Rakkauden keskellä Jumala

Raamattutunti Kaiken keskellä Jumala -tapahtumassa 10.10.2012

Sammeli Juntunen


Ruut rakkauden esimerkkinä

Vanhan testamentin Ruutin kirja on vaatimaton mutta kaunis kertomus rakkaudesta. Otteita siitä luetaankin usein avioliittoon vihkimisessä; siitäkin huolimatta, että ne eivät puhu aviopuolisoiden välisestä rakkaudesta. Siksi teeman ”rakkauden keskellä Jumala” voi aloittaa vaikkapa Ruutin kirjan alusta.

 ”Siihen aikaan, kun tuomarit hallitsivat Israelia, tuli kerran nälänhätä maahan. Muuan mies Juudan Betlehemistä muutti silloin vaimonsa ja kahden poikansa kanssa siirtolaiseksi Moabin maahan. Miehen nimi oli Elimelek, hänen vaimonsa oli Noomi, heidän poikansa olivat nimeltään Mahlon ja Kiljon, ja he olivat efratalaisia Juudan Betlehemistä. He tulivat Moabin maahan ja jäivät sinne asumaan.

 Elimelek, Noomin mies, kuoli, ja Noomi jäi yksin molempien poikiensa kanssa. Pojat ottivat itselleen moabilaiset vaimot; toisen nimi oli Orpa ja toisen Ruut. Kun he olivat asuneet siellä kymmenisen vuotta, kuolivat myös molemmat pojat, Mahlon ja Kiljon, ja niin Noomi oli yksin menetettyään sekä miehensä että poikansa.”

Nyt tuo Noomi –parka oli täysin vailla turvaa. Tuon ajan yhteiskunnassa nainen oli miehensä tai poikiensa varassa. Tai suvun. Mutta Noomi jäi muukalaiseksi vieraalle maalle, vailla lapsia tai miestä. Ainoa mahdollisuus oli palata kotiin. Olisipahan ympärillä ainakin omaa kansaa, joiden armeliaisuuteen voisi turvautua.

”Noomi päätti lähteä miniöittensä kanssa kotimatkalle Moabin maasta, sillä hän oli  siellä kuullut, että Herra oli huolehtinut kansastaan ja antanut sille hyvän sadon. Kun hän lähti sieltä missä oli asunut, hänen molemmat miniänsä tulivat mukaan, mutta heidän ollessaan matkalla Juudan maahan Noomi sanoi miniöilleen: "Palatkaa kumpikin äitinne luo. Olkoon Herra teille hyvä, niin kuin te olette olleet hyviä vainajiamme ja minua kohtaan. Kunpa te Jumalan avulla saisitte molemmat uuden miehen ja löytäisitte turvan ja onnen hänen kattonsa alla." Hän suuteli heitä, mutta he puhkesivat itkuun ja sanoivat: "Ei, me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo."

Noomilla ja hänen miniöillään Orpalla ja Ruutilla oli selvästi ollut erittäin hyvä anoppi – miniä-suhde. Miniöistä olisi ollut hänelle turvaa vaarallisella matkalla kotimaahan, mutta hän halusi heidän parastaan. Heillä olisi vielä mahdollisuus päästä omassa kotimaassaan uusiin naimisiin ja pelastautua yhteiskunnan kunniallisiksi jäseniksi. Mutta he olivat niin kiintyneitä Noomiin, että halusivat kaikesta huolimatta seurata häntä.

”Silloin Noomi sanoi: "Menkää takaisin, tyttäreni! Mitä syytä teillä on tulla minun  mukaani? Enhän minä enää voi synnyttää poikia teille miehiksi. Menkää takaisin, tyttäreni. Minä olen jo liian vanha mennäkseni vaimoksi kenellekään. Ja vaikka     ajattelisinkin, että minulla vielä on toivoa lapsista, ja vaikka jo tänä yönä olisin jonkun miehen oma ja synnyttäisin poikia, niin jaksaisitteko kuitenkaan odottaa, että he kasvavat suuriksi? Voisitteko niin kauan elää naimattomina? Ei, tyttäreni! Minä olen      kovin murheissani siitä, että tekin olette joutuneet kärsimään, kun Herra on minua  näin raskaasti koetellut."

 

 Miniät itkivät nyt vielä katkerammin. Viimein Orpa suuteli anoppiaan hyvästiksi, mutta Ruut ei suostunut eroamaan Noomista. Silloin Noomi sanoi: "Katso nyt, kälysi lähti takaisin kansansa ja jumalansa luo. Lähde sinäkin kälysi mukana." Mutta Ruut sanoi: "Älä pakota minua eroamaan sinusta ja lähtemään luotasi. Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta!" Kun Noomi käsitti, että Ruut oli lujasti päättänyt seurata häntä, hän ei puhunut siitä sen enempää.

Orpa rakasti Noomia kovin, mutta suostui kuitenkin järkipuheeseen ja lähti takaisin kotimaahansa.

Ruutin kohdalla oli toisin. Hän oli niin kovasti kiintynyt Noomiin, että eroaminen hänestä olisi ollut pakottamista. Rakkaus oli vahvempi voima kuin oma kansa, moabilaiset ja sen jumala. Kun Ruut jätti ne, hän jätti oikeastaan kaiken. Tilalle jäi vain köyhä ja turvaton leskivaimo. Mutta hän oli päätöksensä tehnyt, kiintymyksen pakottamana: ” Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon.”

Meidän on ehkä vaikea ymmärtää Ruutin ratkaisun radikaaliutta. Silloin ei tosiaankaan helpolla lähdetty siirtolaiseksi, sillä omasta kansastaan ja sen uskonnosta irtireväisty ihminen oli monta kertaa orvompi kuin nykyihminen, joka yleensä osaa kyllä elellä yksinkin.

Ruutin käytöstä auttaa selittämään Raamatun käsitys rakkaudesta:

 

”Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki.Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.” (Laulujen laulu 8)

Tässä kohden kysymys on kyllä selvästi miehen ja naisen välisestä eroottisesta rakkaudesta. Mutta siitä huolimatta kohtaa voi soveltaa Ruutiin. Ruut rakasti Noomia sellaisella rakkaudella, joka oli väkevämpi kuin kuolema. Epävarma tulevaisuus muukalaisena vieraalla maalla ei voinut sammuttaa sitä. Kotimaassaan hänelle olisi ollut mahdollisuus uuteen mieheen, taloon ja tavaroihin. Noomin mukaan lähteminen ei tarjonnut mitään sellaista. Silti Ruut tahtoi seurata anoppiaan. ”Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon.”

Uskon, että Raamatussa on tällaisia kohtia siksi, että ne tarjoavat meille: a) esimerkkejä ja houkuttumia sille, että me rakastaisimme toisia ihmisiä oikeasti ja sydämestämme. b) Ne kuvastavat vajavaisella tavalla sitä, kuinka Jumala rakastaa ihmistä.

Jumala on verrattavissa delfiiniin tai koiraan

Jumala on nimittäin kiintynyt ihmiseen. Koko ihmiskuntaan ja jokaiseen sen yksilöön. Sinuunkin.

 Martti Luther ilmaisi tämän niinkin epäsovinnaisella tavalla kuin vertaamalla Jumalaa delfiiniin tai koiraan. Nuo kaksi eläinlajia ovat nimittäin Lutherin mukaan siitä erikoisia, että ne ovat luonnostaan kiintyneitä ihmislajiin. Delfiinit pelastavat hukkuvia merimiehiä saamatta siitä mitään hyötyä, pelkästä rakkaudesta. Tästä minulla ei ole mitään kokemusta, mutta sen olen kokenut, miten vilpittömän iloinen, puhdasta hyväntahtoisuutta täynnä koirani Bela on saadessaan tavata minut, joka kerta kun tulen kotiin.

Jumalan ihmiskiintymyksen selittäminen tämän avulla on tietenkin hieman kaukaa haettu, mutta kyllä se jotenkin toimii. Delfiineillä ja koirilla ja Jumalalalla on ihmisiä kohtaan hyvä tahto. Lauloivathan enkelitkin ensimmäisenä jouluna:

 Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti    Jumalaa sanoen: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk 2)

Vanha käännös on sanatarkempi:

  "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan    hänellä on hyvä tahto!"

Rakkaus uhraa itsensä ystäviensä puolesta

Mutta kyllä tietysti juuri sana ”rakkaus” kuvaa Jumalan asennetta ihmisiä kohtaan. Siitä esimerkiksi vaikkapa Jeesuksen sanat jäähyväispuheestaan:

"Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." (Joh 15)

Nuo Jeesuksen sanat ovat niin tunnetut ja koskettavat, että ne ovat jopa eräässä Walt Disney-yhtiön piirretyssä elokuvassa. Se on aika ihmeellistä. Walt Disneyn tuotantohan on tietoisen maallistunutta. Se on puhdistettu kaikista viittauksista kristinuskon sanomaan. Ankkalinnassa kyllä vietetään pääsiäistä. Mutta sen sisältönä ovat pääsiäispupu ja munien etsintä. Ankkalinnan joulu keskittyy puhdasoppisen tiukasti vain joulupukkiin ja lahjoihin.

Niinpä on melkein ihmeellistä, että eräässä Disneyn elokuvassa puhutaan sanasta sanaan äsken kuulemamme evankeliumitekstin lause. Tiedättekö missä?

Se on Viidakkokirja-elokuvassa. Ja missä kohtaa?

Se on kohtauksessa, jossa tiikeri Shere Khan on lopultakin löytänyt vihaamansa ihmispennun, Mowglin. Se valmistautuu tappoon. Silloin paikalle ryntää Mowglin karhu-ystävä, Baloo. Rohkeana, mutta täynnä kauhua Baloo tarraa kiinni itseään monta kertaa isomman tiikerin häntään. Seuraa verta hyytävä piirileikki. Baloo saa pidäteltyä tiikeriä juuri ja juuri sen verran, että se ei saa Mowglia kiinni. Hirmuisen taistelun jälkeen ihmispentu lopulta onnistuu karkottamaan tiikerin tulisen karahkan avulla.

Kaikki iloitsevat. Kaikki paitsi Baloo-karhu. Se makaa rähmällään maassa.

 ”Nouse, karhu-isäni, mikset nouse”, kyselee itkevä Mowgli. Mutta Baloo ei nouse.

Silloin elokuvan äiti-hahmo, Baghera-pantteri, sanoo nuo evankeliumin sanat: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”

Siinä kohtaa minulle tulee joka kerta tippa silmään. Ja jotenkin ihmeellisen kiitollinen olo siitä, että Disney -yhtiökin on laittanut nuo sanat elokuvaansa. Silloin tuntuu siltä, että kivetkin huutavat ristiinnaulitun Herramme Jeesuksen rakkautta. Hän rakasti meitä niin paljon, että kävi oman henkensä uhalla taisteluun tiikeriä vastaan. Eli perkelettä, kuolemaa, Jumalan vihaa ja syntiämme vastaan. Ne uhkaavat jokaista meistä ja saavat irralleen jätettynä lopulta tapettua jokaisen meistä ikuiseen kuolemaan.

 Jeesus sai ne kukistettua. Mutta vain oman henkensä hinnalla. Koska hän rakasti ystäviään niin paljon, että halusi laittaa rakkautensa vuoksi kaikki peliin.

Jeesus noudatti kultaista sääntöä

Luther sanoo, että Jeesus toteutti tässä omaa periaatettaan, niin sanottua Kultaista sääntöä: ”Mitä tahdotte toisten tekevän teille, tehkää niin te myös samoin heille.” Lutherin mukaan ennen ihmiseksi syntymäänsä Jeesus katseli Taivaallisen isänsä luota ihmiskuntaa. Hän näki, kuinka me kaikki olimme hukkumassa ja joutumassa kadotukseen, koska olimme syntiemme vuoksi erossa Jumalasta. Silloin rakkaus pakotti hänet ajattelemaan: ”Mitä minä tahtoisin, jos olisi tuon kurjan, hukkuvan ihmisen asemassa? Tahtoisin, että joku tulisi asemaani, ottaisi minulta pois kuolemani ja syyllisyyteni ja pelastaisi minut.” Ja Kristus teki ainoan johtopäätöksen, joka oli rakkauden mukaan tehtävissä: hän syntyi ihmiseksi, otti päälleen ihmiskunnan synnin ihmisyyteensä. Hän alistui ristinkuolemaan, kärsi syntisten rangaistuksen meidän puolestamme ja pelasti meidät.

Syynä oli rakkaus; se joka on väkevämpi kuin kuolema. Se, jonka liekki on Herran liekki, jumalallinen rakkauden liekki, joka uhraa kaiken tuntemansa suopeuden takia; vähän niin kuin Ruut teki Noomia kohtaan tuntemansa rakkauden vuoksi.

Jumalan rakkaus on silti aika erilaista kuin mitä Ruutin kirjassa kuvataan. Ruutilla ja Noomillahan oli hyvät suhteet. Ruut rakasti Noomia ja Noomi Ruutia.

Mutta se Jumalan mielentila ihmisiä kohtaan, joka tuli ilmi Jeesuksessa on tätä suurempaa.

Erehtyikö Jeesus?

Tässä on muuten yksi kohta, jossa minä melkein uskaltaudun kritisoimaan Herramme omia sanoja. Hänhän sanoi: ” Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Minä väitän, että tässä hän on väärässä.

Hän nimittäin itse osoitti vielä suurempaa rakkautta meitä kohtaan. Apostoli Paavali kirjoittaa tästä näin:

 "Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room 5)

Sekin on tietysti aivan valtavan suurta ja harvinaista, että joku tekee kuin Baloo-karhu ja asettaa itsensä kuolemalle alttiiksi ystäviensä puolesta. Mutta Kristuksen rakkaus oli suurempaa. Hän kuoli, ei hyvän tai nuhteettoman ihmisen puolesta, vaan vihollistensa puolesta. Jumalattomien puolesta. Jumalattomat ovat sellaisia, jotka eivät käytännössä välitä Jumalasta, kääntävät hänelle selkänsä ja halveksivat häntä. Sellaisten puolesta Jeesus antoi henkensä.

Syynä oli se, millainen hänessä vaikuttava Jumalan rakkaus on. Se on sellainen kuin Ruutissa oli, että se panee kaiken likoon rakastamansa puolesta. Mutta se eroaa Ruutin rakkaudesta Noomiin siinä, että se rakastaa myös vihollista, ei vain ystävää. Se rakastaa sitä, joka aiheuttaa Jumalalle mielipahaa eikä lainkaan vastaa hyvyyteen hyvyydellä.

Rakkaus sai papparaisen tolaltaan

Tunnettu esimerkki tästä on tietenkin kertomus tuhlaajapojasta.

"Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa!” (Luuk 15)

Kun nykyisille Lähi- Idän beduiineille (joiden ajatus on nykyihmisistä ehkä lähimpänä sitä, millainen se oli Jeesuksen vertausten kuulijoilla) on luettu tätä kertomusta, niin arvatkaa, mikä järkyttää ja koskettaa heitä kaikkein eniten. – Se, että isä lähti juoksemaan poikaansa vastaan. Lähi –idän perinteisessä kulttuurissa vähänkin tolkullinen vanha isä ei juokse. Hän liikkuu rauhallisesti ja arvokkaasti. Ja nyt tämä lähtee hippulat vinkuen painamaan kohti jotain kaiken tuhlannutta retkua.

Se kertoo jostain samanlaisesta kuin mitä rakkaus aiheutti Ruutissa: kaiken uhraavaa, epäsovinnaista toimintaa, jonka syynä on sisäinen, palava kiintymys.

Jumalalla se kohdistuu myös kadoksissa olevaa kohtaan, vihollista kohtaan, syntistä kohtaan.

Miksi Jumala on tällainen? Miksi hänellä on näin hyvä tahto ihmistä kohtaan, myös sellaista, joka ei tosiaankaan ole ansainnut rakkautta?

Olemuksellinen määritelmä Jumalalle

Vastauksena on luultavasti se, mitä 1. Johanneksen kirje sanoo:

 ”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta,  ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4)

Tämä on ehkä ainoa kerta, kun Raamattu määrittelee Jumalan olemuksen. Yleensä Raamattu välttää tällaista ”metafyysistä” jumalapuhetta (toinen kerta on ehkä se, kun 2. Mooseksen kirjassa Jumala ilmoittaa nimekseen ”Minä olen”) ja kuvailee Jumalaa kertomusten avulla, narratiivisesti. Mutta sen harvan kerran, kun Jumalasta käytetään olemuksellista määritelmää, se kuuluu: ”Jumala on rakkaus”. Minusta se on syynä siihen, että Jumala rakastaa ihmistä, myös syntistä ihmistä sillä tavalla, mikä Jeesuksessa kävi ilmi.

Jumala on Triniteetin sisäinen rakkauden liike

Jumala on rakkaus. Rakkaus ei koskaan voi olla yksin, sillä itserakkaus ei ole mitään oikeaa rakkautta. Rakkaus vaatii aina enemmän kuin yhden. Yksi ja ainoa tosi Jumalakaan ei ole pelkkä yksi ja ainoa monoliittinen blokki. Hän on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumalan yksi olemus on rakkauden liikettä Jumalan sisällä, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä.

Tätä ei suoraan sanota Raamatussa, mutta jotain sellaista voi ounastella Raamatun puhetavan taakse. Kun Uudessa testamentissa mainitaan Jumala, samaan hengenvetoon hyvin usein puhutaan myös Pojasta ja Pyhästä Hengestä.

Varsin ortodoksisessa teologiassa tätä on käsitelty paljon, ja minusta hyvin raittiisti ja raamatullisesti ja hengellistä elämää ruokkivasti.

Jumala on rakkauden liike, joka toteutuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä. Isä rakastaa Poikaa, ja siksi hän on antanut Pojalle eli Jeesukselle kaiken jumalallisen valtansa.

 "Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee.” (Joh 5)

 ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” (Matt 28)

Toisaalta Poika ei kuitenkaan korota itseään, vaan alistuu Isän tahtoon. Aina kuolemaan asti. Tähän on syynä jälleen Jumalan sisäinen rakkaus Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä.

 "Itse hän meni vähän edemmäs, kivenheiton päähän, polvistui ja rukoili: "Isä, jos  tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun." Silloin taivaasta ilmestyi hänelle enkeli, joka vahvisti häntä. (Luuk 22)

Jumalan rakkaus ei kuitenkaan ole vain kahden välistä rakkautta. Isän ja Pojan välisen rakkauden linkkinä on Pyhä Henki. Hän todistaa Pojasta eli Jeesuksesta, ei itsestään. Hän tekee sen, jotta Pojan kautta Isä tulisi julki ja hänen tahtonsa toteutuisi.

 ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.” (Joh 16)

Jumala on olemukseltaan tätä rakkauden liikettä, jossa Isä, Poika ja Pyhä Henki rakastaa toistaan, kunnioittaa toistaan, antaa tilaa toiselleen. Jumala on tästä huolimatta yksi, koska hän on yksi ainoa olemus, yksi ainoa tahto, yksi ainoa Jumala. Hän on rakkaus.

Maailman ja ihmisen luominen rakkaudessa

Maailman luominen oli sitä, että Jumalan rakkaus oli niin suurta, että siitä riitti hänen ulkopuolelleenkin. Siksi hän rakkaudessaan loi itsestään erillisen maailman ja sanoi siihen: ”Tulkoon valo”. Ihmisen luominen oli sitä, että Jumalan rakkaus halusi vastapäätä itseään olennon, joka voisi elää rakkauden suhteessa häneen, tietoisena hänen rakkaudestaan ja kykenevänä vastaamaan siihen: puhumalla, rukoilemalla, rakastamalla takaisin.

Toisin kuin muuta luomakuntaa luodessaan jumalallinen rakkaus eli Isä, Poika ja Pyhä Henki suunnitteli ihmisen luomisen etukäteen erityisen tarkkaan:

 Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme,          kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja    kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu." Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu." (1 Moos 1)

Huomatkaa kuinka ihmeellisellä tavalla Jumalan kolmiyhteys näkyy ihmisen luomisessa. Jumala sanoo itselleen: ”Tehkäämme …”

Paratiisissa Adam ja Eeva elelivät Jumalan kuvina, osallisina jumalallisesta rakkaudesta, jota Isän, Pojan ja Pyhän Hengen keskinäisen rakkauden lisäksi riitti ylläpitämään kaiken olemassa olevan ja tuottamaan ihmiselle turvallisen olon rakastettuna ja rakastavana.

Synti ja pelastus rakkauden avulla selitettynä

Syntiinlankeemus oli ja on sitä, että ihminen joutuu pois tästä jumalallisen rakkauden valtapiiristä. Syyllisyytensä vuoksi hän pakenee Jumalaa, kuten näillä luennoilla on jo pariin kertaan painotettu.

Pelastuksen voi taas kuvata silläkin tavalla, että ihminen otetaan takaisin, osallisuuteen jumalallisesta rakkaudesta. Niin kuin jo äsken luimme:

 ”Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan,  antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4)

Siksi Jumalan lapsen elämä on olemukseltaan elämää Jumalan rakkaudessa.

 "Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa. Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa. Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta. Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?" (1. Joh. 3)

Jumala on siis rakkauden keskellä, koska Jumala on rakkaus. Siksi elämä Jumalassa on elämää lähimmäisen rakkaudessa:

 ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo      rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.” (1. Joh 4)

Rakkaus ei kuitenkaan ole varsinainen tie pelastukseen

On kuitenkin hyvin tärkeätä huomata, että rakkaus ei ole meille se varsinainen tie, jolla pääsemme Jumalan yhteyteen ja osallisiksi hänen rakkaudestaan.

Tämä on hyvin tärkeää ja lohdullista. Sillä kukaan ei pysty kehittämään omasta itsestään esiin rakkautta, ei Jumalaa eikä lähimmäistään kohtaan. Ei ainakaan sellaista, joka auttaa hengellisessä elämässä eteenpäin. Voi sitä yrittää, mutta jos on yhtään rehellinen, huomaa pian, että ei se onnistu. Ei ainakaan minulla.

”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” Jumala on tehnyt aloitteen ja rakastanut meitä. Siinä, että Jumalan Poika rakasti ja sääli meitä niin paljon, että hän alentui jumaluudestaan, syntyi ihmiseksi ja kuoli vihollistensa puolesta. Niin kuin Johanneksen 1. kirje toisaalla sanoo:

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt  Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4)

Tämä Jeesus, tämä jumalallinen rakkaus, tämä sovitusteko otetaan vastaan, miten? Ei siten, että yritetään puristaa sydämestä esiin rakkautta Jumalaa kohtaan. Vaan siten, että uskotaan, että se on totta. Turvaudutaan siihen Jumalan sanan lupaukseen, että vaikka minä olen tällainen, jolla ei ole yhtään rakkautta Jumalaa kohtaan, ei yhtään tippaa tunnetta, ei sydämen lämpiämistä, niin ei se haittaa. Jumalahan on luvannut, että hänen Poikansa on kuollut nimenomaan jumalattomien puolesta.

 "Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room 5)

Jollain jumalattomalla ei taatusti ole yhtään rakkautta Jumalaa kohtaan. Siksi sinunkaan ei tarvitse yrittää puristaa sydämestäsi rakkautta Jumalaa tai lähimmäistäsi kohtaan, jotta saisit yhteyden Jumalaan. Ei, äläkä edes yritä, vaan jättäydy jumalattomana Kristuksen jalkojen juureen ja aseta toivosi siihen, että hän on kuollut sinunkin puolestasi, koska hän rakastaa sinua, rakastaa enemmän kuin Ruut rakasti Noomia, rakastaa yhtä paljon kuin isä rakasti tuhlaajapoikaansa, rakastaa niin paljon, että hän kuoli jumalattomien puolesta. Ei hän ensi kysy, että rakastatko sinä minua ja sitten uhraa itseään. Ei, hän teki sen jo silloin, kun meistä ei ollut itseämme auttamaan.

Usko on ennen rakkautta

Juuri tämän takia 1. Johanneksen kirje, joka toisaalta painottaa hyvin voimakkaasti rakkautta jumalallisena elämänä meissä, että se toisaalta kuitenkin aina laittaa uskon järjestyksessä rakkauden edelle:

 "Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen    Kristukseen ja rakastaa toinen toistamme, niin kuin hän on meitä käskenyt." (1. Joh 3:23)

"Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on syntynyt Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa isää, rakastaa myös hänen lastaan."

 "Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme."

 "Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?"

Uskomalla päästään osallisiksi Jeesuksesta ja hänessä maailmaan ilmestyneestä Jumalan rakkaudesta. Siksi usko Jeesukseen on se väylä, jota kautta sinut imaistaan takaisin osalliseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välisestä rakkauden liikkeestä, joka on niin suurta, että se loi maailman, pitää sen olemassaolon yllä ja sai Pojan syntymään ihmiseksi ja uhraamaan itsensä syntisten puolesta.

Juuri tämähän on pienoisevankeliumin takana:

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. (Joh 3:16)

Ilman Jumalaa me hukumme. Mutta Jeesukseen uskomisen kautta meidät otetaan takaisin Jumalan rakkauden piiriin ja pelastumme, pääsemme iankaikkiseen elämään.

Kristityn elämä toteutuu rakkautena rakkaudessa

Usko on pääsy siihen jumalalliseen elämään, joka toteutuu rakkaudessa:

 "Rakkaat ystävät! Käsky, jonka teille kirjoitan, ei ole uusi. Se on se vanha käsky, joka teillä on ollut alusta alkaen, se sana, jonka te olette kuulleet. Ja kuitenkin käsky, jonka teille kirjoitan, on uusi: nyt se on toteutunut hänessä ja teissä, sillä pimeys hälvenee ja tosi valo loistaa jo. Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen. Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä. (1. Joh. 2)

Tämä toteutuu, paitsi kristittyjen keskinäisenä rakkautena, myös rakkautena kaikkia heikkoja ja sorrettuja ja puutteenalaisia kohtaan, ketään halveksimatta, ketään väheksymättä.

Minusta erityisen hyvä sana tässä yhteydessä on tämä:

 

 "Olkoon rakkaus vilpitön, kammokaa pahaa, riippukaa hyvässä kiinni. Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan; toinen toisenne      kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." (Room 12)

Tässä voi jälleen miettiä Ruutia ja Noomia. Olisiko Ruut sanonut Noomille pahasti? Tiuskinut, kyräillyt, kadehtinut? Ei, vaan hänen sydämensä oli hellä ja kunnioittava:

”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään.   Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä    kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon.”

Käytännössä asiat koetellaan

Tätä voi ajatella vaikka perhe-elämän kannalta. Mitä se kertoo meidän jumalasuhteestamme, miten puhumme omista perheenjäsenistä arkipäivässä? Sattuuko meihin aika usein tämä Jumalan sana:

 "Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä."

Sillä Jumala on rakkaus, eikä hänelle kelpaa äkäinen elämä. Hän on laitattanut sanaansa esimerkiksi kertomuksen Ruutista ja Noomista osoittaakseen meille, miten hänen yhteydessään eletään.

Mutta hän tietää myös, että me yhtenään lankeamme pois uskosta ja hänen yhteydestään. Hän itse kuitenkin rakastaa siitä huolimatta. Aivan kuten tuossa jo eilen lainaamassani kohdassa sanotaan:

"Jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata." (2 Tim 2:13)   

Jumala on olemukseltaan rakkaus, ja sitä hän ei saata kieltää. Siksi hän on jatkuvasti kutsumassa meitä rakkaudettomia takaisin yhteyteensä. Hän lupaa meille anteeksiantamuksen, ja houkuttelee meitä tarttumaan tuohon lupaukseen uskolla. Siksi rakkautta painottavassa Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä on tällainenkin paikka:

 "Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman." (1 Joh 2)

Kun olemme langenneet pois jumalallisen rakkauden yhteydestä, se on kyllä vakavaa, mutta ei se ole mikään katastrofi.

 Jumalan rakkaushan kohdistuu myös jumalattomiin, eli rakkaudettomiin. Saa aina palata takaisin. ” Jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.”

Siksi Jeesus on jatkuvasti Isän luona meidän syntiemme sovittajana: silloinkin, kun me olemme luopuneet hänestä.