Luther ja rukous

 

Alustus Oronmyllyn miestenpäivillä 29.11.2008 klo 10.00

Sammeli Juntunen

Savonlinna-Säämingin seurakunta

 

Rukoilijan ongelma: Onko siellä ketään?

Rukoilija on yksin, vastapäätä kosmista hiljaisuutta. Onko siellä ketään, joka kuulee?  Huudanko tyhjyyteen?

 

Rukoileminen vie ihmisen jo ennen alkamistaan keskelle kysymyksiä Jumalan olemassaolosta ja olemuksesta. Ellei niihin löydy vastausta, rukous lopahtaa. Aina on nimittäin tarjolla vastaus, että rukoilija puhuu itselleen ja heijastaa omat toiveensa ja pelkonsa taivaalle. Sellainen on itsepetosta, jota itseään kunnioittava ihminen ei kauaa harrasta. Mistä löytyisi rukouksen minimieväät?


 

Jumalan käsky

Opettaessaan rukouksesta Luther kirjoitti:

 

"Ensimmäinen asia, joka meidän on tiedettävä, on se, että Jumalan käsky velvoittaa meidät rukoilemaan. ... Näin on siksi, ettei kukaan vain pitäisi yhdentekevänä asiana, rukoileeko hän vai jättää rukoilematta. Oppimattomat ihmiset ovat näet harhautuneet ajattelemaan näin: ‘Miksi minun pitäisi rukoilla? Kuka sen tietää, ottaako Jumala rukoukseni huomioon tai kuuleeko hän edes sitä?"

 

"Mikäli aiomme olla kristittyjä, me emme saa toimia oman mielemme mukaan, vaan meidän pitää ja meidän on pakko rukoilla. ... Ei ole minun tahtoni varassa, ryhdynkö siihen vai luovunko siitä, vaan minun pitää ja minun on pakko rukoilla" (Iso Katekismus, Kolmas osa)

 

Ihmisellä on Jumalan käsky rukoilla. Se sisältyy Kymmenestä käskystä ensimmäiseen: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia." Jos hän on luvannut olla minun Jumalani ja käskee minua pitämään häntä omana Jumalanani, minun on rukoiltava. Enkä rukoile turhaan, vaikka en käsittäisi hänestä yhtään mitään.

 

Saman asian kertoo ihmisjärki ja luontainen moraalitaju: On olemassa Luoja, joka on kaiken hyvän lähde. Minä olen luotu olento, jonka tulee kiittää häntä ja pyytää häneltä apua. Ehkei tätä pysty järjellä tietämään, mutta ainakin sen voi sanoa, että Luojan olemassaolon toivominen ja hänen yhteytensä kaipaaminen on ihmisjärjen ja moraalitajun kannalta ymmärrettävää.

 

Rukoilijan hätä


Luodun rukouksellinen suhtautuminen Luojaan ei siis edellytä kykyä muodostaa käsitystä Luojan olemuksesta. Rukouksen edellytyksenä on pikemminkin rukoilijan tarve ja hätä kuin järjelliset tai moraaliset kyvyt. On rukoiltava Luojalta sitä, mitä tarvitsee olemassaoloonsa. Näyttää siltä, että hän on tarkoituksellisesti jättänyt olemassaoloomme niin paljon hätää, tarvetta ja tyhjyyttä, että rukous on meille aika luontaista.

 

Nykyajan ehkä tunnetuin luterilainen teologi, Robert Jenson, on jossain kirjoittanut:

 

"Häikäilemätön pyyntörukous on luodun ratkaisevalla tavalla oikeaa suhtautumista Luojaansa."

 

 Luterilaisuudessa puhutaan usein ihmisen "rististä". Ristiä ovat elämän tyhjyys ja tarkoituksettomuus sekä omantunnon ahdistukset; samoin kaikki muu elämää uhkaava hätä ja puute. Hätää vastaan ihmiselle ei jää muuta kuin rukous: jospa Luoja sittenkin olisi olemassa ja antaisi minulle olemassaolon edellytykset tässäkin tilanteessa. Toinen mahdollisuus on epätoivo.

 

Minimieväillä, Jumalan käskyllä ja ihmisen hädällä, rukous pääsee alkuun, mutta eivät ne pitkälle riitä. Rukoilevaa mieltä on aina ahdistamassa epäily tyhjään huutamisesta. Kosminen kylmyys ei pelkästään aja rukoilemaan, vaan lopulta tukahduttaa rukouksen. Epätoivosta Jumala-kysymyksen suhteen tulee luontainen tila. Ihminen alkaa etsiä toivoa muusta hyvinvoinnista ja Jumalan tuntemismahdollisuuksista luopuneista aatesuunnista. Silloin rukous on enää siviiliuskonnollisuuden muoto, voimatonta höpinää, jolla haetaan jatkuvuutta kulttuuriin, joka on menetetty. 

 

Rukouksen paremmat eväät: Jumala on identifioinut itsensä meille


Maailman uskontojen kirjo tuntee monia ja monennimisiä jumalia. Useimmille näistä jumalista vaaditaan Kaikkivaltiaan tai ainakin pätevimmän Jumalan arvoa. Tässä tilanteessa rukoilijassa herää kysymys Jumalan  identiteetistä: kuka Jumala on? Kuka jumalakandidaateista on tosiasiassa se, joka on minun Luojani ja maailman Luoja? Ketä minä rukoilen?

 

Nykyisin yleinen, mutta mielestäni lyhytnäköinen vastaus on seuraava: Jumalan identiteetti tai Jumalan nimi on spiritualiteetin kannalta yhdentekevä asia. Jumala on ääretön, eikä häntä voi identifioida tai määritellä mitenkään. Eri uskontojen jumaluudelle antamat nimet ovat inhimillisiä yrityksiä tavoittaa mysteeriä, joka itsessään on sanomaton. Jumalalla on ääretön määrä nimiä. On siis samantekevää minkä nimiseen Jumalaan ihminen uskoo. Olennaista on ihmisen nöyrä ja eettisesti hyvä vaellus Jumalansa edessä. Vuorelle on monta tietä.

 

Em. vastaus johtaa rukoilijan takaisin kosmiseen yksinäisyyteen, huutamaan tyhjyyteen. Ääretön mysteeri rukouksen kohteena on epämääräinen, ja rukous hukkuu siihen. Rukouksesta tulee hyvin niukka: "Niinkus tiedät". Sekö on "aitoa" rukousta, sekö on aitoa osaamattomuutta?

 

"Ketä rukoilen?" on siis kysymys, jota rukoilijan ei pidä sivuuttaa Jumalan käsittämättömyyteen vetoamalla. Onneksi parempikin vastaus on olemassa.

 

Kun ranskalainen fyysikko ja teologi Blaise Pascal kuoli, hänen taskustaan löydettiin lappu, johon oli kirjoitettu:

 

"Ei filosofien eikä oppineiden Jumala vaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala".

 

Pascal korosti henkisellä testamentillaan Jumalan hämmästyttävää erityisluonnetta. Hän on jotain muuta kuin filosofinen ajatus maailmanperustasta tai korkeimmasta oliosta. Myös jotain muuta kuin käsittämätön salaisuus, jolle ei voi sanoa kuin "Niinkus tiedät". Hän on määritellyt itsensä, identifioitunut meille (ja itselleenkin!) tietyissä Raamatun kertomissa inhimillisen historian tapahtumissa.

 


Vanhassa testamentin kuvaamissa tapahtumissa Jumala identifioitui yhden Lähi-idän paimentolaiskansan, israelilaisten, heimojumalaksi. Keskeinen tapahtuma oli ns. exodus: Jumala on se, joka vapautti Jaakobin heimon Egyptin orjuudesta ja vei sen Luvattuun maahan. Tapahtuman yhteydessä Jumala ilmoitti kansalleen nimensä:

 

"Jahve (Herra), teidän isienne Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala ... tämä on minun nimeni iankaikkisesti, ja näin minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen" (2. Moos. 3:15.)

 

Israelilaisilla oli Jumala, jota saattoi rukoilla nimeltä. Israelilaiset olivat täysin tietoisia siitä, että Jumala on Korkein, joka ei mahdu "taivaisiin eikä taivasten taivaisiin" saati sitten heidän temppeliinsä tai siellä suoritettuihin palvontamenoihin (ks. 1. Kun. 8:27.) Silti Jumala oli lähestynyt heitä nimessään ja pelastusteossaan. Salomo saattoi rukoilla:

 

 "Käänny kuitenkin palvelijasi rukouksen ja anomisen puoleen, Herra, minun Jumalani, niin että kuulet huudon ja rukouksen ... ja että silmäsi ovat avoinna tätä temppeliä kohti, tätä paikkaa kohti, josta sinä olet sanonut: ‘Minun nimeni on asuva siellä'" (1. Kun. 8:28-29.)

 

 Israelin Jumalalla on erisnimi.   

 

Rukous Jeesuksen nimeen vedoten

 

"Israelin Jumala on herättänyt palvelijansa Jeesuksen kuolleista". Jumala oli suorittanut pelastusteon, jossa hän identifioitui lopullisesti. Eikä se koskenut enää pelkästään juutalaisia. Messiaasta Jumala oli nimittäin sanonut jo Vanhassa testamentissa:

 

"Ei riitä, että olet minun palvelijani ja saatat takaisin Israelin eloonjääneet. Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka." (Jes. 49:6.)

 

Jeesuksen ylösnousemuksessa Jumala lähestyi kaikkia kansoja. Hän on identifoitunut jokaisen ihmisen Jumalaksi: Jumala on se, joka herätti Jeesuksen kuolleista.


 

Edellä mainittu on rukouksen ja spiritualiteetin kannalta olennaista. Kosminen kylmyys alkaa vähetä. Rukoilijaa vastapäätä on Sinä, jota voi puhutella: Taivaallinen Isä.

 

Jos rukoilija kutsuisi Luojaa, ääretöntä mysteeriä, Isäkseen kovin kevein perustein, olisi se hempeilevää typeryyttä tai uskonnollisen tilannetajun puutetta. Jeesus Nasaretilaisen takia se on mahdollista. Hän puhutteli Jumalaa Isäkseen. Hänet tapettiin, koska hän juutalaisten johtomiesten mielestä pilkkasi Jumalaa tehden itsensä Jumalan Pojaksi (ks. Joh. 19:7; Mark. 1:10-11.) Mutta Jeesuksen ylösnousemus osoitti, että hänen puhetavallaan oli katetta: Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Hän todisti, että tämä ristillä teloitettu galilealainen oli hänen Poikansa. Koska samainen Jeesus on opettanut meitä rukoilemaan Jumalaa Taivaan Isänä, on ilmeistä, että Jumala on meillekin identifioitunut olemaan Jeesuksen Isä; hänen takiaan jopa meidän Isämme. Onhan meidät kastettukin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

 

Siis: Rukous Jeesuksen nimessä on olennainen rukouksen parempi eväs, joka antaa rukoilemiseen pontta, niin kuin ruoka työhön.

 

Rukoileminen Pyhän Hengen voimaannuttamana

Kristinuskon syntyyn liittyy vielä edellistäkin vahvempi rukouksen eväs: Jumalan Henki. Vanhassa testamentissa Henki oli kansanjohtajille ja profeetoille varattu erityinen voimanlähde. Kirjakokoelma on kuitenkin täynnä ennustusta, että asiat muuttuisivat. Messiaan aikana Jumalan Henki toimisi aivan yleisesti Messiaan ympärille kerääntyneessä ihmisjoukossa (ks. esim. Jes. 59:21.) Jeesus on Messias, joten hänessä tämäkin on toteutunut. Kristityt ovat messiaaninen yhteisö. Heille on kasteessa lahjoitettu Jumalan Henki (ks. Ap. t. 2:38.)  Hän saa aikaan, että rukoilija alkaa turvautua siihen, että Jeesuksessa Jumala on identifioitunut myös hänen Jumalakseen.

 

Jumalan Hengen takia rukoilijaa vastapäätä oleva kosminen kylmyys on voitettu. Jumala ei ainoastaan identifioitu rukoilijalle. Hän rukoilee rukoilijan kanssa, hänen sisimmässään, jopa hänen tietämättään:

 

 "Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niin kuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla." (Room. 8)

 

Jumalan antamien vaikeuksien keskellä Hengen "sanomattomat huokaukset" eivät rukoilijalle itselleen kuulu. Jumalalle ne ovat kovaäänistä huutoa. Tunnettu esimerkkitapaus on Mooses. Hän jäi johtamansa kansan kanssa ahdinkoon, meri edessään ja egyptiläisten sotavaunut takanaan. Kansa vauhkoontui pelosta. Raamattu ei kerro Mooseksen rukoilleen tilanteessa. Silti teksti jatkuu: "Herra sanoi Moosekselle: Miksi huudat minulle?" (2. Moos 14:15.)


 

 Luther kommentoi tekstiä seuraavasti:

"Samoin Herra sanoo Moosekselle Punaisen meren luona: ‘Miksi huudat minulle?' Mooseshan ei lainkaan huutanut, vaan hän oli mitä suurimmissa ahdistuksissa. Sen tähden hän vapisi ja vaipui miltei epätoivoon. Epäusko näytti hallitsevan hänessä, ei usko. Olihan Israel sillä tavoin vuorten, egyptiläisten ja meren saartama, ettei se voinut mihinkään paeta. Mooses ei rohjennut edes hiiskahtaa, saati sitten huutaa. Sen tähden emme saa lausua arviota sydämemme kokemuksen mukaan, vaan Jumalan sanan mukaan. Se opettaa, että Pyhä Henki lahjoitetaan ahdistuneille, säikähtyneille, epätoivon partaalle oleville ... Hän suorittaa varsinaisen työnsä niissä, jotka ovat ankaran pelon vallassa ja jotka ovat joutuneet, kuten Psalmi sanoo, aina ‘kuoleman porteille' saakka. Kuten jo sanoin Mooseksesta: vesistä ja kaikkialta minne hän käänsi katseensa, hän näki kuoleman kurkottavan. Hän oli siis äärimmäisessä ahdingossa ja epätoivossa. Epäilemättä hän tunsi sydämessään perkeleen mitä kovimmalla äänellä huutavan vastaansa sanoen: ‘Koko kansa joutuu tänään perikatoon, ei se pääse pakenemaan mihinkään! Sinä yksinäsi olet tämän suuronnettomuuden aikaansaaja: sinähän sen Egyptistä johdatit!' Kaiken lisäksi tuli kansan huuto:  ‘Eikö Egyptissä ollut hautoja? Toit meidät erämaahan kuolemaan! ...' Silloin Pyhä Henki ei ollut vain spekulatiivisesti Mooseksessa, vaan todellisesti. Pyhä Henki esiintyi  Moseksen puolesta sanomattomin huokauksin, että Mooses huokaisi Jumalan puoleen ja sanoisi: ‘Herra, sinun käskystäsi minä olen johdattanut kansan. Täytä siis työsi! Tätä huokausta Raamattu kutsuu ‘huudoksi'."

 

 

Rukous passiivisuuden ja aktiivisuuden sekoitusta = yhteistyötä Hengen kanssa

Pelastuksessamme me olemme passiivisia. Jumala vaikuttaa meissä pelastavan uskon sanansa  kautta, ilman meidän ponnistelujamme.

 

Uskonelämä on luonteeltaan "passiota" (aktion vastakohtana), eli Jumalan pelastavan työn kohteena olemista.

 

Sen seurauksena ihminen saa omakseen pelastuksen, jonka eräänä osana on myös se, "että hän itsekin huokailisi Jumalan puoleen". Kyse on yhteistyöstä (co-operatio) sydämessä rukoilevan Pyhän Hengen kanssa.  Siksi me voimme itse tehdä jotain, että rukouselämämme syvenisi. Me voimme harjoitella rukoilemaan. Me voimme antaa Jumalan Hengelle tilaisuuden huokailla yhdessä meidän henkemme kanssa. Siitä aion puhua seuraavaksi.

 

Parturimestari Peterin rukousopas 1535

Vuonna 1535 Luther kirjoitti  ystävälleen, wittenbergiläiselle parturimestari Peterille rukousoppaan. (Matti Mikkola on suomentanut sen v. 1995 nimellä "Kuinka rukoilla, ystäväni".) Parturimestari Peterin henkilöhistoria kuvaa yhtä piirrettä Lutherin spiritualiteetin teologiasta, nimittäin ristin teologiaa.

 

Peter oli ollut Lutherin parturi ja ystävä jo pitkään. Hän oli muidenkin Wittenbergin yliopiston teologien arvostama mies, joka ei kuitenkaan ollut vailla heikkouksia. Jonkin aikaa rukousoppaan ilmestymisen jälkeen, pääsiäislauantaina 1535, Peter oli kutsuttu vävynsä Dietrichin luokse kylään. Seurue humaltui, vävypoika alkoi kerskua sotasaavutuksillaan ja väitti osaavansa taikoa itsensä haavoittumattomaksi. Peter hermostui ja tappoi vävynsä puukolla. Vävyn kerskumista pidettiin lieventävänä asianhaarana ja kun Luther ja muut puhuivat Peterin puolesta, määrättiin hänelle rikoksen raskauteen nähden lievä rangaistus: elinikäinen karkotus ja omaisuuden menetys. Parturimestari sai tutkia loppuelämänsä rukousopasta köyhänä ja kodistaan karkotettuna miehenä. Luterilainen rukoilija ei ole mikään hienoja akateemisia asioita osaava dosentti, vaan äärimmilleen ahdistettu, äärimmilleen elämänsä mokaillut ihminen. Raamatullinen vastine on kuningas David, huorintekijä, joka oli tapattanut miehen ja vienyt hänen vaimonsa. Hänet otettiin kiinni, hän tunnusti syntinsä ja rukoili.

 

Ei toki luterilaisen rukoilijan tarvitse olla tällainen. Sanon tämän vaan pohjustukseksi, ettette epäilisi minua liian "hienojen" teologisten totuuksien opettamisesta.

 

Vaatii aikaa

Lutherin metodi vaatii yksinäisyyden, rauhan ja aikaa.  Sen seuraaminen kannattaa. Usein rukoilijalle ei tule mieleen mitä rukoilisi. Kymmenessä käskyssä, uskontunnustuksessa ja Isä meidän rukouksessa on annettu selvä, yksinkertainen, mutta samalla rikas malli. Sitä seuraamalla ihminen rukoilee rikkaasti ja monipuolisesti, elämän kaikkiin puoliin liittyviä asioita.

 

Itse en suinkaan aina rukoile näin, vaan ehkä kerran pari kuukaudessa, kun talo on tyhjä ja olen saanut varattua paljon rauhallista aikaa.

 

"Sydämen lämmittäminen" sopivia raamatunkohtia mietiskelemällä

 

"On hyvin tärkeää, että sydän vapautetaan ja tehdään halukkaaksi rukoukseen, kuten Saarnaaja (4:17) sanoo: "Valmista sydämesi rukoukseen, että et kiusaisi Jumalaa". Mitä muuta kuin Jumalan kiusaamista on se, että suu lörpöttelee ja sydän harhailee johonkin muualle niin kuin eräs pappi rukoilee: Pelasta minut Jumala, renki oletko jo valjastanut hevosen, Herra riennä avukseni, piika, mene lypsämään lehmä, kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, juokse poika; ravia." (s. 26)

 

"Oikea rukous ajattelee näet aivan kaikki sanansa ja ajatuksensa rukouksen alusta loppuun. Samoin hyvän, ahkeran parturinkin täytyy kohdistaa ajatuksensa, mielensä ja silmänsä hyvin tarkasti veitseen ja partaan eikä hän saa unohtaa, missä kohtaa rajausta ja leikkausta hän on. Mutta jos hän tahtoo yhtä aikaa jutella paljon tai olla muuten ajatuksissaan tai katsella muualle, hän leikkaisi helposti suun, nenän jopa leuankin. Tullakseen kunnolla tehdyksi vaatii aivan jokainen asia siis ihmisen kokonaan kaikkine aisteineen ja jäsenineen." (s. 27)

 

Luther neuvoo lämmittämään sydämen oikeita raamatunpaikkoja mietiskellen, mutta omin sanoin.

Tämä tapahtuu mietiskelemällä ensin 10 käskyä huolellisesti. Mitä Jumala minulta vaatii? Mikä on tilani Jumalan edessä? Sitten mietiskellään Uskontunnustus. Mitä Jumala on tehnyt minun hyväkseni? Sitten sydän on lämmennyt ja voidaan rukoilla varsinainen Jeesuksen opettama rukous, Isä meidän. Tultuaan tietoiseksi tarpeistaan ja Jumalan lahjoista ihminen voi vapautuneesti pyytää, että Jumalan tahto ja hänen pelastustekonsa tulisivat minussa todeksi.

 

10 käskyä

Luther neuvoo tarkastelemaan aluksi jokaista kymmenestä käskystä erikseen neljältä eri kannalta:

 

1. Käsky opetuksena. Mitä Jumala minulta tässä vaatii?

2. Käskystä kiittäminen. Mitä Jumala on minulle tämän käskyn mukaan antanut?

3. Synnintunnustus ja katumus tämän käskyn rikkomisesta.

4. Rukous, että voisin jatkossa pitää tämän käskyn paremmin.

 

 

Kuinka käskyjä käytännössä rukoillaan? Luther antaa esimerkin tärkeimmästä, eli ensimmäisestä käskystä "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia":

 

"Tässä mietiskelen ensinnäkin, että Jumala vaatii minulta ja opettaa minulle sydämen luottamusta häneen kaikissa asioissa sekä sitä hänen jaloa totuuttaan, että hän tahtoo olla minun Jumalani. Sellaisena minun on pidettävä häntä vaikka olisin menettämässä ikuisen autuuden, eikä sydämeni saa rakentaa ja luottaa minkään muun varaan, olkoon se omaisuutta, kunniaa, viisautta, valtaa, pyhyyttä tai mitä tahansa luotua."

 

Luther ei tahdo antaa mitään sanamuotoa, jota Peterin tai meidän tulisi noudattaa. Hän kehottaa rukoilemaan omin sanoin. Itselleni Ison Katekismuksen 1. käskyn selitys antaa hyvän sovelluksen tämän käskyn opetuksesta:

 

 "Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinua kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa".

 

 Katekismuksen mukaan asiaa on selitettävä "kouriintuntuvasti käyttämällä arkipäivän esimerkkejä päinvastaisesta menettelystä." Nämä "arkipäivän esimerkit" ovat asioita, joita kukin haluaa itselleen saada eksistentiaalisen perusturvallisuuden, ilon ja toivon lähteeksi. Mitä nämä ovat, sen tietää jokainen itse parhaiten ja rukoilkoon sen mukaan. Kyseessä ovat sellaiset asiat, joista ihminen miettii sisimmässään: "Jos saisin sen ja sen, niin olisin onnellinen. Jos kävisi niin ja niin, minulla olisi toivoa ja iloinen tulevaisuus odotettavissa."

 


Toisena käskymeditaation kohtana on kiitos siitä, mitä Jumala on käskyn mukaan antanut minulle. (Seuraava koskee siis edelleen 1. käskyä "Minä olen Herra sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia.")

 

"Toiseksi kiitän hänen pohjattomasta laupeudestaan, että hän laskeutuu niin isällisesti minun, kadotetun ihmisen luokse ja tarjoutuu pyytämättäni, etsimättäni ja ansaitsemattani Jumalakseni ottaakseen minut omakseen ja tahtoo olla kaikessa hädässä lohtuni, turvani, apuni ja voimani. Tokihan me köyhät, sokeat ihmiset olemme muuten etsineet niin monenlaisia Jumalia ja joutuisimme vieläkin etsimään, jos hän ei itse antaisi kuulla itseään niin julkisesti ja ilmoittaisi meille meidän inhimillisellä kielellämme, että tahtoo olla Jumalamme. Kuka voi koskaan kiittää häntä siitä tarpeeksi?"

 

Jumalan käskyt ovat siis toisaalta lahjaa ja evankeliumia. Varsinkin 1. käsky on Lutherille eräässä mielessä evankeliumin ydin. "Minä olen Herra, sinun Jumalasi". Siinä on lahjoitettu kaikki. Maailman Luoja lupaa olla minun Jumalani. Eräässä pöytäpuheessaan Luther sanoo: "Ja minä tiedän yhden sanan, joka on kaikkein vaikein koko Raamatussa, nimittäin sana ‘sinun' ensimmäisessä käskyssä."(WAT 2, 2047, WAT 1, 76). Joka ymmärtää sen, ei pelkää tai hätäile yhtään mitään.

 

Kolmantena kohtana kunkin käskyn mietiskelyssä on synnintunnustus ja katumus. Ensimmäisen käskyn kohdalla se tarkoittaa seuraavaa:

 

"Kolmanneksi ripittäydyn ja tunnustan suuren syntini ja kiittämättömyyteni kun olen halveksinut niin häpeällisesti tuota kaunista oppia ja lahjaa ja kiihottanut hänen vihaansa suunnattomasti lukemattomilla epäjumalanpalveluksillani. Tästä olen pahoillani ja pyydän armoa".

 

Neljäntenä kohtana kunkin käskyn meditaatiossa on pyyntörukous siitä, että ihminen voisi pitää kyseisen käskyn. Kyseessähän on hyvä ja arvokas käsky, jonka pitäminen on oikeaa, ihmisarvoista elämää, kuten aiemmista opetus- ja kiitoskohdista on käynyt ilmi:

 

"Neljänneksi rukoilen ja sanon: Oi, Jumalani ja Herrani, auta minua armollasi, että oppisin ja ymmärtäisin tämän käskysi joka päivä yhä paremmin ja toimisin sen mukaan sydämen luottamuksella. Varjelethan sydämeni, että en enää unohtaisi ja tulisi kiittämättömäksi, että en etsisi toista Jumalaa tai lohdutusta maan päällä enkä mistään luodusta vaan pysyisin yksin, puhtaasti ja kauniisti sinussa, ainoassa Jumalassani, rakas Herra, Jumala, Isä. Aamen."

 


Saman nelinkertaisen tarkastelun avulla käydään läpi loput käskyt. Näin Jumalan laki ei jää abstraktiksi rakkauden vaatimukseksi, vaan se konkretisoituu suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen ja omaan itseen elämän kaikilla osa-alueilla. Laki ei kuitenkaan muserra rukoilijaa. Hän joutuu puutteineen Jumalan eteen lempeästi. Edeltäähän meditaation katumusosuutta jokaisen käskyn kohdalla Jumalan lahjan ja lupauksen tarkastelu.

 

Seuraavaksi kehittelen viidennen käskyn "Älä tapa" meditaatiota Lutherin ajatusten pohjalta.

 

* Käsky opetuksena: "Taivaallinen Isä, sinä opetat tässä käskyssä minulle, etten saa vahingoittaa tai loukata ketään ihmistä  teoilla tai sanoilla, vaan minun pitää rakastaa heitä itseään,  pyrkimättä hyötymään heistä."

* Käskystä kiittäminen: "Kiitän sinua, Taivaallinen Isäni siitä, että rakastat ihmisiä ja minua itseänikin yksilöinä, niin ettet siedä meidän tappavan tai loukkaavan toisiamme, vaan haluat meille hyvää: elintilan, kunnioituksen, ilon ja arvostuksen antamista muille. Kiitos, että vaadit tätä, etkä siedä minultakaan vastakkaista käytöstä.

* Tunnustus ja katumus käskyn rikkomisesta: "Anna anteeksi, rakas Taivaallinen Isäni, että sanoin pahasti X:lle, halveksin Y:tä, huusin Z:lle, pahoitin G:n mielen. ... (vain oikeasti tapahtuneita, tiedossa olevia rikkomuksia. Jumalalle ei tarvitse keksiä syntejä, sillä usko ja rukouselämä on muutakin kuin ilkeyden ja armahduksen vaihtelua). Kadun tätä kaikkea ja pyydän sitä anteeksi Poikasi Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani kuoleman ja ylösnousemuksen perusteella."

* Rukous parannuksesta käskyn suhteen: "Pyydän sinulta, Taivaallinen Isäni: anna minulle Pyhä Henkesi ja uudista minut, niin että pitäisin tämän käskysi sydämestäni, sinun tahtomallasi tavalla, enkä enää ..."

 

Uskontunnustus rukouksena

Kymmenen käskyn nelikohtaisen rukoilun jälkeen (jos aikaa jää) Luther kehottaa siirtymään Apostolisen uskontunnustuksen rukoilemiseen. Käskyjä mietiskellessään rukoilija on joutunut epäilyttävään valoon Jumalan edessä. Uskontunnustuksessa on kyse päinvastaisesta asiasta; ei siitä, mitä Jumala rukoilijalta vaatii, vaan siitä, mitä Jumala on hänen hyväkseen tehnyt ja tekee. Sama käy selvästi ilmi myös Ison Katekismuksen jäsennyksestä. Katekismuksen I osa sisältää käskyt ja niiden selitykset. Tämän jälkeen seuraa II osa, joka käsittelee Apostolista uskontunnustusta. Sen johdannossa Luther kirjoittaa: "Olemme jo kuulleet kristillisen opin ensimmäisen osan ja ymmärtäneet siitä, mitä Jumala tahtoo meidän tekevän ja mitä jättävän tekemättä. Jatkoksi sopii hyvin uskontunnustus. Se kertoo meille, mitä kaikkea meidän on Jumalalta odotettava ja mitä otettava häneltä vastaan. Lyhyesti sanoen se opettaa meidät tuntemaan hänet täydellisesti."

 

 

Luominen


Ensimmäinen uskonkohta on luominen: "Minä uskon Jumalaan, Isään Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan." Rukoilija palauttaa näissä sanoissa mieleensä, mitä tarkoittaa, että Jumala on  Luoja:

 

"... Jumala on luonut minut eli antanut minulle elämän ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on antanut ruumiin ja sielun, pienet ja suuret ruumiinjäsenet, kaikki aistit, järjen ja ymmärryksen ja muun, mitä elämään kuuluu. ...

 

Lunastus

 

"Uskonkohdan ydin on siis siinä, että sana ‘Herra' yksinkertaisesti tarkoittaa lunastajaa, joka on siirtänyt meidät Perkeleen vallasta Jumalan tykö, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen sekä varjelee meidät siinä. Kaikki muut lausumat, jotka tässä uskonkohdassa seuraavat, vain selittävät lunastuksen sisältöä. Ne kertovat, kuinka hän kaiken teki. Ne ilmaisevat, mitä se maksoi hänelle, mistä hän joutui kieltäytymään ja mitä panemaan alttiiksi voittaakseen meidät omikseen ja valtakuntansa kansalaisiksi: Hän tuli ihmiseksi, sikisi ja syntyi ilman syntiä Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta voittaakseen synnin. Hän kärsi ja kuoli ja hänet haudattiin, jotta hän toimittaisi hyvityksen minun puolestani. Hän maksoi sen, mihin minä olin syyllistynyt. Tätä hän ei tehnyt kullalla eikä hopealla, vaan omalla kalliilla verellään. Kaiken tämän hän teki tullakseen minun Herrakseni, sillä itseään varten hän ei mitään tehnyt eikä hänen tarvinnutkaan tehdä. Sen jälkeen hän nousi kuolleista, nieli kuoleman ja astui viimein taivaaseen ottaen vallan Isän oikealla puolella. Perkeleen ja kaikkien valtojen on pakko kumartua hänen jalkojensa alle, kunnes hän viimeisenä päivänä vapauttaa meidät niistä kokonaan ja irrottaa meidät täysin pahasta maailmasta, Perkeleestä, kuolemasta ja synnistä." (Iso katekismus, II uskonkohta, 31).

 

Toisen uskonkohdan rukoilemisessa rukoilija saa Kristuksen ja hänen työnsä vastapooliksi käskymeditaation paljastamalle synnille sekä muulle ahdistukselle, kuten kuolemanpelolle.

 

Pyhitys

Kolmatta uskonkohtaa mietiskellessään rukoilija toistaa uskontunnustuksen sanat "Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän kristillisen kirkon, pyhien yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän. Aamen"

 


Tässäkin rukouksessa on kyse evankeliumista, lahjasta. Se palauttaa mieleen sen, kuinka Kristuksen hankkima pelastus synnistä ja kuolemasta on tuotu rukoilijan omaksi.  Meditoija tulee tietoiseksi, että rukouksessa ei ole kyse pelkästä mieleen palauttamisesta tai optimistisen ajattelutavan omaksumisesta. Jumala antoi itsensä ihmiskunnalle Kristuksen aineellisessa inkarnaatiossa ja ajallisessa sovitustyössä, ei pelkissä positiivisissa ajatuksissa. Rukoilijan kohdalla tämä on tullut todellisuudeksi kristillisen kirkon kautta. Hänet on kasteessa tehty osalliseksi Kristuksen sovitustyöstä, hän saa nauttia ehtoollista, evankeliumissa hänelle yhä uudelleen luvataan Kristus pelastajaksi. Rukoilija on kristitty, hyväksytty Jumalan lapseksi Pyhän Hengen työn vuoksi, vaikka tunteet ja järki sanoisivat toista.

 

Näin kolmannen uskonkohdan meditointi vapauttaa rukoilijan siitä, että hänen pitäisi perustaa kristittynä olemisensa tunteidensa tai esim. uskonratkaisunsa varaan. Tämän huomaaminen on suunnattoman tärkeätä sellaisen ihmisen kannalta, joka ei puuttuvista tuntemuksista ja kääntymiskokemuksista johtuen uskalla omistaa Kristuksesta kertovia lupauksia itselleen.

 

 

Isä meidän-rukous

Käskyjen ja uskontunnustuksen meditoinnin jälkeen rukoilijan sydän on Lutherin mukaan "vapautunut" niin, että hän on valmis rukoilemaan Isä meidän rukouksen keskittyneesti. Siihen en kuitenkaan enää mene. Olennaista on, että rukoilija "ajattelee kaikki sanansa ja ajatuksensa rukouksen alusta loppuun." Isä meidän -rukouksen sanamuotoihin on keskityttävä siksikin, sillä se on Jeesuksen itsensä opettama mallirukous. Rukoilija voi olla varma, että hän rukoilee oikein ja että hänen rukouksensa kuullaan, kun hän käyttää Isä meidän -rukousta.

 

Olen itse havainnut, että tämä pitää paikkansa. Isä meidän on väkevä rukous, mutta niin tuttu ja yksinkertainen, että on hyvin helppo ajautua pitämään sitä vähemmän syvällisenä ja tehokkaana.

 

Rukousoppaan perusteella näyttää siltä, että Lutherin tarkoittama "sydämen vapauttaminen" ei aina merkitse niin pitkää mietiskelyä kuin tässä on esitetty. Jo pelkkä käskyjen, uskontunnustuksen tai psalmitekstin keskittynyt ääneen lausuminen voi Lutherin mielestä vapauttaa rukoilijan Isä meidän -rukoukselle otolliseen tilaan.

 

Jossain vaiheessa keskittynyttä rukousta voi tapahtua Lutherin mukaan niin, että Pyhä Henki alkaa kuljettaa rukousta rukoilijan hengessä, em. sinänsä hyödyllisestä kaavasta käskyt - uskontunnustus - Isä meidän  poikkeavaan suuntaan. Sellaista ei reformaattorin mukaan pidä estää, vaan "Pyhän Hengen saarnaa" on kuunneltava, sillä se voi opettaa rukoilijalle erityisen paljon.