonin (s. 277) mukaan “avoimuus” ja “mukautuvaisuus” ovat Sullivanin artikkelissa eufemismeja seksuaaliselle uskottomuudelle.

Toinen lainaus on Victoria Brownright -nimiseltä homoliittojen puolestapuhujalta:

[Georg W.] Bush on oikeassa – - väittäessään että avioliiton salliminen samaa sukupuolta oleville heikentää avioliiton instituutiota. Aivan varmasti se aiheuttaakin tämän ja näin se tekee avioliitosta paljon paremman käsitteen kuin mitä se on aiemmin ollut. (Victoria A. Brownrigth, Something Borrowed, Something Blue: Is Marriage Right for Queers?, in I Do / I Don’t: Queers on Mariage 53, 58-59 (Greg Wharton & Ian Philips eds., 2004))

Professori Ellen Willis kirjoittaa:

”Oikeudellisen aseman antaminen homoseksuaalisille suhteille tuo mukanaan implisiittisen kapinan [avioliiton] instituutioon, sen sydämeen.” (Ellen Willis, Can Mariage be Saved? A Forum. The Nation, July 5, 2004, at 16, 16.)

Näissä kaikissa lainauksissa ideana on se, että sukupuolineutraali avioliittolaki romuttaa avioliittoinstituutiosta siihen tähän asti kuuluneet pysyvyyden ja aviollisen uskollisuuden normit, ja se on hyvä asia.

Meikäläistä keskustelua laajemmassa mittakaavassa ajateltuna on siis aihetta olettaa, että suomalainen kirkollinen toive siitä, että sukupuolineutraali avioliitto levittäisi Jumalan tahtomia normeja homojen ja lesbojen yhteisöihin, on kaunis mutta kovin sinisilmäinen.

Tällä en halua halventaa kenenkään homo- tai lesboparin sitoutunutta parisuhdetta. Sellaisia epäilemättä on paljonkin, ja se on kunnioitettavaa. Silti, jos asiaa käsitellään yleisemmällä tasolla, on epätodennäköistä, että homojen ja lesbojen parisuhteitten juridinen tai kirkollinen hyväksyminen avioliitoiksi tekee avioliiton pysyvyydestä ja aviollisesta uskollisuudesta yhteiskunnassamme nousevan trendin, sitä en millään voi uskoa. Girgis-George-Anderson viittaa nimittäin luotettavan tuntuisiin tilastollisiin tutkimuksiin, joiden mukaan liiton pysyvyys ja seksuaalinen uskollisuus on homoparien keskuudessa huomattavasti harvinaisempaa kuin heteropareilla.

1990 –luvulla Britanniassa tehdyn 5000 miestä käsittävän tutkimuksen mukaan viiden vuoden aikana heteroseksuaalisesti suuntautuneilla miehillä mediaani seksipartnereiden määrässä oli kaksi. Bi-seksuaalisesti suuntautuneilla se oli seitsemän ja  homoseksuaalisesti suuntautuneilla kymmenen. C.H. Mercer at al., Behaviorally bisexual men as a bridge population for HIV and sexually transmitted infections? Evidence from a national propability survey. 20 int´l J. STD & Aids 87, 88 (2009).  USA:ssa tehdyn tutkimuksen mukaan keskimääräinen seksipartnereiden määrä itsensä homoiksi tai bi-seksuaaleiksi identifioivien miesten keskuudessa oli yli 2,5-kertainen verrattuna heteroseksuaalisten miesten seksipartnereiden määrän keskiarvoon.  Edward O. Lauman et al. The Social Organization of Sexuality: Sexual Practices in the United States 314-16 (1994). 1980-luvulla USA:laiset professorit David McWhirter ja Andrew Mattison (itsekin parisuhteessa) tekivät tutkimuksen, jonka tarkoituksena oli osoittaa, että perinteinen käsitys homoparien seksuaalisen uskollisuuden puutteesta oli virheellinen. He tutkivat 156 homoparin seksuaalista käyttäytymistä. Parien suhde oli kestänyt yhdestä kolmeenkymmeneen seitsemään vuoteen. Yli 60 % oli astunut suhteeseen odottaen toisiltaan uskollisuutta, mutta yksikään ei ollut pysynyt seksuaalisesti uskollisena yli viittä vuotta. David P. McWhirter & Andrew M. Mattison, The Male Couple: How Relationships Develop 252-53 (1984)).

Usein kuulee väitettävän, että tällainen johtuu siitä, että yhteiskunta tai kirkko ei ole sallinut samaa sukupuolta oleville avioliittoa. Luulisin kuitenkin, että suurempana syynä on se, mitä Andrew Sullivan nimittää edellä siteeratussa artikkelissaan homosuhteeseen kuuluvaksi ”sopimuksen avoimuudeksi”, ”rehellisyydeksi” ja ”mukautuvaisuudeksi”.

 

7. Eikö homoseksuaalisille parisuhteille pitäisi antaa avioliittoon kuuluvat juridiset edut eli tehdä niistä avioliittoja?

Amerikkalaisessa keskustelussa on nostettu esiin se, että homopareille pitää antaa samat juridiset oikeudet kuin mitä aviossa olevilla pareilla on: perimäoikeus, sama kohtelu verotuksessa ja oikeus olla lähin omainen sairaanhoitoon liittyvissä asioissa.

Suomalaisen keskustelun kannalta tämä kysymys on käsittääkseni jo ohitettu. Eikö parisuhdelaki ole jo antanut kaikki nämä oikeudet samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen liittyneille?

Olennaista sukupuolineutraalista avioliitosta käytävän keskustelun kannalta on kuitenkin edelleen seuraava Girgis-George-Andersonin esiin nostama seikka: näiden etujen myöntäminen ei tee liitosta avioliittoa. Voitaisiinhan tällaiset edut myöntää myös muille keskenään asuville pareille, kuin sellaisille, jotka ovat seksuaalisessa suhteessa toistensa kanssa. Kahden samassa taloudessa asuvan vanhapiikasisaren tai vanhapoikaveljesten oikeusturvan kannalta saattaisi olla aivan oikein, että he saisivat halutessaan samat verotukselliset edut kuin mitä rekisteröidyssä parisuhteessa eläville kuuluu. Mutta ei se tekisi heistä keskenään aviopuolisoita.

Girgis-George-Andersonilla ei ole mitään sitä vastaan, että homo- tai lesboparille annetaan samoja juridisia oikeuksia kuin mitä aviopareille on annettu. Tai vanhapoika- tai vanhapiikasisaruksille. Artikkelin tarkoituksena on sanoa, että tällaisten juridisten oikeuksien antaminen ei tee suhteesta avioliittoa.

Siksi, se, että Suomessa samaa sukupuolta olevien parisuhteelle annettu perimäoikeus tai muut avioliittoon kuuluvat juridiset oikeudet eivät tee siitä ”melkein avioliittoa”, jolle pitäisi enää antaa valtion taholta viimeinen silaus eli nimi. Uusi nimitys tai sen taustalla oleva yhteiskunnan päätös eivät tee avioliittoa sellaisesta liitosta, joka ei sitä luonnostaan ole.

Jos siis samaa sukupuolta olevien parisuhteessa on koettu olevan sellaisia juridisia vikoja, että ne syrjivät perusteetta samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen astuneita kansalaisia, sellaisia vikoja on korjattava. Mutta se on tehtävä nykyistä parisuhdelakia muuttamalla, avioliittolakiin kajoamatta.

Miksi? Koska samaa sukupuolta olevien parisuhde, vaikka se olisi juridisesti tunnustettu miten pitkälle tahansa, on ihan eri asia kuin avioliitto. Asia ei tästä muuksi muutu sillä, että yhteiskunta muuttaa avioliiton määritelmäänsä; ei edes kirkon myötävaikutuksella.

Sillä avioliitto on jotain ihmisyydelle ja yhteiskunnalle ja kirkolle ”annettua”, niiden päätäntävallan ylittävää Jumalan luomistyötä.