Sanan elopäivät 2013

Saarna Sanan elopäivillä Kerimäellä 11.8.2013

Room. 3:21-28

On olemassa sanonta että ”paha pappi saarnaa itsestään”. Siksi olen yrittänyt välttää itsestäni saarnaamista. Mutta kun rupesin valmistelemaan tätä Sanan elopäivien saarnaa ja näin mitkä ovat tämän sunnuntain tekstit, niin totesin että nyt minun on kyllä pakko saarnata itsestäni. Nimittäin siksi, että tämän päivän epistolateksti, Room 3:21–28, on oman elämäni ehkä tärkein raamatunteksti. Siksi en puhu fariseuksesta ja publikaanista temppelissä, vaan saarnaan Roomalaiskirjeen kolmannesta luvusta, oman kokemukseni läpi.

Se, mistä nyt kerron, tapahtui talvella 1980. Olin 15 –vuotias, edellisenä kesänä rippileirillä uskoon tullut nuori. Olin syksyllä ruvennut lukemaan Paavalin Roomalaiskirjettä, huolellisesti ja hyvän kommentaarin avulla (Öivind Andersen, Uskosta uskoon).

Olin päässyt tekstin alusta sen kolmannen luvun puoliväliin. Lukiessani olin tullut luku luvulta yhä  epätoivoisemmaksi. Paavali oli ensin tutkinut pakanakansojen tilaa Jumalan edessä: syntiä. Ja sitten juutalaisen kansan tilaa: vielä enemmän syntiä. Ja johtopäätökseksi oli tullut: kaikki, niin juutalaiset kuin muutkin kansat, ovat synnin vallassa. Ihmiskunnan tila on niin vakava, että edes tiukka päätös noudattaa Jumalan lakia ei voi auttaa ketään ihmistä oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa.

Paavalin sanoin:  ”Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on tuoda synnin tunto” (Room. 3: 20).

Jos tämän lukee ja omaksuu sydämeensä sellaisena kuin se on tarkoitettu, niin siitä seuraa epätoivo. Näin minulle kävi. Totesin, että eihän minulla ole mitään mahdollisuuksia kelvata Jumalalle.

Olin tullut uskoon, ja siksi kuvittelin, että olen muuttunut aika hyväksi ihmiseksi, ehkä jopa paremmaksi kuin jotkut muut. Olinhan yrittänyt pyhittyä. Mutta nyt kaikki riisuttiin pois. Jumalan edessä uskovaisuuteni oli vain itsekästä pätemistä ja kuvittelua. Enkä pystyisi parempaan.

Meinasin jo heittää koko kristinuskon sikseen. Tai ainakin minusta tuntui siltä, että niin minun pitäisi rehellisyyden nimissä tehdä. Eihän minusta edes Jumalan oman lain avulla saisi hänelle kelpaavaa.

Jouduin syvään masennukseen, josta en nähnyt mitään poispääsyä. Sitä kesti useita päiviä. Luin kuitenkin Roomalaiskirjettä eteenpäin. Tulin kolmannen luvun jakeeseen 21, josta tämän päivän epistolateksti alkaa:

”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia” (Room 3:21).

Tai sama uudessa käännöksessä:

”Jumala on laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat.”

Tästä Jumalan sanan lauseesta puhkesi epätoivooni toivon lähde. Ensin se oli niin niukka, että siitä korkeintaan tihkui vettä. Mutta pitäydyin silti noissa sanoissa ja niiden lupauksessa minulle. Olin lukenut siitä kommentaarista, että kristityn usko on vahvimmillaan silloin, kun sillä ei ole mitään muuta kuin konkreettinen Raamatun sana, johon se pitäytyy vastakkaisista tuntemuksista huolimatta. Muutamassa päivässä sanoista aukesi aukesi puro; ja sitten kokonainen armon joki. Vähitellen se nosti minut pinnalle, kellumaan Jumalan armon varassa, hänen virtansa vietäväksi. Ja tähän asti se joki on minut tuonut.

Miksi noin? Mitä erityistä tuossa Room 3:21 lauseessa on?

Siinä sanotaan, että ”Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu ilman lakia.” Jumalan vanhurskaus tarkoittaa Jumalalle kelpaamista. Siis suomeksi: Jumalalle kelpaaminen, se miten ihminen voi olla Jumalan hyväksymä, se on nytten tehty meille tiettäväksi ilman lakia. Ennen ihmiset joutuivat yrittämään Jumalalle kelpaamista hänen lakinsa mukaan elämällä. Mutta nyt Jumala on ilmoittanut uuden tien hänelle kelpaamiseen, ilman mitään lakia, ilman mitään vaatimuksia, jotka minun pitäisi täyttää!

Ja juuri siinä oli se puro armon lähteestä. Minä olin itse Jumalan lain eli Jumalan pyhän tahdon valossa mahdoton tapaus. Mutta nyt tässä lukikin, että Jumalalle kelpaaminen on ilmoitettu ilman mitään lakia, joka pitäisi täyttää!

Jos asia tosiaan on näin, silloinhan minullakin olisi mahdollisuus. Jos se ei olisikaan kiinni mistään käskyjen pitämisen ehdoista!

Eikö minun siis tarvitsekaan olla pyhittynyt?! Eikö Jumalalle kelpaaminen olekaan kiinni siitä, miten tarkasti tottelen häntä? – Jos ei, niin sittenhän minullakin on mahdollisuus!

Luin innoissani eteenpäin, vain vähän kerrassaan, sillä jokainen sana tuntui olevan niin täynnä asiaa, että sen omaksuminen vaati miettimistä ja sydämeen painamista, että se tosiaan uppoaisi sinne ja juottaisi läkähtyneen henkeni.

” Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta.” (Room 3:22)

Nyt Paavali siis kertoo, millainen on tuo Jumalalle kelpaaminen, joka on tehty tiettäväksi Jumalan laista riippumatta.

Se vanhurskaus tulee ihmiseen, kun hän uskoo Jeesukseen Kristukseen. Ja se tulee jokaiselle, joka uskoo, ihan erotuksetta kaikille.

Nyt aloin innostua yhä enemmän. Jumalalle kelpaamiseen ei siis tarvita muuta kuin että uskoo Jeesukseen. Ja kun uskoo, saa omakseen koko Jumalalle kelpaamisen kaikkineen, ilman mitään eroa kaikkein parhaaseen pyhimykseen.

Miksi Paavali sanoo, että se Jumalan vanhurskaus tulee a) kaikkiin ja b) kaikille, jotka uskovat? (Tämä näkyy vain kreikankielisesä alkutekstissä ja v. 1938 käännöksessä. V. 1992 käännöksessä se on häivytetty). Siksi, että Jumalalle kelpaamisessa on kaksi aspektia, kaksi näkökulmaa samaan asiaan. Ensimmäinen näkökulma vanhurskauttamiseen on se, että Jumalan vanhurskaus tulee kaikille, jotka uskovat. Tuo sijamuoto –lle (eli allatiivi) viittaa siihen, että kun ihminen uskoo, Jumala lukee hänen hyväkseen, hänen ”tililleen” Jumalalle kelpaamisen. Ihminen ei itsessään muutu Jumalan käskyt täyttäväksi, mutta hänen hyväkseen luetaan toisen, Jeesuksen ansiot ja Jumalalle kelpaaminen. Sitä tarkoittaa, että Jumalan vanhurskaus tulee kaikille, jotka uskovat.

Toinen näkökulma on se, että Jumalan vanhurskaus tulee kaikkiin, jotka uskovat. Tuo sijamuoto –iin (eli illatiivi), se tarkoittaa sitä, että kun ihminen uskoo Jeesukseen, Jeesus tulee mystisellä tavalla asumaan hänen sydämeensä. Jeesus itse on se vanhurskaus, se Jumalalle kelpaavuus, jonka vuoksi Jumala katsoo meidät vanhurskaiksi. Hän on omalla verellään sovittanut meidät Jumalan kanssa. Usko merkitsee sitä, että ihmisen sydän ja ihmisen henki yhdistyvät Jeesuksen ja hänessä olevan sovituksen kanssa. Tätä tarkoittaa, että Jumalan vanhurskaus tulee kaikkiin, jotka uskovat. Ei siinä omaa pyhitystä tarvita. Kristus riittää.

Tässä oli 15-vuotiaan Sammeli Juntusen mahdollisuus elää Jumalan kasvojen edessä varmana hänen pysyvästä rakkaudestaan. Ja sama se on myös 49 -vuotiaalle kirkkoherralle nimeltä Sammeli Juntunen.  Se on usko Kristukseen. Yksinkertaisesti se ja vain se tekee meistä vanhurskaita Jumalan kasvojen edessä.

Jumalan lakiin tai moraaliin tai pyhitykseen perustuva kelvollisuus saattaa riittää muitten ihmisten ja yhteiskunnan edessä. Mutta sen varassa ei kestä Jumalan edessä.

Onneksi ei tarvitsekaan. Jumalan edessä asiat ovat paljon levollisemmin ja vapaammin. Kun uskoo Jeesukseen ja hänen ristin vereensä, niin silloin jokaiselle ja jokaiseen, joka uskoo, tulee Jumalan vanhurskaus.

Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.