Haastettu kirkko toisena adventtina

Alkuhartaus kirkkovaltuuston kokouksessa 11.12.12

Sammeli Juntunen

Adventti -sana tulee latinan sanoista adventus Domini, mikä tarkoittaa Herran tulemista.

Niin kuin tiedämme, adventteja on neljä. Ne kuvailevat eri puolilta sitä, miten Herra Jeesus tulee luoksemme. Ensimmäinen adventti, joka oli toissa sunnuntaina, on ns. nöyryyyden adventti. Sen ideana on, että emme loukkaantuisi siihen, kuinka nöyrä ja vaatimaton Jeesus on.

Toinen adventti on ns. kunnian adventti. Sen ideana on se, että tuo nöyrä Jeesus tulee kerran takaisin maailmaan valtavassa jumalallisessa kunniassa.

Sitten on kolmas adventti. Sen nimityksenä on hengellinen adventti. Se muistuttaa, että Jeesus tulee luoksemme hengellisellä tavalla, kun kuulemme hänestä, kun uskomme, kun rukoilemme, kun luemme Raamattua. Ja sitten on neljäs adventti. Sen aiheena on se, kuinka neitsyt Maria odotti Jeesus-lasta. Herra tuli ihmiskunnan luokse syntymällä itse ihmiseksi neitsyt Mariasta.

Mutta puhutaan nyt toisesta adventista, kunnian adventista. Se kertoo, että tämä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme, se loppuu kerran. Siksi elämää ei kannata rakentaa maallisen hyvinvoinnin varaan. Pitää etsiä kestävää perustusta elämälle. Sen löytää vain Jumalasta.

Jeesuksen kuvauksen mukaan aika monet ihmiset eivät uskalla tai halua turvautua Jumalaan elämän perustana. Sen näkee siitä, että kun maailmanloppu on alkamassa, he järkyttyvät: nyt meiltä viedään se, minkä varassa olemme eläneet.

"Auringossa, kuussa ja tähdissä näkyy merkkejä. Meren aallot pauhaavat jylisten, ja maan päällä ovat kansat ahdistuksen ja epätoivon vallassa. Kaikki lamaantuvat pelosta   odottaessaan sitä, mikä on kohtaava ihmiskuntaa, sillä taivaiden voimat järkkyvät.”

Matteuksen evankeliumi jatkaa:

"Ja silloin Ihmisen Pojan merkki näkyy taivaalla, ja silloin kaikki maan sukukunnat   parkuvat; ja he näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suurella voimalla ja kirkkaudella." (Matt 24)

Miksi kaikki maan sukukunnat parkuvat nähdessään Jeesuksen tulevan takaisin? Siksi, että he ovat  tietoisesti kieltäneet mielestään se, että Jeesus on Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja. Ja kuitenkin he muistelevat, että joskus heille on sellaista opetettu, että on olemassa tällainen Jeesus, joka nousi kuolleista. Ja että hän puhui juuri näistä tapahtumista, vaikka he olivat aktiivisesti unohtaneet ne puheet. Ja juuri nyt ne alkavatkin tapahtua. Silloin he tajuavat: Olenkin laskelmoinut väärin! Jeesus onkin totta!

Juuri nyt Suomessa näyttää siltä, että kuljemme kohti tämän toteutumista. Suomalaisten usko kristinuskon opetuksiin vähenee lähes romahdusmaisesti. Uusimman tilastollisen tutkimuksen eli kirkon nelivuotiskertomuksen Haastettu kirkko mukaan esimerkiksi suomalaisten usko siihen, että Jeesus on noussut kuolleista, se on vähentynyt 20 % pelkästään viimeisten neljän vuoden aikana. Vielä vuonna 2007 yli 40 % uskoi, että Jeesus on noussut kuolleista. Nykyisin enää vähän yli 20 % uskoo näin. Sama pätee, jos kysytään, että uskotko Jeesuksen olevan Jumalan Poika tai syntien sovittaja.

Nykyajan trendinä on se, että ei Jeesus oikeasti ole se, mitä hänestä kirkoissa opetetaan. Hän on vain joittenkin ihmisten tapa puhua henkisistä arvoista. Mutta ei mikään Jumalan Poika, vielä vähemmän ihmiskunnan Vapahtaja. Onpahan vaan yksi uskonnon perustaja.

On hyvin ymmärrettävää, että kun näin ajattelevien ihmisten silmien edessä kerran alkavatkin tapahtua Jeesuksen ennustamat maailmanlopun merkit, niin silloin ”kaikki maan sukukunnat parkuvat”. He eivät haluaisi, että Jumalaa on olemassa. He eivät haluaisi, että Jeesus on Jumalan Poika. Ja nyt kaikki käykin niin kuin hän itse ennalta sanoi!

                                            *                    *                    *

Minusta on ollut ikävää kuulla ja lukea, miten osa kirkkomme johdosta on suhtautunut tuohon mainittuun tutkimukseen Haastettu kirkko. Ihan kuin he eivät ottaisi todesta sitä, että kirkko on vakavasti haastettu.

Esim. piispa Kalliala on sanonut julkisuudessa (mm. kirkolliskokouksessa) siihen suuntaan, että ei se ole niin vakavaa, mitä mainittu tutkimus kertoo suomalaisten vastauksista sen kysymyksiin. Teologisesti olennaista on hänen mukaansa se, että edelleen suomalaiset arvostavat diakoniatyötä eli köyhien ja syrjäytyneiden avustamista. Muistaakseni jopa 80% pitää niitä tärkeinä. Kallialan mukaan se kertoo siitä, että suomalaiset ovat edelleen hyvin luterilaisia. Pitihän Luther juuri rakkautta ja heikkojen auttamista tärkeänä. Ne ovat uskon seurausta, sen näkyvä osa.

Silti on ihan puppua väittää, että se kertoo kansan luterilaisuudesta, kun diakoniaa arvostetaan, mutta ei uskota Jeesukseen kuolleista herätettynä Jumalan Poikana. Luterilaisen teologian mukaan hyvillä töillä ei ole mitään arvoa Jumalan edessä, jos ne eivät nouse sydämen uskosta Jeesukseen.

Toinen mielestäni epäilyttävä tulkinta nelivuotiskertomuksesta tulee arkkipiispa Kari Mäkiseltä. 29.11.2012 Kotimaa-lehdessä oli hänen haastattelunsa. Siinä Mäkinen sanoi, että Kirkon tutkimuskeskuksen mainitussa tutkimuksessa käytettämien kysymysten taustalla oleva ajatusmalli on kriisissä: ”Mikä on se oletus kristityn mallista, joka kysymysten takaa löytyy? Siinä painottuu aktiivinen osallistuminen ja tiiviiseen muotoon puristettujen uskonlauseiden hyväksyminen. Suomalaisen kristillisyyden tilaa on kauan päätelty siitä, että on paljon osallistumista ja moni sanoo uskovansa oppilauseisiin.” Se on kuulemma vanhentunut näkemys. Sen tilalle Mäkinen kaipaa mm. verkostoitumista, läsnäoloa ja vuorovaikutukseen hakeutumista.

Verkostoituminen, läsnäolo ja vuorovaikutus ovat toki hyviä asioita. Silti minusta näyttää siltä, että arkkipiispa ei halua tunnustaa tosiasioita. Ja se on vakavaa. Sillä tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, niin kuin eräs presidenttimme aikoinaan sanoi.

Eikä siinä ole mitään vanhentunutta, jos päättelee erään teologisesti huonon suuntauksen siitä, että suomalaiset eivät enää juurikaan usko Jeesuksen nousseen kuolleista. Jos neljässä vuodessa on tosiaan vähentynyt 20 %  ”Kyllä” vastaus siihen, kun kysytään, että uskotko Jeesuksen nousseen kuolleista, niin kyllä se kertoo aika paljon suomalaisten kristillisyydestä ja kirkkomme tilasta ja sen kohtaamasta haasteesta.

Ei usko Jeesuksen ylösnousemukseen ole pelkkää ”oppilauseisiin” uskomista. Se on uskoa Jeesukseen itseensä. Hän on se Ylösnoussut. Ylösnousemuksellaan hän voitti synnin ja kuoleman. Hän on minun Vapahtajani juuri siksi, että Jumala herätti hänet kuolleista. Jos ihminen ei usko Jeesuksen nousseen kuolleista, hänellä ei ole Vapahtajaa.

Jos ihminen vastaa rehelliseen kysymykseen ”Uskotko Jeesuksen nousseen kuolleista” rehellisesti, että ”En usko”, niin ei hänestä sen jälkeen pidä väkisin tehdä kristittyä tai edes luterilaista. Ei siinä auta vedota siihen, että hän kuitenkin arvostaa köyhien auttamista. Arvostavathan monet ateistitkin sitä. Kyllä se vaan kertoo siitä, että kirkko on vakavasti haastettu ja että suomalaiset ovat kovaa vauhtia luopumassa kristinuskosta ja Jeesuksesta. Se kertoo siitä, että suurin osa kirkkomme jäseniä ovat vain nimellisesti kristittyjä. Ei ihme, jos suomalaisetkin Jeesuksen toisessa tulemuksessa ”parkuvat”.

Toinen ihmetyksen aihe arkkipiispan haastettelussa on se, että hän pitää vanhentuneena myös sitä, että arvostetaan kristityn aktiivista osallistumista seurakunnan tilaisuuksiin. Sillä eikö asia ole niin, että usko syntyy ja pysyy yllä ehtoollisesta, yhteisestä rukouksesta, virsien laulamisesta, jne. Millaista hengellisyyttä kansankirkon jäseniltä on odotettavissa, jos he eivät osallistu Jumalan sanan viljelyyn messussa ja muualla. Väitän, että huonoa. Ei siinä paljoa kirkon ”verkostoituminen” tai yhteiskunnallinen arvokeskustelu auta, jos ne loppuvat. Kyllä siinä käy niin kuin tyhmille neitsyeille, joitten lamput sammuivat ja jotka jäivät oven sulkeuduttua sen ulkopuolelle parkumaan.

Onneksi on kuultu parempiakin kirkkomme johdon kannanottoja. Oma piispamme Seppo Häkkinen kirjoittaa viimeisessä Kotimaassa  (7.12.2012) Anna-Maija Raittilaa lainaten näin: ”Ei ole ollenkaan tarkoitus, että tehdään kaikkea uutta, vaan että eletään lähellä Jeesusta, eletään syvästi. Se on aina uutta.” Ja piispa jatkoi: ”Olisiko tässä avain kirkon uudistumiseen? Kirkastetaan ydintä, uskotaan siihen, mistä opetetaan, ja eletään sitä todeksi arjessa.”

Vielä yksi lainaus piispa Sepolta: ”Olisiko perimmäinen vastaus kuitenkin se, mitä herännäsjohtaja Väinö Malmivaara toteaa virressään (504): ’Ah vuodata Herra jo henkesi ja herätä nuoriso Suomen, se johdata armossa tiellesi, suo maahamme kaivattu huomen.’ Meidän on syytä rukoilla herätystä maahamme. Ihmisen peruskysymykset eivät ole muuttuneet. Postmoderni kolmekymppinenkin kyselee elämän tarkoitusta ja merkitystä. Kaipuu Jumalan yhteyteen elää, vaikka hän ei välttämättä halua tai osaa sitä sanoittaa. Kirkoilla on tässä annettavaa. Vastausten sisältö on evankeliumissa Kristuksesta ja Jumalan rakkaudesta, mutta vastausten tarjoamisen tavassa kirkon on jatkuvasti uudistuttava.”

Tuossa piispamme on oikeassa. ”Vastausten sisältö on evankeliumissa”. Kirkon sanoman ydintä on kirkastettava. Ja se tarkoittaa mm. sitä, että pidetään kiinni pelastuksemme perustasta. Siitä, että Jeesus on noussut kuolleista. Että hän on Jumalan Poika. Että hän on sovittanut synnit. Eivät ne ole vain ”oppilauseita”, ne ovat lyhyesti sanottuna se, mitä hän on tehnyt pelastukseksemme. Tietenkin se on sanottava sellaisella tyylillä, että ihmiset ymmärtävät ne ja haluavat tulla seurakunnan tilaisuuksiin.

Piispamme Sepon lisäksi ilahduttavaa on myös se, miten paavi ja katolinen kirkko ovat heränneet siihen, että Eurooppa on uudelleen evankelioitava. Sitä varten on perustettu erityinen paavillinen komissio. Kun piispa Jari Jolkkonen kävi Roomassa tutustumassa sen työhön ja periaatteisiin, hän sanoi jälkeenpäin, että onkohan paavin miehet käyneet kopioimassa Kansanlähetyksen perusidean. Niin samalta katolisten uusi meininki kuulosti kuin Kansanlähetyksen ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Jotain ihan muuta kuin yhteiskunnallista arvokeskustelua ja verkostoitumista.

Mitä johtopäätöksiä edellisestä on tehtävä?

No ensinnäkin: Toisen adventin tekstin suhteen: kristityn ei pidä pelätä, vaikka kaikki maailman kansakunnat parkuvat. Jeesus sanoi näin niille, jotka uskovat häneen:

 ”Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän    vapautuksenne on lähellä."

Ja sitten siihen muuhun. Vaikka kirkko on myllerryksessä, ei pidä masentua. Pitää rukoilla, että kirkkomme ei eksyisi. Että teologisesti hyvät ja viisaat johtajat ja näkemykset pääsisivät voitolle. Että kirkon johto ottaisi todesta sen, että kirkkomme on haastettu. Ja johtaisi meidät vastaamaan oikein siihen haasteeseen. Ja että Jumala antaisi herätyksen maahamme.